Aloitetaan raskaimmalla osastolla:
Amorphis: Under the Red Cloud
Arvioin aikoinaan vuoden 2006 parhaaksi levyksi tuolloin alkuvuodesta ilmestyneen Eclipsen, joka aloitti Tomi "Bubba" Joutsenen aikakauden Amorphisin vokalistina. Eclipseä seurasi kolme levyä, jotka jatkoivat samalla kaavalla, joten pikkuhiljaa kiinnostus alkoi hiipua. Sitten tuli Circle, jolla bändi pisti hommaan hieman sopivasti sivukierrettä. Harmittavasti tuo levy on jäänyt vähemmälle kuuntelulle, mutta aina silloin tällöin pistän sen soimaan ja olen sittemmin oppinut tykkäämään siitä paljonkin.
Odotukset Under the Red Cloudia kohtaan eivät olleet kovin suuret, siksi olikin aivan mahtavaa, kun levyä kuuli ensimmäisiä kertoja ja joka kerta se iski yhtä kovaa. Ja iskee edelleen. Olin aikoinaan aivan innoissani, kun näin bändin keikoilla, mm. Myötätuulirockissa Hakunilassa, miten energisiä ja innostuneen näköisiä jätkät olivat, kun silloin muhkeita rastoja heiluttanut uusi vokalisti pisteli menemään. Sama juttu oli tänä syksynä, kun pääsin pitkästä aikaa tsekkaamaan Amojen keikkakunnon. Pakkahuone ei torstai-illassa revennyt liitoksistaan, mutta bändi oli tiukka kuin timantti. Uudet biisit toimivat livenä erinomaisesti.
Mustasch: Testosterone
Svedupettereistä tuleva Mustasch hiipi aikoinaan yhdeksi suosikkihevibändeistäni ja tuntuu etteivät he pysty tekemään huonoa levyä. Joka kerta, kun levyn tulosta on ilmoitettu, on ollut pieni pelko puserossa, notta joskohan sitä tällä kertaa osuisi "Viiksien" kirves kiveen. Mutta ei tälläkään kertaa. Kiekko alkaa lapseen kohdistuneen traagisen tapahtuman kertovalla biisillä Yara's Song, joka on aikamoisen hempeä pala. Sen jälkeen löydään tuttua hevimetall-vaihdetta silmään ja levy rullaa kuin höyryjyrä. Harmittaa, etten päässyt katsomaan bändin keikkaa tällä kertaa.
Slayer: Repentless
Slayerin äijät olisivat voineet pistää pillit pussiin siinä vaiheessa, kun huippurumpali Dave Lombardon kanssa menivät sukset ristiin. Siihen päälle päätteeksi vielä biisinikkari ja toinen kitaristi Jeff Hanneman heitti lusikan nurkkaan. Eikö mitä, tilalle rekrytoitiin vanha tuttu rumpali Paul Bostaph ja Exoduksesta naarattiin mukaan kepittäjäksi Gary Holt. Näillä aseilla saatiin aikaiseksi yllättävän kova Slayer-albumi. Sellainen, jota on jaksanut muutaman kerran kuunnellakin.
Ihan hyvän päätöksen saisivat tämän levyn ja kiertueen myötä uralleen, mutta tokkopa malttavat vieläkään. Ehkä seuraavalle levylle Holt saisi jotain omia osuuksiakin, sitä odotellessa näillä mennään.
Iron Maiden: The Book of Souls
Iron Maiden on bändi, joka saa rapaa niskaan jatkuvasti, mutta silti sen levyt myyvät tasaisen varmasti ja keikat ovat yleisömenestyksiä. Harva olisi 20 vuotta sitten Kulttuuritalolla uskonut, että vielä se Rautaneitsyt saa Brucen ja Adrianin takaisin ja pikkuhiljaa äijät onnistuvat ujuttamaan itsensä jopa stadionsarjaan.
The Book of Soulsia on haukuttu vaikka millä nimillä, sitä on syytetty vaikka mistä, mutta tosiasia on, että kyseessä on erittäin hyvä Iron Maidenin levy. Ei se mitään uutta juurikaan bändin katalogiin tuonut, mutta oli sitä ilo kuunnella monta kertaa kesän aikana.
Paradise Lost: The Plague Within
Paradise Lost on jo jokunen vuosi sitten palannut poikabändi-Depeche Mode -harharetkiltään (tsekkaa promokuvaosio bändin sivuilta, jos et usko) tiukan death metalin pariin. Ja hyvä niin. Näissä synkissä vesissä bändi on parhaimmillaan. Kitarat mouruavat matalalla ja hra Thomas murisee tarinoitaan.
Paradise Lost on jo jokunen vuosi sitten palannut poikabändi-Depeche Mode -harharetkiltään (tsekkaa promokuvaosio bändin sivuilta, jos et usko) tiukan death metalin pariin. Ja hyvä niin. Näissä synkissä vesissä bändi on parhaimmillaan. Kitarat mouruavat matalalla ja hra Thomas murisee tarinoitaan.
Diablo: Silvër Horizon
Tässäpä vuoden floppi. Ja ihmetyksen aihe. Ilmeisesti bändin fanit eivät välittäneet surkeasti tehdystä levystä, vaan kokivat kovasti odotetun levyn olevan kaikista puutteistaan ja epäonnistumisistaan huolimatta mitä kovinta hevimetallia. Itselle riitti kuitenkin pari kuuntelukertaa. Zero points, ei jatkoon.
Children of Bodom: I Worship Chaos
Eipä keksineet Bodomin pojatkaan mitään uudelleen tälle levylle. Ainoa muutos on se, että kitaristina ei ole Roope Latvala. Samaa tavaraa kuin aiemmillakin levyillä.
Motörhead: Bad Magic
Lemmy, Lemmy, Lemmy! Mahtavaa, että äijä sai vielä yhden mainion Motörhead-kiekon pihalle, ehti jyrätä kiertueellakin (ja päätyä laivan saapumiskuvaan), juhlia seitsemänkymppisiään ja sen jälkeen ottaa lopulliset hatkat. Bad Magic ei missään tapauksessa nouse 2000-luvun parhaimpien levyjen joukkoon. Ja ihan oikeasti niille, jotka ette ole niitä kuunnelleet, ottakaa ainakin Inferno haltuun. On Bad Magicilla kuitenkin omat hetkensä ja mukavana lisukkeena vielä omanikäisiltä veteraaneilta, Rolling Stonesilta, lainattu Sympathy for the Devil.
Tässäpä vuoden floppi. Ja ihmetyksen aihe. Ilmeisesti bändin fanit eivät välittäneet surkeasti tehdystä levystä, vaan kokivat kovasti odotetun levyn olevan kaikista puutteistaan ja epäonnistumisistaan huolimatta mitä kovinta hevimetallia. Itselle riitti kuitenkin pari kuuntelukertaa. Zero points, ei jatkoon.
Children of Bodom: I Worship Chaos
Eipä keksineet Bodomin pojatkaan mitään uudelleen tälle levylle. Ainoa muutos on se, että kitaristina ei ole Roope Latvala. Samaa tavaraa kuin aiemmillakin levyillä.
Motörhead: Bad Magic
Lemmy, Lemmy, Lemmy! Mahtavaa, että äijä sai vielä yhden mainion Motörhead-kiekon pihalle, ehti jyrätä kiertueellakin (ja päätyä laivan saapumiskuvaan), juhlia seitsemänkymppisiään ja sen jälkeen ottaa lopulliset hatkat. Bad Magic ei missään tapauksessa nouse 2000-luvun parhaimpien levyjen joukkoon. Ja ihan oikeasti niille, jotka ette ole niitä kuunnelleet, ottakaa ainakin Inferno haltuun. On Bad Magicilla kuitenkin omat hetkensä ja mukavana lisukkeena vielä omanikäisiltä veteraaneilta, Rolling Stonesilta, lainattu Sympathy for the Devil.
Saxon: Battering Ram
Olin tyystin unohtanut Saxonin uuden levyn. Tuli tässä tätä kirjoittaessa mieleen, että ehkä Lemmyä ja Motörheadia juuri kiertueella lämpännyt bändi olisi tehnyt levyn viime aikoina ja näinhän olikin. Youtubesta löytyi virallinen musiikkivideo ja tiukkaa tykitystähän tämä nimibiisi on. Pitää ehdottomasti kuunnella koko levy kunnolla läpi lähiaikoina.
Aika hurjalta kyllä näyttää papparaisten meininki. Mutta mikäs siinä, jos eläkeikäisenä pystyy vielä heviä soittamaan ja moshaamaan. Lemmyhän sen erinomaisesti todisti joka päivä elämänsä aikana.
Speedtrap: Straight Shooter
Kotimainen yllättäjä. Luin Soundista bändistä ja oli pakko laittaa kuunteluun. Ihan hauskaa tykitystä.
Olin tyystin unohtanut Saxonin uuden levyn. Tuli tässä tätä kirjoittaessa mieleen, että ehkä Lemmyä ja Motörheadia juuri kiertueella lämpännyt bändi olisi tehnyt levyn viime aikoina ja näinhän olikin. Youtubesta löytyi virallinen musiikkivideo ja tiukkaa tykitystähän tämä nimibiisi on. Pitää ehdottomasti kuunnella koko levy kunnolla läpi lähiaikoina.
Aika hurjalta kyllä näyttää papparaisten meininki. Mutta mikäs siinä, jos eläkeikäisenä pystyy vielä heviä soittamaan ja moshaamaan. Lemmyhän sen erinomaisesti todisti joka päivä elämänsä aikana.
Speedtrap: Straight Shooter
Kotimainen yllättäjä. Luin Soundista bändistä ja oli pakko laittaa kuunteluun. Ihan hauskaa tykitystä.
Sitten hieman rauhallisemman rokin pariin:
Michael Monroe: Blackout States
Jokaiselle uuden tulemisen levylle on saatu uusi kitaristi. Ensin oli Ginger, sitten Dregen ja nyt Rich Jones. Viimeisin on loistava lisä bändille ja antaa juuri täydellisen sopivasti tilaa biisinikkarimanttelin ylleen ottaneelle Steve Contelle.
Blackout States on hyvä levy, mutta se jokin siitä tuntuu puuttuvan. Tulee samanlainen fiilis kuin tuolla ylempänä mainitsemastani Amorphis-julkaisujen sarjasta, jossa painellaan menemään tutulla kaavalla. Siitähän ei ole haittaa mm. Motörheadin, AC/DC:n ja muiden samaa tavaraa vuodesta toiseen runttaavilla bändeillä, mutta Monroen kohdalla on kuitenkin saanut aina jotain spesiaalia, aina parinkymmenen vuoden takaisesta Demolition 23. -levystä parin soololevyn kautta Hanoi Rocksin uuteen kauteen ja nyt tähän soolouraan.
Ensin tuli livelevy, joka nostatti odotukset pilviin, Sensory Overdrive piti ne siellä ja Horns And Halos jatkoi samaan malliin. Nyt siis hienoinen notkahdus ja kyllästymisenpoikanen, mutta ei mitään hälyttävää. Äijät ovat edelleen loistovedossa.
Backyard Babies: Four By Four
Svedurokut pistivät hetkeksi pillit pussiin, soittelivat ja tekivät omiaan. Nicken sooloilut toivat lähinnä mieleen äijän selkeän Mike Ness -fanittamisen. Dregenin sooloa en ole kuullut, mutta Monroen bändissä mies ei selkeästi halunnut soitella, kun piti häipyä ensin soolouralle ja sitten takaisin BB:n riveihin. Mikäs siinä, sinnehän hän kuuluu.
Four By Four on sitä tuttua perusrunttausta, mihin Backyard Babiesin kohdalla on totuttu koko 2000-luvun ajan. Hyvää biletysrokkia.
Jokaiselle uuden tulemisen levylle on saatu uusi kitaristi. Ensin oli Ginger, sitten Dregen ja nyt Rich Jones. Viimeisin on loistava lisä bändille ja antaa juuri täydellisen sopivasti tilaa biisinikkarimanttelin ylleen ottaneelle Steve Contelle.
Blackout States on hyvä levy, mutta se jokin siitä tuntuu puuttuvan. Tulee samanlainen fiilis kuin tuolla ylempänä mainitsemastani Amorphis-julkaisujen sarjasta, jossa painellaan menemään tutulla kaavalla. Siitähän ei ole haittaa mm. Motörheadin, AC/DC:n ja muiden samaa tavaraa vuodesta toiseen runttaavilla bändeillä, mutta Monroen kohdalla on kuitenkin saanut aina jotain spesiaalia, aina parinkymmenen vuoden takaisesta Demolition 23. -levystä parin soololevyn kautta Hanoi Rocksin uuteen kauteen ja nyt tähän soolouraan.
Ensin tuli livelevy, joka nostatti odotukset pilviin, Sensory Overdrive piti ne siellä ja Horns And Halos jatkoi samaan malliin. Nyt siis hienoinen notkahdus ja kyllästymisenpoikanen, mutta ei mitään hälyttävää. Äijät ovat edelleen loistovedossa.
Backyard Babies: Four By Four
Svedurokut pistivät hetkeksi pillit pussiin, soittelivat ja tekivät omiaan. Nicken sooloilut toivat lähinnä mieleen äijän selkeän Mike Ness -fanittamisen. Dregenin sooloa en ole kuullut, mutta Monroen bändissä mies ei selkeästi halunnut soitella, kun piti häipyä ensin soolouralle ja sitten takaisin BB:n riveihin. Mikäs siinä, sinnehän hän kuuluu.
Four By Four on sitä tuttua perusrunttausta, mihin Backyard Babiesin kohdalla on totuttu koko 2000-luvun ajan. Hyvää biletysrokkia.
Def Leppard: Def Leppard
Tässä yksi vuoden yllättäjistä! Olin ihan varma, etteivät vaarit Sheffieldistä saa enää mitään järkevää aikaan, mutta niin vain on tullut kuunneltua tätä levyä aika paljonkin ilmestymisen jälkeen. Toki äijät ovat käyttäneet kaikki kliseet, mitä vuosien varrella ovat trickbagiinsä saaneet ujutettua, mutta se on juuri sitä, mikä saa tämän platan toimimaan. Turha enää yrittää muuttaa omaa, hyväksi havaittua juttuaan. Ja on aina parempi saada settilistaan hieman uutta verta.
Black Star Riders: The Killer Instinct
Entiset Thin Lizzyn äijät ja The Almightysta tuttu Ricky Warwick ovat jo jokusen vuoden tehneet keikkaa ja levyjä Black Star Riders -nimellä. The Killer Instinct on bändin toinen pitkäsoitto ja erittäin hyvä levy onkin. Vaikka silti, enemmän tykkäsin siitä edellisestä.
Clutch: Psychic Warfare
Clutchin huippuhetket olivat ehdottomasti edellisellä vuosikymmenellä, kun Robot Hive / Exodus -levy ilmestyi ja bändi sai vetoapua mm. Bam Margeralta. Sen jälkeen levyjä on tullut tasaiseen tahtiin ja vaikka ne eivät olekaan ihan samaan yltäneet kuin tuo em. levytys, ovat ne silti olleet taattua Clutch-laatua. Onneksi bändi jatkaa faniensa ilahduttamista edelleen. Videoita ovat aina osanneet tehdä, kuten alta voitte huomata.
Europe: War of Kings
Diggailin vähän salaa aiemmista Europen tämän vuosikymmenen levyistä. Tästä tämän vuoden tuotoksesta voi diggailla ihan avoimesti. Nämäkin vaarit ovat onnistuneet saamaan aikaiseksi levyllisen erinomaista rokkia. Harmi vaan, että heillä on painolastinaan ne kasarisiirapit, joita pitää soittaa keikoilla aina vaan uudelleen. Mieluummin menisin kuuntelemaan näitä viime aikojen biisejä.
Tässä yksi vuoden yllättäjistä! Olin ihan varma, etteivät vaarit Sheffieldistä saa enää mitään järkevää aikaan, mutta niin vain on tullut kuunneltua tätä levyä aika paljonkin ilmestymisen jälkeen. Toki äijät ovat käyttäneet kaikki kliseet, mitä vuosien varrella ovat trickbagiinsä saaneet ujutettua, mutta se on juuri sitä, mikä saa tämän platan toimimaan. Turha enää yrittää muuttaa omaa, hyväksi havaittua juttuaan. Ja on aina parempi saada settilistaan hieman uutta verta.
Black Star Riders: The Killer Instinct
Entiset Thin Lizzyn äijät ja The Almightysta tuttu Ricky Warwick ovat jo jokusen vuoden tehneet keikkaa ja levyjä Black Star Riders -nimellä. The Killer Instinct on bändin toinen pitkäsoitto ja erittäin hyvä levy onkin. Vaikka silti, enemmän tykkäsin siitä edellisestä.
Clutch: Psychic Warfare
Clutchin huippuhetket olivat ehdottomasti edellisellä vuosikymmenellä, kun Robot Hive / Exodus -levy ilmestyi ja bändi sai vetoapua mm. Bam Margeralta. Sen jälkeen levyjä on tullut tasaiseen tahtiin ja vaikka ne eivät olekaan ihan samaan yltäneet kuin tuo em. levytys, ovat ne silti olleet taattua Clutch-laatua. Onneksi bändi jatkaa faniensa ilahduttamista edelleen. Videoita ovat aina osanneet tehdä, kuten alta voitte huomata.
Europe: War of Kings
Diggailin vähän salaa aiemmista Europen tämän vuosikymmenen levyistä. Tästä tämän vuoden tuotoksesta voi diggailla ihan avoimesti. Nämäkin vaarit ovat onnistuneet saamaan aikaiseksi levyllisen erinomaista rokkia. Harmi vaan, että heillä on painolastinaan ne kasarisiirapit, joita pitää soittaa keikoilla aina vaan uudelleen. Mieluummin menisin kuuntelemaan näitä viime aikojen biisejä.
Thunder: Wonder Days
Huh huh! Tämäkin bändi vielä kuvioissa?! Ja mikäs on ollessa. Vokalisti Danny Bowesin ääni on edelleen hyvässä kunnossa. Ei haittaa vaikka tukka on lyhentynyt ja harmaantunut.
Ghost: Meliora
Tämän hetken ykkösnimi ns. gimmickbändeissä. Ghostilla on jännä, hauska imago ja soittavatkin aika tiukkaa hevirokkia. Pääjehu Papa Emeritus 3 ottaa yleensä keikan puolivälissä piispantötterönsä pois päästä ja välillä musiikkikin yllättää. Niin juuri teki hittibiisi He Is. Tykkään kuitenkin enemmän tästä kappaleesta:
Huh huh! Tämäkin bändi vielä kuvioissa?! Ja mikäs on ollessa. Vokalisti Danny Bowesin ääni on edelleen hyvässä kunnossa. Ei haittaa vaikka tukka on lyhentynyt ja harmaantunut.
Ghost: Meliora
Tämän hetken ykkösnimi ns. gimmickbändeissä. Ghostilla on jännä, hauska imago ja soittavatkin aika tiukkaa hevirokkia. Pääjehu Papa Emeritus 3 ottaa yleensä keikan puolivälissä piispantötterönsä pois päästä ja välillä musiikkikin yllättää. Niin juuri teki hittibiisi He Is. Tykkään kuitenkin enemmän tästä kappaleesta:
Therapy?: Disquiet
Andy Cairns ja kumppanit ne vaan jaksavat puurtaa. Härmänkiertueella riitti faneja diggailemassa myös uusista biiseistä. Harmi, etten itse ollut. Mutta kun en edes tiennyt, että ovat tulossa Tampereellekin. Pohjoisirkut ovat harvoin iskeneet kirveensä kiveen. Disquiet menee sinne onnistuneiden levyjen joukkoon.
Faith No More: Sol Invictus
Odotukset olivat huipussaan, mutta jäi vähälle kuuntelulle. Potentiaalia kuitenkin on.
Andy Cairns ja kumppanit ne vaan jaksavat puurtaa. Härmänkiertueella riitti faneja diggailemassa myös uusista biiseistä. Harmi, etten itse ollut. Mutta kun en edes tiennyt, että ovat tulossa Tampereellekin. Pohjoisirkut ovat harvoin iskeneet kirveensä kiveen. Disquiet menee sinne onnistuneiden levyjen joukkoon.
Faith No More: Sol Invictus
Odotukset olivat huipussaan, mutta jäi vähälle kuuntelulle. Potentiaalia kuitenkin on.
Chris Cornell: Higher Truth
Olin jo joitakin vuosia sitten menettänyt toivoni Chris Cornellin suhteen. Sen verran murhaavia arvioita oli luettavissa ja juutuubasta kuunneltavissa. Sitten äijä pisti Audioslaven nippuun, palasi Soundgardeniin, Mad Seasoniin ja soolouralle ja vielä minne muualle. Maaliskuinen Helsingin-keikka on loppuunmyyty. Jos satut omistamaan ylimääräisen lipun tai tiedät jonkun, jolta voisi saada, ilmoita ihmeessä.
David Gilmour: Rattle That Lock
Pink Floyd julkaisi viimeisen levynsä ja saas nähdä, tuleeko Gilmourilta enää tämän jälkeen levyä? Miksipä tulisi, jos ei ole tarvetta. Rattle That Lock ei tarjoa mitään uutta Daven kynästä, perushyvää rokkia se on.
Noel Gallagher’s High Flying Birds: Chasing Yesterday
Noelin ensimmäinen soololevy oli hyvä paluu niiden jippojen ääreen, mitkä saivat Oasiksen nousemaan voittoon taistelussa Brittien herruudesta jo yli 20 vuotta sitten. Kun mm. Soundi haukkui tämän kakkoslevyn, olin epäileväinen. Notta älkää nyt olko noin rankkoja, pakkohan siinä on olla vaikka kuinka hyviä ja tarttuvia ralleja. No, muutaman kuuntelukerran jälkeen ei mieleen jäänyt juuri muuta kuin tutun- mutta väsyneenkuuloiset kitaroinnit ja nokkamiehen ääni. Levyn nimen mukaisesti tarkoitus oli ilmeisesti tavoitella menneiden kulta-aikojen meininkiä, mutta jäi yhtä torsoksi kuin Oasiksen viimeisimmät levytykset.
Them Bird Things: The Bride Who Came to Yellow Sky
Erittäin hyvää ja tunnelmallista musiikkia, josta tulee hieman mieleen Neil Young ja hieman Nick Cave. Toivottavasti tulevaisuus on tälle nykyään täysin kotimaiselle bändille valoisa.
Olin jo joitakin vuosia sitten menettänyt toivoni Chris Cornellin suhteen. Sen verran murhaavia arvioita oli luettavissa ja juutuubasta kuunneltavissa. Sitten äijä pisti Audioslaven nippuun, palasi Soundgardeniin, Mad Seasoniin ja soolouralle ja vielä minne muualle. Maaliskuinen Helsingin-keikka on loppuunmyyty. Jos satut omistamaan ylimääräisen lipun tai tiedät jonkun, jolta voisi saada, ilmoita ihmeessä.
David Gilmour: Rattle That Lock
Pink Floyd julkaisi viimeisen levynsä ja saas nähdä, tuleeko Gilmourilta enää tämän jälkeen levyä? Miksipä tulisi, jos ei ole tarvetta. Rattle That Lock ei tarjoa mitään uutta Daven kynästä, perushyvää rokkia se on.
Noel Gallagher’s High Flying Birds: Chasing Yesterday
Noelin ensimmäinen soololevy oli hyvä paluu niiden jippojen ääreen, mitkä saivat Oasiksen nousemaan voittoon taistelussa Brittien herruudesta jo yli 20 vuotta sitten. Kun mm. Soundi haukkui tämän kakkoslevyn, olin epäileväinen. Notta älkää nyt olko noin rankkoja, pakkohan siinä on olla vaikka kuinka hyviä ja tarttuvia ralleja. No, muutaman kuuntelukerran jälkeen ei mieleen jäänyt juuri muuta kuin tutun- mutta väsyneenkuuloiset kitaroinnit ja nokkamiehen ääni. Levyn nimen mukaisesti tarkoitus oli ilmeisesti tavoitella menneiden kulta-aikojen meininkiä, mutta jäi yhtä torsoksi kuin Oasiksen viimeisimmät levytykset.
Them Bird Things: The Bride Who Came to Yellow Sky
Erittäin hyvää ja tunnelmallista musiikkia, josta tulee hieman mieleen Neil Young ja hieman Nick Cave. Toivottavasti tulevaisuus on tälle nykyään täysin kotimaiselle bändille valoisa.
Sitten jazzin pariin:
Verneri Pohjola Quartet: Bullhorn
Ehkä vuoden paras levy, kaikki genret mukaanlukien. Ilmestyi jo helmikuun alussa ja on sen jälkeen viihtynyt tasaiseen tahtiin soittimessa. Levyllä on kaikki yhtä kohdallaan kuin kvartetilla livetilanteessa. Suomen paras rumpali Teppo Mäkynen, paras basisti Antti Lötjönen ja huippuhyvä pianisti Aki Rissanen luovat maagisen tunnelman kerta kerran jälkeen.
Timo Lassy Band: Love Bullet
Lassy on kovassa nosteessa myös kansainvälisesti. Tässäkin porukassa ovat mukana Mäkynen ja Lötjönen, lisäksi lyömäsoittimia hoitelee Mamba Assefa ja wurlitzeria Georgios Kontrafouris. Love Bullet on jäänyt Bullhornin varjoon ihan siitä syystä, ettei sitä ole tullut vielä ostettua. Lainasin kirjastosta, mutta otin silloin niin ison läjän muitakin levyjä, että vähälle kuuntelulle se kuitenkin jäi. Silti yksi vuoden parhaista levyistä tämäkin.
Niputetaan Mäkysen johtaman oman oktetin levyt samaan arvioon. Ykkösosa on jäänyt vähemmälle kuuntelulle, samasta syystä kuin Lassyn Love Bullet. Kakkososa sen sijaan tuli reilu kuukausi sitten ostettua uunituoreena julkaisuna. Levyllä soittavat Mäkysen lisäksi mm. Lötjönen ja Jukka Perko.
Suomalaisten tekemiä jazzlevyjä ilmestyi vuonna 2015 myös nämä, mutta niitä ei ole tullut juurikaan vielä kuunneltua. On kyllä suunnitelmissa korjata tilanne.
Kasperi Sarikoski & Nuance: Essence
Verneri Pohjola Quartet: Bullhorn
Ehkä vuoden paras levy, kaikki genret mukaanlukien. Ilmestyi jo helmikuun alussa ja on sen jälkeen viihtynyt tasaiseen tahtiin soittimessa. Levyllä on kaikki yhtä kohdallaan kuin kvartetilla livetilanteessa. Suomen paras rumpali Teppo Mäkynen, paras basisti Antti Lötjönen ja huippuhyvä pianisti Aki Rissanen luovat maagisen tunnelman kerta kerran jälkeen.
Timo Lassy Band: Love Bullet
Lassy on kovassa nosteessa myös kansainvälisesti. Tässäkin porukassa ovat mukana Mäkynen ja Lötjönen, lisäksi lyömäsoittimia hoitelee Mamba Assefa ja wurlitzeria Georgios Kontrafouris. Love Bullet on jäänyt Bullhornin varjoon ihan siitä syystä, ettei sitä ole tullut vielä ostettua. Lainasin kirjastosta, mutta otin silloin niin ison läjän muitakin levyjä, että vähälle kuuntelulle se kuitenkin jäi. Silti yksi vuoden parhaista levyistä tämäkin.
Teddy's West Coasters: Volume 1 & 2
Niputetaan Mäkysen johtaman oman oktetin levyt samaan arvioon. Ykkösosa on jäänyt vähemmälle kuuntelulle, samasta syystä kuin Lassyn Love Bullet. Kakkososa sen sijaan tuli reilu kuukausi sitten ostettua uunituoreena julkaisuna. Levyllä soittavat Mäkysen lisäksi mm. Lötjönen ja Jukka Perko.
Suomalaisten tekemiä jazzlevyjä ilmestyi vuonna 2015 myös nämä, mutta niitä ei ole tullut juurikaan vielä kuunneltua. On kyllä suunnitelmissa korjata tilanne.
Kasperi Sarikoski & Nuance: Essence
Ilmiliekki Quartet: All Dead
Teemu Åkerblom Quartet: Teemu Åkerblom Quartet
Iiro Rantala: My Working Class Hero
Riitta Paakki Trio: Charachters
Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Korottaa panoksii ja The Northern Governors: All Rise eivät ole ihan perinteistä jazzia vaan hauskasti genrerajoja rikkovaa rytmimusiikkia. Tässäkin kaksi sellaista levyä, jotka pitää hankkia hyllyyn ja kuunnella kunnolla, ei vaan ole vielä ehtinyt / ollut tarpeeksi mammonaa.
Poppispuolella kiinnostavia levyjä julkaisivat mm. Chisu (Polaris), Yona (Naivi), Iisa (Kukaan ei oo kenenkään), Anssi Kela (Nostalgiaa) ja J. Karjalainen (Sinulle, Sofia). Muista Vain elämää -neloskaudella olleista (Anssi Kelan lisäksi siis) uusi levy tuli myös Antti Tuiskulta, Maija Vilkkumaalta, Sannilta ja JVG:ltä. Ainoastaan muori ja vaari, Vicky Rosti ja Pave Maijanen, eivät saaneet uutta materiaalia julki, mutta keikkarintamalla oli varmasti vientiä. Lapset tykkäsivät kovasti myös Robinin ja Kasmirin yhteiskipaleesta, mutta vielä ei Robbarin uutta levyä ole meille tehosoittoon saatu.
Suomiräpin kiinnostavin levy oli varmasti legendaarisen Tuomio & Koneen paluulevy Rokkaa! Hankintalistalla on, ehdottomasti.
Tiisu: Elämän koulu
Sain sattumalta liput Lost in Music -tapahtumaan. Menin innolla Pakkahuoneelle ja Klubille, olihan siellä tarjolla mm. Northern Governors ja tämä outolintu, suosiotaan koko ajan kasvattanut Tiisu. Keikka oli erinomainen ja sai haluamaan lisää näiden nuorten kolmien musiikkia. Onneksi netistä löytyi levy kuunteluun.
Nokkelia sanoituksia yhdistettynä menevään melodiaan, sopivan raivokkaalla asenteella.
Sitten näiden lisäksi on vielä tuhottoman pitkä lista vaikka mitä hyviä levyjä, joita ei vain muista tai ei ole edes kuullut niiden ilmestyneen. Kuten Melrosen kehuttu Got it Made.
Onneksi tarjolla on niin paljon hyvää musiikkia, vaikka koko ajan valitetaan ties mistä heikosta musiikkitilanteesta jne. Innolla odotan jo alkavaa vuotta ja sen musiikillista antia!
Riitta Paakki Trio: Charachters
Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Korottaa panoksii ja The Northern Governors: All Rise eivät ole ihan perinteistä jazzia vaan hauskasti genrerajoja rikkovaa rytmimusiikkia. Tässäkin kaksi sellaista levyä, jotka pitää hankkia hyllyyn ja kuunnella kunnolla, ei vaan ole vielä ehtinyt / ollut tarpeeksi mammonaa.
Poppispuolella kiinnostavia levyjä julkaisivat mm. Chisu (Polaris), Yona (Naivi), Iisa (Kukaan ei oo kenenkään), Anssi Kela (Nostalgiaa) ja J. Karjalainen (Sinulle, Sofia). Muista Vain elämää -neloskaudella olleista (Anssi Kelan lisäksi siis) uusi levy tuli myös Antti Tuiskulta, Maija Vilkkumaalta, Sannilta ja JVG:ltä. Ainoastaan muori ja vaari, Vicky Rosti ja Pave Maijanen, eivät saaneet uutta materiaalia julki, mutta keikkarintamalla oli varmasti vientiä. Lapset tykkäsivät kovasti myös Robinin ja Kasmirin yhteiskipaleesta, mutta vielä ei Robbarin uutta levyä ole meille tehosoittoon saatu.
Suomiräpin kiinnostavin levy oli varmasti legendaarisen Tuomio & Koneen paluulevy Rokkaa! Hankintalistalla on, ehdottomasti.
Tiisu: Elämän koulu
Sain sattumalta liput Lost in Music -tapahtumaan. Menin innolla Pakkahuoneelle ja Klubille, olihan siellä tarjolla mm. Northern Governors ja tämä outolintu, suosiotaan koko ajan kasvattanut Tiisu. Keikka oli erinomainen ja sai haluamaan lisää näiden nuorten kolmien musiikkia. Onneksi netistä löytyi levy kuunteluun.
Nokkelia sanoituksia yhdistettynä menevään melodiaan, sopivan raivokkaalla asenteella.
Sitten näiden lisäksi on vielä tuhottoman pitkä lista vaikka mitä hyviä levyjä, joita ei vain muista tai ei ole edes kuullut niiden ilmestyneen. Kuten Melrosen kehuttu Got it Made.
Onneksi tarjolla on niin paljon hyvää musiikkia, vaikka koko ajan valitetaan ties mistä heikosta musiikkitilanteesta jne. Innolla odotan jo alkavaa vuotta ja sen musiikillista antia!
