PJ20

Syyskuussa kirjoitin Pearl Jamin julkaisemasta levystä PJ20, joka juhlisti yhtyeen 20-vuotista taivalta ja toimi soundtrackina samaan aikaan tulleelle Cameron Crowen (Melkein julkkis) ohjaamalle dokumentille. Dokkari saatiin myös dvd:nä markkinoille ja tsekkasin rainan läpi tuossa taannoin. Itselle pätkä toi mieleen paljon muistoja parinkymmenen vuoden takaa. Muistan hyvin, kuinka Music Televisionilla ja Super Channelilla alkoi pyöriä "Aliven" video. Samoihin aikoihin samaisilla kanavilla alkoi näkyä Soundgardenin "Jesus Christ Pose" ja lopulta Nirvanan "Smells Like Teen Spirit". Seattle oli noussut maailmankartalle, grunge oli tehnyt sen, mihin SuperSonics ei koskaan pystynyt.

Muistan myös samoilta ajoilta Headbangers' Ballin lähetyksen, jossa San Franciscon lähistöllä Oaklandissa baseball-stadionilla pidetyn Day on the Green -festarin pääesiintyjinä toimivat jättisuosiossa tuohon aikaan olleet Metallica ja Queensrÿche. Muita bändejä olivat hieman pienemmän suosion tässä vaiheessa saavuttanut Faith No More sekä kovassa nousussa siis ollut Soundgarden. MTV kyseli esiintyjiltä, mikä on kovin uusi tulokas, josta olivat kuulleet ja kaikki pistivät yhdestä suusta, että Nirvana.

Useasti tässä viimeisten vuosien aikana nettikeskusteluja lukiessani olen ihmetellyt, kuinka Nirvanaa syytetään tuolloin pinnalla olleen ns. tukkahevin ja bailurockin tuhoamisesta. Tottakai grungen nousulla huipulle oli vaikutuksensa, mutta samoin oli myös rankemman kaartin hevimetallilla, etunenässä juuri Metallicalla ja Panteralla. Yhtäkkiä kovimmat bändit eivät olleetkaan barbinukeilta näyttäneet Poisonit vaan ihan tavallisilta näyttäneet metallisistit ja vaihtoehtoilijat. Muutenkin musiikkimaailma vain muuttui, kun siirryttiin uudelle vuosikymmenelle, ei siinä sen kummempaa. Samaa oli tapahtunut joka vuosikymmenen kohdalla aina siitä lähtien, kun Elvis ja kumppanit aloittivat rock'n'rollin aikakauden.

Itselle tuohon aikaan 20 vuotta sitten kolahti kaikista eniten juuri Soundgarden ja loistavan Ten-debyytin julkaissut Pearl Jam, jota mm. kaverini Miska kovasti hehkutti. Miska asusteli tuohon aikaan Saksanmaalla Münchenin kulmilla muistaakseni, ja oli käynyt katsomassa nousussa ollutta Pearl Jamia ja toi tuliaisina julkaisemattomia kipaleita bändin tuotannosta. Tulipa sieltä myös kehuja noiden kahden bändin yhteistyöstä eli Temple of the Dogista, jonka video biisistä "Hunger Strike" nousi myös esityslistoille sen jälkeen kun seattlelaisnelikko löi kunnolla läpi.

Pearl Jamin "Ten" on edelleen yksi kaikkien aikojen kovimmista videoaikakauden debyyttilevyistä yhdessä Guns N' Rosesin "Appetite for Destructionin" kanssa. Siksi harmittaakin, ettei tullut tuolloin nähtyä remmiä lauteilla. Pari kertaa oli kyllä lähellä: ensin oli meisin eka festari, Ruisrock -92, jonne tuli lähdettyä kaveriporukalla rokkijunan kyydissä. Tuli napattua sen verran liikaa miestä väkevämpää, että päivä meni mukavasti festarialueen peränurkassa nurmikolla nukkuessa.

Pearl Jam oli hetkeä aiemmin peruuttanut esiintymisensä, Eddie Vedderin kuukahdettua samana viikonloppuna järjestetyn Roskilden päälavalle, joten meikäläinen ja sandiegolainen vokalisti vietimme viikonloppua hieman samanlaisissa merkeissä, eri syistä tosin. Kunhan päikkäreiltäni tokenin, näin kuitenkin illan pääesiintyjän, Nirvanan, lauteilla. Keikka oli aika tylsä. Tulihan ne hittibiisit ja jengi diggaili, mutta ei se oikein sopinut isolle Ruisrockin lavalle. Kaiken lisäksi päätimme Näykin Tonin ja muutaman muun  kanssa kiivetä silloin Ruissalon festarialueelta löytyneen grillikioskin katolle ja viimeiseksi jäätyäni könysin kaverien avustuksella katolle ja raastoin samalla käsivarren ihon ruvelle. Osa keikasta meni siis ensiaputeltalla kättä paikkaillessa.

Toisen kerran olin lähellä nähdä PJ:n livenä Suomessa, mutta en hölmönä soittanut kaverilleni Patelle, joten en saanut tietää hänen olevan menossa paikalle enkä siis ostanut lippua Neil Youngin keikalle Jäähalliin (lämppärinä siis PJ) kesällä 1993. Bändi oli jättisuosiossa, julkaissut kakkoslevyn "Vs" eivätkä olleet vielä päättäneet ruveta vastustamaan julkisuutta ja megasuosion säilyttämiseen vaadittavia kompromisseja, kuten hittibiisien videoita. Ja kun Kurt Cobain kuoli keväällä 1994, oli se lopullinen niitti Pearl Jaminkin suosiolle. Vaikka hyviä levyjä onkin tuon jälkeen tullut, on materiaali pääosin ollut aika lailla epätasaista. Mutta sitä yhtyeen jäsenet halusivatkin, ainakin jos on dokumenttia uskominen.

90-luvun puolivälissä sattui myös hupaisa tapahtuma, kun vierailin kaverini Laten kotona, josta he olivat muuttamassa pois. Legendaarisella Virtakujalla sijainneessa kämpässä pääsin myös itsekin asumaan muutamaa vuotta myöhemmin, mutta se on jo ihan toinen juttu. Joka tapauksessa, olimme Laten huoneessa, paikalla ainakin mun lisäksi Bebeto ja mahdollisesti myös Hege. Latehan oli innokkaasti kynäillyt huoneensa seiniin Pearl Jamin sanoituksia, taisi siellä olla jotain myös Alice In Chainsilta ja Soundgardeniltakin, mutta me päätimme kantaa kortemme kekoon ja nappasimme tussit kouraan ja koristelimme seiniä entisestään. Itse keskityin upean Twisted Sister -logon väsäämiseen enkä muista mitä muut seinään tägittivät, mutta kun tuohon samaiseen huoneeseen syksyllä 1998 muutin, mielessä kävi tapettien poisrepiminen, josko alta olisi vielä vanhat tussaukset löytyneet?

Yksi paha muisto Pearl Jamiin liittyvänä tuli mieleen, kun kesällä 2000 Roskildessa keikan aikana kuoli 8 katsojaa. Aikana, jolloin jengillä ei ollut kännyköitä aina mukana joka paikassa, oli aika piinaavaa odotella kaveria linjoille. Muutaman päivän päästä tekstiviesti tulikin, ilmoittaen kaikkien olevan kunnossa. Vaikka olisivathan tiedotusvälineet repineet tapahtumasta otsikoita, jos siellä suomalaisia olisi menehtynyt.

Omalla, lähes 30 vuotta kestäneellä musiikinkuuntelu-uralla suosikkiyhtyeet ovat vaihdelleet tiheään, mutta aina ne sieltä ponnistavat esiin. Näin kävi myös Pearl Jamin kohdalla, nyt kun dokumentti ja sen soundtrack päätyivät soittimeen. Sitä kautta innostuin kuuntelemaan myös bändin uudempaa materiaalia enkä jämähtänyt pelkästään nostalgisiin fiiliksiin. Toistaiseksi uusin studioalbumi, "Backspacer" (2009) olikin iloinen yllätys ja taidanpa ajan ollessa sopiva hankkia sen hyllyyn. Muut 2000-luvun levyt eivät ainakaan vielä ole yltäneet ihan samaan, mutta luulisin niiltäkin löytyvät sen verran hyviä biisejä, että niidenkin pariin tulee palattua.

Vuoden 1998 "Yieldin" ja vuoden 2000 "Binauralin" välillä tosiaan tapahtui jotakin, koska tuota jälkimmäistä en enää hankkinut eikä sitä tosiaan ole tullut kuunneltua juuri yhtään. Eikä sen jälkeenkään ilmestyneitä levyjä. Ehkä syynä oli muutto pois aiemmin vahvalta "PJ-alueelta" ja siirtyminen uuteen teknologiaan mp3:sten muodossa. Ja nyt kun asiaa muistelen, tuolloin kasarinostalgia nosti vahvasti päätään ja kuuntelin hyvin paljon kasariheviä, siinä missä uudempaakin, mutta grungebändit jäivät jokusen vuoden ajaksi pois kuuntelusta.

Joulupukki toi tällä kertaa vuonna 2003 julkaistun Lost Dogsin, jolta löytyy kahden levyn verran b-puolia, joulusinkkuja ja ennenjulkaisemattomia biisejä. Hetken harkitsin heivaavani omatekemän kokoelman "Olympic Platinum" roskiin tarpeettomana, mutta kun Lost Dogsilta puuttuu muutama kova ralli, joita ei muuten levyhyllystä löydy, päätin säilyttää sen. Pitäisiköhän heittää soittimeenkin tässä lähiaikoina? Hmmmm...

Laitanpa tähän loppuun vielä järjestykseen yhtyeen levyt, itse asiassa vain top viitosen, lukuunottamatta itsestään selvää ykköstä, eli "Teniä":

1. No Code, 1996
2. Mirrorball, 1995 (Neil Young & Pearl Jam)
3. Vs, 1993
4. Yield, 1998
5. Backspacer, 2009

PJ20:n CD-arvostelun voit lukea täältä ja DVD-arvostelun täältä. Ja jos kiinnostaa, niin Chris Cornellin uuden Songbook-levyn arvion voit lukea täältä.