Vanhat brittikomediat syynissä - 'Allo 'Allo! eli Maanalainen armeija iskee jälleen

Mustan kyyn ja Pitkänjussin majatalon jälkeen vuoron sai Maanalainen armeija iskee jälleen. Sarjassa seurataan ranskalaisessa maalaispitäjässä majataloa ja kahvilaa pitävän Renén edesottamuksia ja sekoiluja monissa eri liemissä. Viiksekäs ja pyylevä René Artois (Gorden Kaye) on hyvissä väleissä valloittaja-saksalaisten kanssa, erityisesti pääjehujen eversti von Strohmin (Richard Marner) ja kapteeni Geeringin (Sam Kelly). Sarja oli hupiversio vuonna 1977 näytetystä jännityssarjasta Maanalainen armeija (Secret Army).

Ensimmäisellä tuotantokaudella (ensiesitys vuonna 1982) kaikki menee hyvän alun jälkeen mönkään, kun vastarintaliikkeen Michelle (Kristen Cooke) tulee ilmoittamaan, että Renén pitää piilottaa kaksi brittiläistä alasammuttua lentäjää, kunnes heidät ehditään pelastaa takaisin kotimaan kamaralle. Kielimuuri rajoittaa ymmärrystä, kaikki sarjan ranskalaiset puhuvat englantia ranskis-aksentilla, sakemannit puolestaan ziitsermans-tyylillä.

Renén kahvilassa ovat myös hänen vaimonsa Edith (Carmen Silvera), joka pitää itseään erinomaisena kabareelaulajana ja tuppaa luikauttamaan asiakkaiden piinaksi aina jokusen värssyn. René ei välitä, koska juustoa menee kaupaksi roppakaupalla Edithin laulaessa. Kahvilan tarjoilijoina ovat Yvette (Vicki Michelle) sekä Maria (Francesca Gonshaw). Molemmilla on vispilänkauppaa Renén kanssa ja he myös "viihdyttävät" everstiä ja kapteenia yläkerran huoneissaan maksua vastaan. Kahvila tienaa näin paljon voita, sokeria ja parafiinia käyttöönsä.

Edithillä on vanha, suurimmaksi osaksi yläkerrassa huoneessaan olevassa sängyssä makaava äiti Fanny (Rose Hill), joka koputtaa jatkuvasti kävelykepillään lattiaan ja huutaa apua. Hän on huonokuuloinen ja käyttää kuulotorvea. Heti ensimmäisessä jaksossa Fannyn makuuhuoneeseen, sängyn alle kätketään radio, jolla René eli Yöhaukka pitää yhteyttä Lontooseen. Kaksi brittilentäjää, Carstairs ja Fairfax (John D. Collins ja Nicholas Frankau) majailevat välillä myös Fannyn huoneen kaapissa.

"It is I, Leclerc!"

Leclerc (Jack Haig) on murtovaras ja väärentäjä, jonka vastarintaliike vapauttaa vankilasta, jotta hän voisi väärentää brittilentäjille paperit. Paljastuu, että hän on myös Fanny-muorin nuoruudenrakastettu. Leclerc jää kahvilan vakiopianistiksi ja hän myös on jatkuvasti vastarintaliikkeen käytettävissä, kun tarvetta on. Äijä aina vaan ilmestyy pääovesta naamioituneena johonkin asuun, myyden jotakin ja marssii baaritiskille, nostaa pieniä silmälasejaan ja sanoo: "se olen minä, Leclerc" ja hymyilee leveästi.

Pian kaupunkiin saapuu Gestapon agentti Otto Flick (Richard Gibson), kivikasvoinen ja mustiin pukeutuva mies, joka aiheuttaa kauhua aina kun astuu kahvilaan sisään ja kajauttaa ilmoille tervehdyksensä "Heil Hitler!" Herr Flick ottaa apulaisekseen everstin ja kapteenin sihteerinä toimivan Helgan (Kim Hartman), jolla riittää tekemistä taiteillessaan molemmilla puolilla. Helgalla ja Flickillä on myös varsin erikoinen romanttinen suhde. Flick on myös erinomainen naamioituja, kuten seuraavasta videosta voi nähdä:

Koko kauden ajan René joutuu piilottelemaan everstin pöllimää kuuluisaa maalausta, "langennutta Madonnaa, jolla on isot tissit", tekijänä van Clomp. Se aiheuttaa jatkuvasti ongelmia jokaiselle taholle. Ensin maalaus on vain everstiä ja kapteenia varten, sitten osingoille hamuavat Helga ja myös René. Ei aikaakaan, kun siitä haluaa hyötyä myös herr Flick. Soppa kiehuu ja René on hermoheikkona kaiken keskipisteessä.

Toisella tuotantokaudella (1985) homma jatkuu entiseen malliin, tosin René joutuu sijaiskärsijäksi ja hänet lopulta viedään teloituskomppanian eteen. Onneksi eversti von Strohm hoitaa asian ja René selviää hengissä. Hänen pitää kuitenkin esittää jatkossa kaksoisveljeään, joka sattumalta on myös nimeltään René. Ainoat, jotka eivät tiedä totuutta ovat herr Flick, teloituskomppaniaa komentanut - ja Renéen ihastunut luutnantti Gruber (Guy Siner) sekä hautausurakoitsija monsieur Alfonse (Kenneth Connor).

"Gyd möyning!"

Kesken kauden kaikkien iloksi paikalle saapuu englantilaisten lähettämä agentti Crabtree (Arthur Bostrom), joka esiintyy ranskalaisena poliisina. Ikävä kyllä miehen ranskankieli on surkeaa ja siitä saadaankin irti monta naurua. Mies mm. tervehtii aina paikalle tullessaan sanomalla Gyd möyning, Renén nimen hän lausuu Ronnie ja laki eli law on hänen suussaan loo, joka oikeasti tarkoittaa wc:tä. Seuraavassa muutama hauska pätkä katsottavaksi:

Kolmannella tuotantokaudella (1986) tilanne Nouvionin kaupungissa on muuttumaton. Renéllä riittää huolia, koska Edith tuhlaa rahoja ja on koko ajan pyrkimässä hyviin uusiin naimisiin. Varsinkin hautausurakoitsija Alphonse on lääpällään Edithiin. Renén pitäisi saada vaimo pysymään kotona - tai siis uusiin naimisiin hänen kanssaan - vaikka ei yhtään tekisi mieli.

Kesken kauden Maria katoaa ja hänen tilalleen Michelle hoitaa vieläkin lyhyemmän Mimi Labonqin (Sue Hodge), joka on valmis tappamaan saksalaisia ihan missä vaan ja ilman tunnontuskia. Jostain ihmeen syystä hänkin on pian lääpällään Renéen. Suurin muutos tulee kuitenkin, kun porukan ollessa jumissa sotavankileirillä he onnistuvat vapauttamaan Hansin, jota ei sen koommin nähdäkään.

"Whadda misteika di meika!"

Eversti von Strohm ja kumppanit saavat kuitenkin vähän myöhemmin Hansilta viestin, mutta dynamiikka on jo muuttunut. Eversti ei enää ramppaa yläkerrassa Yvetten kanssa, hänen lähimmäksi apulaisekseen nousee luutnantti Gruber ja pian kuvioihin tulee italialaiskapteeni Alberto Bertorelli (Gavin Richards), joka tietenkin puhuu hauskalla italoaksentilla ja yrittää vikitellä kaikkia paikkakunnan naisia - huonolla menestyksellä. Tässä muutama hauska luutnantti Gruber -pätkä:

Jo aiemmilla tuotantokausilla useasti nähty alueen pääpomo, kenraali von Klinkerhoffen (Hilary Minster) saa enemmän näkyvyyttä ja herr Flickille tulee avuksi pienikokoinen, mutta tietenkin jalkaansa nilkuttava von Smallhousen (John Louis Mansi).

"You stupid woman!"

René on jatkuvasti jäämässä kiinni uskottomuudesta (hautausurakoitsija monsieur Alphonse kertookin Edithille asiasta), mutta aina hän onnistuu vakuuttamaan vaimonsa uskollisuudestaan. Usein tilanne menee niin, että Edith tupsahtaa paikalle, kun René on syleilemässä Yvetteä, Mariaa, Mimiä, ketä tahansa ja kysyy mitä on tekeillä. René aloittaa vastauksensa: "Senkin typerä eukko!" ja selittää mitä ihmeellisimmän selityksen, joka menee aina läpi.

Vaikka kahvilanpitäjä miten yrittää päästä hankalista tilanteista vastarintaliikkeen ja sakemannien suhteen, joutuu hän vain toteamaan sen olevan mahdotonta. Hän on edelleen itsensä kaksoisveli, jonka pitäisi päästä Edithin kanssa naimisiin, jotta kahvila olisi jälleen juridisesti omaisuuttaan. Hän haluaisi karata Yvetten kanssa Sveitsiin, mutta aina on jokin juttu, joka estää aikeet.

"Listen vverry carefully, I shall say this öynli wans!"

Eikä tässä vielä kaikki. Neloskaudella kuvioihin tulevat entistä vahvemmin myös poplaritakkisia ja baskeripäisiä asuja pitävää, Michellen johtamaa vastarintaliikettä vastaan kilpailevan eli kommunistisen vastarintaliikkeen naiset, joiden johtaja on Renén lapsuusajan rakastettu Denise Laroque (Moira Foot). Hän ei halua enää päästää rakastaan käsistään, joten hän uhkaa tappaa kaikki, jotka tulevat heidän onnensa tielle. Kaiken lisäksi Denisen joukoissa oleva Louise (Carole Ashby) on hänkin tulenpalavasti rakastunut sankariimme.

Viitoskaudessa on 26 jaksoa, jotka toistavat itseään, kuten sarja on toistanut itseään lähes koko ajan. Silti vain yhden jakson kohdalla tuli Mulder kaivaa matoja -fiilis, siis se tunne joka tulee kun katsoo jatkuvajuonista sarjaa, mutta jossain jaksossa ei tehdä mitään järkevää ja se jakso on aivan tyhjänpäiväistä, jopa ajantuhlausta.

Nyt kun tuo vitoskausi on katsottu (eikä jatkokausia ole tullut hankittua) olo on helpottunut, mutta haikea, jopa hieman jännittynyt... mitä porukalle tapahtuikaan seuraavien kausien aikana? En muista, olenko niitä katsonut televisiosta aikoinaan ollenkaan? Kausia tehtiin kuitenkin yhteensä 12 ja lopussa ehtivät hahmotkin vaihtumaan, mm. herr Flickille ja kapteeni Bertorellille tulivat uudet näyttelijät ja René vanheni jo vanhaksi käppänäksi.

Maanalainen armeija iskee jälleen on nykypäivän mittakaavan mukaan mahdoton sarja. Siinä nauretaan stereotypioille aivan surutta ja sen on seksistisin sarja näistä tähän mennessä katsomistamme brittikomedioista. Ehkä jopa kaikkein seksistisin kaikista brittisarjoista. Silti se on nauruhermoja kutkuttelevaa ja hävetystyynyä kaipaamaan saavaa tilannekomiikkaa. Juuri sopivaa katsottavaa meidän sukupolvelle. Omille lapsille en sitä halua näyttää, koska heidän maailmansa on täysin erilainen kuin omani oli silloin 1980-luvulla.

Se on myös nykypäivän mittakaavan mukaan mahdoton siksi, että nykyään ei käytettäisi samanlaista tarmoa lavasteisiin, puvustukseen ja kaikkeen, mitä katsoja ei välttämättä huomaa keskittyessään näyttelijöiden toilailuihin. Varsinkin puvustus on hauskaa seurattavaa, kun päähenkilöt pukevat ylleen valeasun. Se voi olla vaikka SS-upseerin univormu tai katolisen munkin kaapu pälvikaljuineen. Asu on aina täydellinen, mutta jostain syystä kukaan ei ikinä oikeasti välitä Renén viiksistä hänen ollessaan pukeutuneena naiseksi tai Edithin ja muiden naisten meikeistä ja huulipunista heidän ollessa maalaismiesten asuissa, koska onhan heilläkin silloin viikset.

Tapahtumien tapahtumapaikoista eräskin patsaanmetsästystä harrastava bloggaaja huomasi, miten paljon saksalaisten haltuunsa ottamissa paikoissa on kuvanveistotaidetta. Everstin toimiston sijaintipaikkaa en muista, mutta jossain hienossa tönössä se joka tapauksessa oli. Kenraali von Klinkerhoffenin, luutnantti Gruberin ja myöhemmin myös kapteeni Bertorellin majapaikkana toimii keskiaikainen chateaú, jossa kaikki on tietenkin todella prameaa.

Näyttelijät sarjassa ovat uskomattoman hyviä. Heidän ilmeensä ja maneerinsa ovat huippuluokkaa eikä juuri ollenkaan tule aivan pölkkyjä ja mahdottomia juttuja. Meinasin aluksi nostaa tähän muutaman nimen, mutta se ei onnistu. Kaikki olivat niin hyviä, että listasta tulisi liian pitkä. Loppukaneetiksi kehutaan vielä sarjan tunnusmusiikkia, jonka kuullessaan tiesi heti mitä on tulossa: naurua ja naurettavia tilanteita.

Vanhat brittikomediat syynissä - Fawlty Towers eli Pitkänjussin majatalo

Vanhojen brittikomediasarjojen listalla seuraavana katsomisvuorossa oli legendaarinen hupailu Fawlty Towers, suomeksi nerokkaasi nimetty Pitkänjussin majatalo. Onhan se nyt aivan selvää, että kun pääosassa nähtävä, Monty Pythonista tuttu koomikko John Cleese on hyvin pitkä mies ja John käännetään suomen kielessä Jussiksi niin hotellin toiminnasta kertova sarja saa moisen nimen.

Cleesen esittämä Basil Fawlty on hotellinomistaja yhdessä vaimonsa Sybilin (Prunella Scales) kanssa. Torquayssa sijaitseva vähemmän loistelias pieni hotelli on kuitenkin matkailijoiden tasaisessa suosiossa. Apujoukkoina Basililla ja Sybililla on tarjoilija Polly (Connie Booth) sekä espanjalainen, lyhyenläntä laukunkantaja/tarjoilija Manuel (Andrew Sachs). Lisäksi henkilökuntaan kuuluu vaihteleva kaarti kokkeja, joita ei aluksi näy lainkaan, mutta lopulta toisella tuotantokaudella vakkarihahmoksi liittyy Terry (Brian Hall).

Sarjaa tehtiin ensin yksi tuotankokausi ja se esitettiin vuonna 1975. Porukka palasi vielä yhteen ja teki toisen tuotantokauden, joka nähtiin ensi kertaa vuonna 1979. Käsikirjoittajina toimivat silloinen aviopari Cleese-Booth. Itse asiassa kaksikko erosi vuonna 1978, mutta sitä ei ainakaan sarjaa katsoessa huomaa.

Sarjan idea on, että Basil Fawlty yrittää parhaansa mukaan johtaa hotellin päivittäisiä rutiineja, mutta hän tuppaa sotkeentua aina pahempiin hankaluuksiin. Usein syynä on väärinymmärrys, joko Manuelista johtuvan kielimuurin takia tai yksinkertaisesti se, että Basil ei ole kaikista hienotunteisin ihminen.

Sybil on usein rauhoittava tekijä, joka saa asiat lutviutumaan, mutta rouva ei tahdo oikein pystyä työskentelyyn. Sen sijaan hän toimii ennemminkin seurustelu-upseerina, pälpättäen välillä jopa niin paljon, että vieraat alkavat väsyä häneen. Usein Sybil jaarittelee ystävättärilleen vastaanottotiskillä olevaan puhelimen välityksellä eikä ehdi palvelemaan asiakkaita. Hän myös onnistuu jatkuvasti kääntämään tilanteen niin, että vaikuttaa kuin Basil olisikin ollut tilanteessa väärässä.

Vakiovieraina hotellissa on seniili majuri Gowen (Ballard Berkeley) sekä mummelikaksikko Tibbs ja Gatsby. Jokaisessa jaksossa vierailulle tulee sekalainen sakki asiakkaita, joiden vaatteet, eleet tai toiminta ei miellytä Basilia ja soppa alkaa olla valmis. Vierailijoiden joukossa on yllättävän vähän sittemmin tunnetuiksi tulleita brittinäyttelijöitä. Tunnetuin heistä lienee sittemmin sarjoissa Kyllä, herra ministeri! ja Kyllä, herra pääministeri! nähty Geoffrey Palmer.

Jaksoja on välillä jopa tuskallista katsoa, Basil kun ei kykene järkevän ihmisen yksinkertaiseen toimintatapaan vaan yrittää joka kerta selvittää pienet ja suuret ongelmat mitä ihmeellisimmillä ratkaisuilla, joita normaali ihminen ei edes ajattelisi yrittää tehdä. Katsojalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toivoa asioiden selviävän Basilin hösäämisestä huolimatta.

Kaiken keskellä Basil kurittaa Manuelia, kinastelee Sybilin kanssa ja saa Pollyn osallistumaan sähläämiseen. Huvittavinta on se, että Polly osaa riittävästi espanjaa, mutta Basil ei tietenkään hyödynnä tätä mahdollisuutta vaan yrittää selvittää Manuelilla haluamaansa tehtävää, tämän sitä ymmärtämättä. Ja siihen päälle homma selitetään sanomalla "hän on Barcelonasta".

Yksi hauskimmista kohtauksista on, kun Manuel kyykistelee tiskin takana etsimässä jotain, kun paikalle marssii majuri Gowen. Hän kuulee Manuelin puhuvan englantia (I speak English very well, I learned it from a book), mutta luulee puheen tulevan tiskillä nököttävän hirvenpään suusta, sen verran vahva on puheessa kuuluva aksentti. Basilin on pitänyt ripustaa hirvenpää seinälle, mutta kuten tavallista, ripustus ei onnistu jatkuvan härdellin takia. Katsokaa itse:

Tämäkin sarja on sen verran vanha, että sitä katsoessa pitää olla rennolla mielellä liikkeellä eikä takertua tuon ajan käytökseen.

Vanhat brittikomediat syynissä - The Black Adder eli Musta Kyy

Päätimme aloittaa lounastaukojen ratoksi vanhojen brittikomediasarjojen katselun. Ensimmäisenä vuoron sai The Black Adder eli suomalaisittain Musta Kyy. Katsottavaa oli neljän kauden verran, yhteensä 24 jaksoa. Jätimme suosiolla erikoisjaksot katsomatta, koska meidän versiossa niissä ei ole edes englanninkielistä tekstitystä.

Rowan Atkinson on pääosassa jokaisessa Kyy-jaksossa. Hän on herra Edmund Black Adder, huono-onninen mies, joka on elänyt neljällä Britannialle tärkeällä aikakaudella ollen aina jokseenkin tärkeä henkilö. Apunaan (tai piinanaan, riippuu näkökulmasta) hänellä on uskollinen Baldrick, lyhyenläntä pölkkypää, joka edustaa kansalaisten alinta luokkaa. Baldrickia näyttelee Tony Robinson.

Ensimmäisellä kaudella (ensiesitys v. 1982) eletään keskiaikaa ja Edmund on kuninkaan toinen poika, joka paljastuu lopulta äpäräksi. Kunkku Richard IV (Brian Blessed) ei koskaan muista poikansa nimeä eikä velikään, kruununprinssi Harry (Robert East) arvosta Edmundia juuri lainkaan. Kaikki Edmundin yritykset parantaa asemaansa ja jopa kaapata valta itselleen päättyvät epäonnistumiseen. Edmundin ja Baldrickin lisäksi mukana pyörii Percy (Tim McInnerny), joka ei ole juurikaan fiksumpi kuin Baldis, mutta on sentään ylempiarvoinen.

Atkinson oli tällä ensimmäisellä kaudella lähinnä myöhäisempää hittihahmoaan Mr Beania. Ilmeet ja käytös suorastaan huokuvat beanimäisiä suorituksia. Mustan Kyyn habitus muuttuu paljon tylymmäksi heti toisen kauden aluksi. Ykköskauden helmiä on kunkkua näyttelevä Brian Blessed, jonka kova ääni ja nauru kaikuvat varmaan vieläkin kuvauspaikkojen seinistä. Myös tunnussävel oli hupaisa.

Toisella kaudella (1986) Edmund on lordina Lontoossa, jonka murheena ovat kuningatar Elizabeth I (erinomainen Miranda Richardson), tämän imettäjähoitaja Nursie (hupaisa Patsy Byrne) sekä neuvonantaja lordi Melchett (aina mahtava Stephen Fry). Edmundin apuna yrittävät parhaansa tietenkin Baldrick sekä pitkäkaulainen lordi Percy, he eivät ole muuttuneet sitten keskiajan. Kuningatar kavereineen kiusaa Edmundia minkä ehtivät eikä elintason saati kasvojen säilyttäminen ole Mustalle Kyylle helppoa. Kuten aiemmin mainitsin, tällä kaudella Edmund on tyly isäntä, joka kyykyttää apulaisiaan minkä ehtii ja yrittää turhamaisuuttaan voittaa ainaiset turhat haasteet. Kakkoskauden ilahduttajia ovat myös jokaisessa jaksossa vaihtuvat vierailevat tähdet, joita näyttelevät brittiläiset erinomaiset näyttelijät.

Kolmannella kaudella (1988) ollaan tultu 1800-luvun puoliväliin. Euroopassa kuohuu: Ranskassa on käynnissä vallankumous, jossa kuninkaalliset on syösty vallasta. Myös Englannissa halutaan vaihtelua, mutta sitä ei tajua kruununprinssi George (aiemmin vierailijana nähty Hugh Laurie). Edmund on prinssin miespalvelija, jota ilman prinssi ei tulisi toimeen. Keittiössä pyörii Edmundin iloksi myös Baldrick sekä läheistä majataloa pitävä rva Miggins (Helen Atkinson Wood). Musta Kyy joutuu joka jaksossa vaikeuksiin yrittäessään nostattaa varallisuuttaan.

Edmund jatkaa näsäviisaiden kommenttiensa heittämistä ja George-prinssi on kuin Laurien muutamaa vuotta myöhemmin näyttelemä Bertie Wooster, vain paljon hölmömpi sellainen. Tällä kaudella Percy ei ollut enää mukana, mutta Tim McInnerny nähdään yhdessä jaksossa vierailevana tähtenä. Myös Stephen Fry sekä Miranda Richardson vierailevat tällä kaudella yhdessä jaksossa. Erityismaininnan ansaitsee myös Harry Potter -leffoista ja Fitz Ratkaisee -sarjassa tuttu Robbie Coltrane.

Viimeisellä neljännellä kaudella (1989) Edmund Musta Kyy on päätynyt armeijaan ja ensimmäinen maailmansota on käynnissä. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä kapteeni Edmundin ja Baldrickin miehittämään korsuun, jonne on päätynyt myös luutnantti George. Jälleen Hugh Laurie tekee hahmosta samanlaisen kuin aiemmin, mikä toisaalta luo tuttuuden tunteen. Percy on tällä kertaa vaihtanut puolta, hän on Edmundiin penseästi suhtautuva toimistokapteeni Darling (suomennettu Kultsi), joka toimii vanhanaikaisen ja hieman idiootin kenraali Melchettin (Stephen Fry) apulaisena.

Suurta hyökkäystä odotellaan ja koko ajan Edmund pyrkii pois rintamalta ja varmasta kuolemasta. Hänen ikäväkseen kukaan muu ei ole samaa mieltä. Lopulta hänenkin on vedettävä revolveri kotelosta ja astuttava juoksuhaudan reunan yli ei-kenenkään-maalle.

Musta Kyy aiheuttaa ensimmäisellä kaudella hävetyksen kiemurtelua, sen jälkeen railakasta naurua. Muilla kausilla kiemurtelu jää pois, tilalle tulee Edmundin näsäviisaiden vastakommenttien seuraaminen. Onhan koko sarja nykymaailman ajattelussa pahasti vanhentunut eikä se varmasti sovi enää uudemmalle sukupolvelle. Kun ei takerru epäkohtiin, on sarja erittäin hauska.

Lätkämatsissa 2 - lätkäreissun paluu

Vuosi sitten lähdin ihan hetken mielijohteesta mukaan kaverien kasaan pistämään lätkäporukkaan. Mitään varsinaista jääkiekonpeluukokemusta ei ollut, muuta kuin ne normaalit tossulätkät ja luistimilla vedetyt höntsät joskus ala-asteikäisenä. Yläasteaikoina ei enää niin usein jäälle tullut mentyä. Reissu oli kaikilta osin mitä parhain ja sai haluamaan lisää herkkua.

Täällä raportti viimevuotisesta turnauksesta!

Kaverit innostuivat yhteisistä peleistä niin paljon, että pistivät hakemuksia liikkeelle vakiovuoron toivossa. Sellainen irtosikin tutusta paikasta: Lohjan jäähallista, jossa Torpedoturnauskin pelataan. Aluksi äijät veivasivat tiistaisin keskenään, mutta sittemmin ovat lyöneet hynttyyt yhteen paikallisen Kurskin Torpedon (turnauksen isäntäjoukkue) kanssa ja treenit ovat maanantaisin.

Turnauksen lähestyessä homma alkoi vaikeutua. Ensin kosahti vanha sotaratsu, Volvo. Joulunajan sukulointireissut hoidettiin julkisilla ja koska vuodenvaihteen aika on rikkonainen loppiaisenkin takia, päätin skipata auton korjaamisen myöhempään ajankohtaan. Päätöstä helpotti myös se, etten saanut parkkiksella muutaman viikon seisoneesta autosta kiinnijäätyneitä ovia auki.

Ostin bussilipun, päätin kokeilla Onnibussia. Ihan siitä syystä, että kyseinen firma saa nykyään liikennöidä Tampereen linja-autoasemalta aiemman Kalevan Prisman edustan lisäksi. Jännitti, miten saan lätkäkassin ja mailat ja systeemit bussiin kannettua, matkaa on kuitenkin parisen kilometriä ja romppeet painavat kuitenkin jonkin verran. Nappasin kantoon hieman pienemmän sporttikassin ja jätin rikkoutuneen ja vanhan kypärän pois matkasta.

Kuva: Jukka Pihlajaniemi

Tulipalopakkaset helpottivat juuri, kun olin kävelemässä bussille. Olin varautunut jäätävän kylmään keliin, joten hikoilin kuin mikäkin paahtaessani kohti bussiasemaa, sankan lumipyryn keskellä. Ehdin helposti bussiin ja sain tietää, että on mahdollista jäädä pois jo Keimolan "kessan" kohdalla. Soitin oitis isälleni ja sainkin kyydin odottamaan "kessalle". Ajoimme sieltä Rajatorpan legendaariseen Ykkösurheiluun hakemaan uutta kypärää. Ikävä kyllä Ykkösurheilu on pistämässä pillejä pussiin, siellä oli käynnissä loppuunmyynti. Minneköhän laittavat kaikki ne sinne lahjoitetut pelipaidat?

Tässä vaiheessa ei ollut vielä ihan varma, millä välineellä pääsen itse pääkallopaikalle eli Lohjan suuntaan. Onneksi Lauri tuli apuun ja päätti lähteä fanittamaan loistavaa jääkiekkoa koko päiväksi hyytävän kylmään katsomoon. Olimme hyvissä ajoin lauantaina perillä ja valmistautuminen päivän viiteen otteluun alkoi. Sain myös vihdoin uuden pelipaidan, joka onkin erittäin komea!

Ensimmäisenä vastassa oli aina paha Maddogs Kouvolasta. Vaikka koko ottelun ajan oli hyvä draivi päällä, iskivät kouvostoliittolaiset kiekon kuusi kertaa meidän rysään ja me onnistuimme vain kerran. Mollivoittoinen avaus siis: 1-6.

Kuva: Jukka Pihlajaniemi

Toisessa ottelussa vastaan luisteli Lihamylly Helsingistä. Jälleen kaikki mahdollisuudet voittoon, mutta vihulainen onnistui paremmin maalinteossa. Loppunumerot 1-5. Itse en vielä tässäkään ottelussa ehtinyt jäälle. Olin liian höveli, ajattelin, että annetaan koko syksyn kovaa treenanneiden pelaajien nauttia nyt työnsä hedelmistä, itse kun olin viime vuoden turnauksen jälkeen ehtinyt tasan yhden kerran testaamaan luistimia tuolla puistokentällä. Nyt kun ajattelee taaksepäin, olisi pitänyt olla heti aloitusvihellyksestä mukana pakistossa.

Hieman pidemmän tauon jälkeen kolmannessa ottelussa kohtasimme Vesijärven Lahnat, joiden kotikaupunki on Lahti. Tässäkin ottelussa meillä oli kaikki mahdollisuudet ottaa voitto, mutta jotenkin kummallisesti vastustaja nakutti tulostaululle omaan sarakkeeseen numeron 6, kun meidän puolella oli vain 1.

Neljännessä ottelussa oli sitten vastassa tuttuakin tutumpi Kurskin Torpedo. Isännät pääsivät ensin johtoon, mutta onnistuimme tasoittamaan. Torpedot iskivät vielä yhden maalin ja tilanne näytti jälleen kääntyvän meidän tappioksi, kunnes Rusty (ylhäällä pelikuvassa nro 45) iski tasoituksen. Painostimme hurjasti, mutta lisämaaleja ei enää nähty. Tuloksena siis Turbojugend Finland Hockey Clubin ensimmäinen piste!

Päivän viimeisessä ottelussa pelasimme helsinkiläistä Team Korakia vastaan. Perinteisesti ennen tätä ottelua otimme jäällä joukkuekuvan ja Korak teki saman omassa päädyssään. Viime vuonna tämä ottelu oli tasaisempi, nyt Korakin muutama peluri pääsi purjehtimaan väsyneiden peluriemme ohitse ja iskemään lätyn ohi loistavasti torjuneen Ekkiksen.

Viimeisen ottelun jälkeen keräännyimme sekä pelaajat että jälleen runsain joukoin paikalle saapunut fanilauma hallin pihalle yhteiskuvaan. Sen jälkeen kaikki lähtivät omille teilleen, osa kohti kotia, osa majoituspaikkoihin ja osa jo jatkoklubille Londoniin. Harmi, ettei tälläkään kertaa jaksanut olla pidempään. Ensimmäisenä soittanut Nothing Right Left veti ainakin muutaman ensimmäisen biisin perusteella hyviä versioita Nirvanan katalogista ja jälleen jäi loistelias Bi-Bubba-Lula & Shemale Babies näkemättä. Onneksi olimme paikalla soundcheckin aikaan, sai sentään jotain maistiaisia bändin soitannasta. Ehkä sitten ensi vuonna loppuun saakka?

Hurautimme hovikuljettajan kanssa takaisin Vantaalle ja ei muuta kuin unta palloon. Juna kotiin lähti jo klo 11. Siihen pääsy olikin yllättävän hankalaa. Kävelimme kohti Louhelan asemaa ja juuri siinä nurkalla ollessa näkyi, miten entinen M-, nykyinen I-juna lähti liikkeelle. No, eihän siinä mitään, mutta kun seuraava lähtisi vasta puolen tunnin kuluttua ja sen kanssa alkoi jo käydä jännäksi, ehtisinkö Tampereen-junaan.

Hyppäsin sitten toiseen suuntaan, eli Lentoaseman ja Tikkurilan kautta Helsinkiin menevään junaan, mutta jäin pois jo heti Martinlaaksossa. Kävin tsekkaamassa bussitilanteen. Yksi bussi tulikin heti sopivasti, mutta kun senkin kanssa oli epävarmuutta, ehtisinkö juna-asemalle ajoissa, päätin jättää lähtemättä linjurin kyytiin. Kävin kaupasta hakemassa vissyä ja könysin takaisin laiturille. Ehdin sitten Tampereelle vievään InterCityyn ihan hyvin, kun jäin odottamaan sitä Pasilan asemalle.

Mukavan happihyppelyn eli kävelymatkan kotiin jälkeen olikin hauskaa alkaa remuamaan lasten kanssa ja melkein saman tien lähdimmekin puistokentälle luistelemaan. Isällä meni verrytellessä ja lapsilla alkaa jo tasapaino löytymään ja eteenpäinkin päästään jo, välillä vauhdikkaastikin.

Tänään oli liian kylmä mennä luistelemaan eikä TJHC:n harjoituksiin Lohjan hornankattilaan ollut ilmeisesti kovinkaan moni peluri jaksavainen, joten skippaamisen puolelle meni. Polte jäälle on kuitenkin hurja! Kiekon ja mailan kanssa on myös päästävä pyörimään jäälle, jotta tuntumaa saisi paremmaksi. On sitten ensi vuoden turnauksessa paremmassa tikissä.

Tähän loppuun vielä kiitoksen turnauksen järjestäjille, kaikille joukkueille, innokkaasti juttua tehneelle medialle, meidän joukkueen pelaajille, loistavasti psyykanneelle ja hieroneelle huoltajalle sekä mahtavalle fanijoukolle. On ilo olla mukana tässä hommassa, vaikka vain kerran vuodessa.

Täällä vielä ennakkojuttu turnauksesta (YLE.fi)