What we got here is failure... to communicate

Legendaarisella ja Oscar-palkitulla näyttelijä Paul Newmanilla (1925-2008) ei ole mikään merkkipäivä tai –vuosi, mutta hän ansaitsee paikkansa Filmitähti.fi-sivujen Valokeilassa-osiossa ja täällä Amurin tiikerin pesässä. Innostuksen tähän päivitykseen sain, kun tovi sitten katsoimme vihdoinkin yhden Newmanin tunnetuimmista elokuvista, Lannistumattoman Luken. Leffa oli odotellut hyllyssä katsontavuoroaan jo pitkään Niinhän sitä sanotaan, parempi myöhään kun ei milloinkaan. Olin viimeksi nähnyt Luken varmaankin parikymmentä vuotta sitten, mutta siitä löytyvä se yksi sitaatti sekä se yksi kohtaus ovat pitäneet elokuvan mielessä nämä vuodet. Jollain elokuvilla se vain on näin.

Aloin Luken katsomisen jälkeen miettimään, että kaikki hyllystä löytyvät elokuvat, joissa Newman on mukana, ovat todella hyviä. Ja ehdottomasti sen takia, että tutun virnistävän hymynsä lisäksi Newman oli erinomainen näyttelijä, joka onnistui tuomaan valkokankaalle tähtisuorituksia, jotka oli verhottu jokamiehen vaatteisiin.

Newman aloitti näyttelijänuransa tuttuun tapaan TV-sarjoissa 1950-luvun alussa. Jo vuoden 1956 Kadun kuningas (Somebody up there Likes Me) oli ensimmäisen pääosansa tehneelle Newmanille menestys. Sen pääosaan oli alun perin kiinnitetty James Dean, joka kuoli ennen kuin kuvaukset alkoivat. Deanin oli myös tarkoitus esittää pääosaa Billy the Kid –elokuvassa, mutta sekin rooli annettiin myöhemmin Newmanille. Voisi siis sanoa, että James Dean auttoi vahingossa Paul Newmania aika lailla tämän uran alkuvaiheissa.

Yksi ensimmäisistä elokuvista, jonka Newmanilta näin, oli Kissa kuumalla katolla (Some Like it Hot, 1958), josta en pikkupoikana juuri mitään ymmärtänyt. Mitä nyt muuta kuin, että neljä aikuista huutavat paljon ja mukana on Newmanin lisäksi Elizabeth Taylor, joka oli iso julkkis. Seuraava Newmanin pätkä, minkä näin oli Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961), jossa Newman esittää ensimmäistä kertaa ”Fast” Eddie Felsonia, biljardihuijaria, joka yrittää huiputtaa vääriä tyyppejä. Newman sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, mutta vielä ei tärpännyt.

Saman vuoden Pariisin rytmiä (Paris Blues) taisi jo aikoinaan jäädä hieman Felsonin tarinan varjoon, mutta on silti todella hyvä elokuva. Siinä kerrotaan kahdesta nuoresta amerikkalaisjazzmuusikosta ja heidän edesottamuksistaan Pariisissa, joka oli tuolloin paljon suvaitsevampi paikka kuin mikään kaupunki Yhdysvalloissa. Mukana Newmanin kaverina nähtiin aina hyvä Sidney Poitier sekä Newmanin kanssa jo muutaman vuoden naimisissa ollut Joanne Woodward.

Tuottelias ja menestyksekäs 60-luku päättyi Newmanin osalta kahteen unohtumattomaan elokuvaan. Ensimmäinen oli vuoden 1967 Lannistumaton Luke, jossa ongelmiin hakeutuva Luke Jackson päätyy työleirille vangiksi vähäpätöisen rikkomuksen johdosta. Luken pakonomainen tarve hakea hyvistäkin asioista ongelmia ajaa miehen pakosalle ja yhä uudelleen ongelmiin vankilanjohdon kanssa. Lukessa voi nähdä yhtäläisyyksiä saman ajan legendaarisesta Papillon-elokuvasta, jossa Steve McQueenin esittämä elinkautisvanki yrittää pakoon aina uudestaan ja uudestaan, kunnes onnistuu tavoitteessaan. Ne yllä mainitut tämän elokuvan tunnetut kohdat ovat tietenkin Guns N’ Rosesin Civil War -biisin avaava sitaatti “What we got here is failure to communicate…” ja 50 keitetyn munan syöntikohtaus.

Loput Newmanin valokeilajutusta voi lukea täällä: filmitähti.fi

Autot 3 - ylläripyllärilöytö ilahdutti

Silmä tarkkana olen kulkenut ympäri Tamperetta, mutta eipä ole enää kovinkaan montaa vanhaa tai muuten vaan kiinnostavaa kaaraa näkynyt. Tänään sitten tilanne muuttui mukavasti. Lähdimme autolla kohti Kaupin metsää, aikeena mennä lasten kanssa metsäretkelle nauttimaan luonnon rauhasta ja vihreydestä.

Ensin kurvasin kuitenkin Pyynikintorin kupeessa olevalle Heinätorille, jonka kierrätyslaatikoihin singahti pari pussillista kirppisasiakkaille kelpaamattomia vaatteita. Koska olimme Pyynikintorilla, päätimme käydä hakemassa Pyynikintorin lihasta (aivan mahtava lähikauppa) eväspasteijat reissulla nautittavaksi.

Kun kaarsin auton Lihan eteen, huomasin kadunvarteen pysäköidyn tummanpunaisen farmariauton. Olin taannoin löytänyt Valintatalosta mainion Klassikot-autolehden, joka keskittyi enemmänkin vanhoihin perusautoihin kuin normaalit saman tyylin autolehdet, jotka ovat pullollaan jenkkirasseja. Kyseisessä aviisissa oli juttu Pyynikillä sijainneesta vanhasta farmari-Angliasta, joka oli juuri samanvärinen. Hetkisen luulin, että Anglian omistaja oli tuonut bilikan vanhoja kulmia muistelemaan, mutta sitten huomasin, että tämähän on tsekkiläistuotantoa oleva kaara.

Erittäin hieno Skoda Octavia, vai mitä? Itselle tuli ainakin uutisena se, että Octavia on näinkin vanha mallinimike Skodan tuotannnossa.

Metsäretken jälkeen lähdin käymään Jankassa. Ajoin Petsamon omakotitaloalueen läpi, koska tiesin siellä majailevan vanhan avolava-auton, joka olisi kiva saada kuvatuksi. Kahteen otteeseen olemme ajaneet ohi pimeällä, jolloin kuvaaminen ei tule kysymykseen. Nyt oli oiva tilaisuus tilanteen korjaamiseen.

Olipas siinä upea Chevy, jota on näemmä käytetty viime aikoina ainakin polttopuiden kuljettamiseen. Talon, jonka edustalla Chevy-vanhus seisoi, pihalla oli myös vanha bensiinipumppu. Missäköhän käytössä se on?

Enemmän kuvia tuttuun tapaan Flickr-kansiossa. Sinne siis, mars mars!

Ikuisuusprojekti nimeltä Kivenpyörittäjän kylä

Olen vuosien aikana ollut aikamoinen kotimaisten veijaritarinoiden ystävä. Ykkösenä tällaisten kirjailijoiden listalla on tietenkin Arto Paasilinna, huolimatta miehen kynän tylsymisestä viimeisten n. kymmenen kirjan kohdalla. Heti Artsin perässä ovat Veikko Huovinen ja Lasse Lehtinen. Simo Hämäläiseltä olen lukenut vain ensimmäisen Kätkäläisen, muita hänen tuotoksiaan on kyllä hyllyssä odottamassa vuoroaan. Uudemmista tähän kategoriaan olen toistaiseksi löytänyt vain Tuomas Kyrön.

Sitten on Heikki Turunen. Pohjois-Karjalan tuntojen tulkki. Legendaarinen kirjailija, jonka kirjoja on luettu vuosien varrella vaikka millä mitalla. Tunnetuimpia ovat mm. Simpauttaja (1973) ja Joensuun Elli (1974). Niistä on myös tehty elokuvat. Kuten on myös tästä tämän päivityksen aiheena olevasta kirjasta, joka oli edellämainittujen jälkeen Turusen kolmas romaani, se ilmestyi vuonna 1976.

En ole Markku Pölösen vuonna 1995 ohjaamaa samannimistä elokuvaa nähnyt. Muistan vain joitakin kuvia nähneeni. Leffa ei siis päässyt vaikuttamaan lukukokemukseen lainkaan. Olin aikoinani napannut tämän painoksen siksi, että sen kansipaperin kuvan oli tehnyt erinomaisia luontokuvia piirtänyt ja maalannut Seppo Polameri. Painos on kirjakerhon ja ilmeisesti siksi teksti on sellaisessa muodossa kuin on.

Oli todella raskasta lukea sivuja, joissa ei ollut yhtään väliä. Vasemmasta yläreunasta lähti tekstipötkö, joka jatkui aina oikeaan alareunaan saakka, katkeamattomana nauhana ja teksti oli yhtä tajunnanvirtaa, jota lukiessa alkaa hengästyttää. Olin aivan varma, kun olin tällaisen aivan täynnä olevan sivun lukenut, ettei niitä voisi tulla enää lisää. Mutta niin vain ihan kirjan loppupuolella vastaan tuli kokonainen aukema, jossa oli sama tilanne. Siinä vaiheessa jo nauratti.

Välillä lukeminen oli helppoa, kun löpinät pysyivät lyhyinä. Välillä taas vaikeaa, koska ei ymmärtänyt paikallisen murteen sanoja. Vuoropuhelut olivat suurimmaksi osaksi tätä murrekieltä (tietenkin).

Tarinassa on joitakin kohtia, jotka ovat jälleen ajankohtaisia, kuten maaseudun autioituminen ja elämisen vaikeus kaukana kaikesta. Tuntuu siltä, että hyvinvointi-Suomi korjasi tämän tilanteen seuraavien parin vuosikymmenen ajaksi, mutta nyt 2000-luvulla ollaan jälleen surkeassa jamassa. Tällä kertaa ei vain ole tarjolla mitään helppoa ratkaisua, kuten tuolloin oli mm. muutto Ruotsiin tehtaille työskentelemään.

Aloitin Kivenpyörittäjän kylän lukemisen jo yli vuosi sitten ja siitä muodostui hyvä huumorin aihe tässä ajan kuluessa. Luin välissä mm. Black Sabbathin elämäkerran ja pari muutakin kirjaa. Aina kuitenkin hyllyssä pönötti odottamassa tämä nide. Lopulta sain sen verran itseä niskasta kiinni, että humautin kirjan loppuun ja sain palautettua sen omalle paikalleen veijaritarinoiden hyllyssä. Sitten valikoin hyllystä vuorossa seuraavana olevan teoksen, joka suorastaan huutaa tarttumaan lukunautintoon: Heikki Turusen Hupeli, vuodelta 1978. Ainakaan ihan heti ei tuosta kirjasta ole tällaista arviota tarjolla tänne blogiin, koska lukulistalla on edellä ainakin 13 kirjaa.

Katutaidetta osa 4 - Kabs tai siis Bo

Uusia Kabseja etsiessäni olin jo bongannut pari uutta tarraa, joiden kädenjälki oli tuttua, Mutta niissä oli eri signeeraus: BO. Koska en ollut varma tekijästä, en ole näitä kuvia vielä täällä jakanut. Ystävällinen blogin lukija kuitenkin informoi minua Kabsin kirjailevan tekosensa nykyään BO:lla. Ajattelin, että näitähän voisi siis laittaa jälleen näkyville. Ja koska olin löytänyt monta itselle uutta Kabsia.

Ensimmäisenä näistä on jo toukokuussa bongattu Uittotunnelin Näsijärven puoleisen suuaukon synttärijuhlakuva. Hienot värit ja tunnelma selkeästi kohdallaan ;-)

Saman toukokuisen päivän iltana löytyi Satamakadulta pari tarraa. Ensimmäinen on erinomainen potretti. Alempi tarra oli hankalampi kuvattava, kun tolppa on sen verran kapea.

Matkaa jatkettiin kohti Hämeenpuistoa. Heti puistoon kääntymisen jälkeen oli sähköboksissa tarra, joka ei jättänyt arvailuille sijaa. Tämä tarra on jo saanut lähtöpassit boksista.

Kesäkuussa Tammelassa katse osui liikennemerkkiin: bingo! Tai siis Kabs!

Heinäkuussa näin ensimmäisen kerran uudella signeerauksella BO tämän tarran sähköboksissa, matkalla Santalahden tehtaille.

Elokuussa löytyi liikennemerkistä toinen BO. Tuimalla ilmeellä on ukko varustettu tällä kertaa.

Matkalla Stockmannille pitkin Kyttälänkatua löytyi ensin ränniputkesta tämä tarra. Hauskat värit.

Ja Levykauppa Äxän ikkunasta tällainen piippu-ukkeli.

9/11 oli päivämäärä, kun Tuomiokirkonkadulla osui silmään tarra, joka oli kuvattava tietenkin heti.

Lokakuun alussa pääsin vihdoin taas käväisemään tehtailla. Olin jo aiemmin bongannut itse taiteilijan työssään tekemässä ulko-oveen naamakuvaa. Tuo teos paljastui synttärionnitteluksi.

Kattohuopatehtaan sisältä löytyi toinenkin hieno maalaus. Nämä kuvat ovat huikeita. Tällaisia olisi mahtava nähdä enemmän ja helpommin päästävissä paikoissa, esim. kaupungin keskustassa. Siellä, minne niitä tarrojakin on saatu heitettyä.

EDIT: oli unohtunut yksi kuva kyydistä, pitäähän se lisätä tähän alle. Tutun näköinen hahmo tuolta ylhäältä.

Ainakin yksi teos on tullut lisää Pispala Famelle. Pitää käydä lähiaikoina katsomassa, olisiko se siellä vielä vai onko joku jo telannut päälle...

Autot 2 - Komeita kaaroja, vuodenajasta huolimatta

Jatko-osa on yleensä aina huonompi kuin alkuperäinen. Tässä jatko-osassa pari kuvaa Flickriin laittamistani lisäyksistä. Vaikka edellisessä Auto-bloggauksessa marmatin ajankohdan huonoudesta, on sen jälkeen matkan varrelle osunut useampikin hienonhieno vanha (ja uudempikin) menopeli.

Ensimmäisenä oli kaipaamani Mini.

Sitten löytyi Kleinari.

Loppuun Santalahden teollisuusalueelle jäänyt Ford.

Loput kuvat mustasta Mersusta punaisten Lotuksen ja Minin kautta tuohon Kleinariin löytyvät Flickrin Autot-kansiosta. Lisää kuvia toivottavasti tulossa piakkoin.