Wednesday, December 31, 2014

2015 vuoden parhaat levyt ja muut hässäkät

Taas se aika vuodesta, kun listataan menneen vuoden parhaita levyjä, leffoja, ruokia, kalsareita, ihan mitä vaan...

Aloitan oman osuuteni levyistä. Vaikka olenkin kuluneen syksyn aikana aktivoitunut pitkästä aikaa Spotifyn kuuntelijana, tuli suurin osa musiikista kuunneltua edelleen perinteisesti cd-levyiltä. Vuoden aikana ilmestyi hirmuinen määrä mielenkiintoisia levyjä, joista ikävä kyllä useimmat jäivät kokonaan ilman kuuntelua. Ihan yksinkertaisesta syystä: ei ole varaa hankkia kaikkia hyllyyn.

Sain sentään alennusmyynnistä hankittua yhden tänä vuonna ilmestyneen levyn - Bruce Springsteenin erinomaisen High Hopes -albumin, jossa Pomo tekee yhteistyötä Rage Against The Machine -kitaristi Tom Morellon kanssa. Erityiseksi suosikiksi nousi jo alkuperäisenä versiona legendaarinen The Ghost of Tom Joad, johon bändiversio ja Morellon vonkuvat kitarat puhalsivat lisäenergiaa. Muutenkin levyltä löytyi erittäin hyviä kappaleita, joita oli kiva kuunnella uudelleen ja uudelleen.

Toinen pitkän linjan perusamerikkalainen rokkari Tom Petty yhtyeensä The Heartbreakersin kanssa julkaisi mainion The Hypnotic Eye -levyn, jota tuli kuunneltua paljonkin. Brucen ja Tompan jälkimainingeissa päädyin kuuntelemaan myös kolmatta vastaavaa rokkaria eli John Mellencampia, joka hänkin julkaisi ihan mukiinmenevän levyn tänä vuonna.

Michael Monroen kitaristi Steve Conte käytti luppoajan tehokkaasti hyväkseen ja koosti kasaan levyn nimellä Steve Conte NYC. Pari ensimmäistä kuuntelukertaa olivat lupaavia, mutta lisäkertoja kaipaisi ehdottomasti. The Who -yhtyeen vokalisti Roger Daltrey yhdisti voimansa rankan syöpäleikkauksen läpikäyneen legendaarisen Wilko Johnsonin kanssa ja tuloksena oli yksi vuoden kovimmista rhythm and blues -levyistä.

AOR-osastolla nähtiin myös luppoajan hyötykäyttöä, kun Nightwishin kitaristi Emppu palasi mainion Brother Firetriben pariin muutaman vuoden tauon jälkeen. Harmi vaan, ettei bändi saanut ihan samanlaista lentoa uuteen levyynsä kuin kahteen aiempaan, vaikka tältä löytyykin jälleen yksi mainio cover, tällä kertaa Sylvester Stallonen kädenvääntöleffa Over the Topin tunnarista, Sammy Hagarin aikoinaan vetämästä Winner Takes it Allista. Ruotsalainen H.E.A.T. kyllä päihitti härmäläisen kollegansa heittämällä julkaisemalla todella kovan Tearing Down the Walls -levyn.

Alkuvuoden tulokas ja yhden vuoden parhaista levyistä tehnyt on tietenkin vanhan koriskaverini Appe Pahkalan yhtye Gim Kordon, jonka Ei ole helppoo -debyytti on pärjännyt ansaitusti näillä tällaisilla listoilla. Oli hauskaa nähdä bändi täällä Tampereella kahdesti keikalla, vaikka yleisöä ei kummallakaan vedolla ollut paljoakaan. Ensimmäisellä olivat sentään Joey Luumäki ja Kakkahätä-77:n kundit katsomassa - olihan kyseessä osa Valoa Festivaalia. Toisen keikan paras lisuke oli uunituore cd-levy, joka viihtyikin soittimessa varsin hyvin.

Vuosi sitten ilmestyneen J. Karjalaisen "paluulevy" Et ole yksin jälkimainingeissä Paleface innostui keräämään kasaan joukon hiphop-nimiä, jotka työstivät Karjalaisen levyn pohjilta mainion koosteen nimeltä Nyt kolisee. Siinä käytettiin taustat, samplet ja sanoitukset erinomaisesti hyödyksi ja saatiin kasaan yksi vuoden mielenkiintoisimmista levyistä.

Eva & Manu julkaisivat toisen levynsä, joka oli juuri sopivasti hieman erilainen kuin debyytti, mutta silti juuri sitä, mitä heiltä olisi voinut odottaa. Mirel Wagnerin kakkoslevy oli myös todella hyvä. Suvi Isotalon levy oli yllätys, siitä tarkemmin hieman myöhemmin.

Suhteellisen ärsyttävänä hahmona esiintyvä Matti Mikkola osui jälleen napakymppiin kasattuaan Pepe Willbergille läjän huippubiisejä. Yksi Mestarit areenalla ja stadionilla -nelikon jäsenistä oli tuon jättisukseen jälkeen valunut jälleen unholaan, mutta yhteistyö ex-Tehosekoitin-miehen kanssa osoittautui hedelmälliseksi. Pepe & Saimaa on kaikessa mahtipontisuudessaan yksi vuoden 2014 parhaista levyistä. Ainoa miinus tulee sekä Pepen että Matin surkeista kommenteista levyn suosion jälkeen. Pakkoko sitä oli tehdä, jos on niin ahdistavaa puhua siitä ja ylvästellä hienolla suorituksellaan. Vähän voisi tuulettaa eikä osoittaa sitä perisuomalaista urpoutta. Toisaalta, se on näkynyt Mikkolan naamasta aina MoonTV-ajoista lähtien.

Kaikista hyvistä uusista levyistä huolimatta vuoden levyksi nostan Pelle Miljoona & Rockersin kymmenen vuoden juhlaa viettäneen Setä Samulin Sirkus -levyn, jonka kaivoin esiin vauhdittamaan juhannusreissuamme Haminaan. Pellehän on vanhoja Haminan poikia, ja niin on niiltä nurkilta myös valitsemani toisen levyn laulaja, Vesa Haaja, jolta napattiin matkaan miehen ensimmäinen Agentsin kanssa suoritettu levytys, <>.

Agents ja Vesa Haaja jäivät pariin kuuntelukertaan, sen sijaan Pelleä kuunneltiin monta monituista kertaa kesäreissun aikana - ja sen jälkeenkin. Nimikappale ja mm. Ison pomon suojeluksessa, Vaeltava mies, Napalm-Sue ja Isäntä vei tehtaan pois ovat aivan uskomattoman hyviä ja tarttuvia kappaleita, sisältävät nasevia ja tietenkin kantaaottavia sanoituksia, sortumatta kuitenkaan saarnaamisen puolelle.

Viikkoa juhannuksen jälkeen seurannut konserttimatka Tukholmaan katsomaan vihdoinkin Pearl Jamia vaikutti myös paljon kuunteluvalintoihin. Viime vuonna ilmestynyt Lighting Bolt oli useasti kuuntelussa, kuin myös Pearl Jam Twenty -dokumentin soundtracktupla.

Eniten olisin halunnut kuulla vuoden aikana Robert Plantin, Leonard Cohenin, Bryan Ferryn, Manic Street Preachersin, Mannan ja tietenkin AC/DC:n uudet levyt. Rancidin uutta ehdin pari kertaa kuuntelemaan Spotifyn kautta, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Parhaat keikat

Tänä vuonna tuli nähtyä aika monta livevetoa. Alkuvuonna kävin kahdesti Gim Kordonia katsomassa ja samoin kahdesti tuli nähtyä toviksi uudelleen aktivoitunut Kakkahätä-77. Kaikki keikat olivat mitä parhainta viihdettä. Gim Kordonin kanssa samassa tapahtumassa musisoinut Antero Lindgren oli mielenkiintoinen tuttavuus. Kakkiksen kanssa samassa hässäkässä YO-talolla keikkansa vetänyt Kauko Röyhkä oli aivan mielettömän hyvä mies-ja-kitara-soolona. Kolmantena bändinä tuona iltana YO-talolla soitti maasta taivaisiin kehuttu Death Hawks. Vaikeaa oli päästä loistavina muusikoina pidetyn yhtyeen antiin kiinni, kun vaikutti siltä, että koko viisikko olisi ollut unten mailla parin ensimmäisen biisin ajan. Siis kirjaimellisesti. Keinuivat fiilistellen hippiprogeaan silmät kiinni. Jotenkin ei iskenyt yhtään Kaukon ja Kakkiksen energisten vetojen jälkeen. Ei jatkoon, onneksi myin niiden levyn pois.

Pearl Jamin keikkareissusta julkaisin oman blogipäivityksen jo kesällä, joten siitä ei sen enempää tässä. Hieno kokemus, joka lämmittää edelleen mieltä.

Keväällä kävin katsomassa paikallista bändiä nimeltä The Bitterlicks. Bändin tie on ollut pitkä ja tasaisen puurtava. Ihan tarttuvinta ei bändin musiikki ole, mutta itse lämpenen heidän rautalankariffeilleen. Laulaja-kitaristi Juho Pölläsen ääni oli huonossa jamassa pitkin kesää ja vasta syksyllä orkka aktivoitui pikkuhiljaa uudelleen. Tuo vokalistiosuus onkin Bitterien suurin ongelma tällä hetkellä. Soitossa ei ole moitittavaa, mutta liiallinen raapiminen ja kurkun kurittaminen alkaa ahdistamaan. Tilanteeseen ei ollut näköpiirissä helpotusta, kun pari viikkoa sitten pääsin seuraamaan pitkän tauon jälkeen ensimmäistä keikkaa.

Bittereitä ennen juhlakansaa viihdytti erinomaisesti tuttu porukka Myyrmäen suunnalta, Caroline. Mahtavasti svengaava pumppu pisteli menemään Rollarien, Facesin, Black Crowesin ja muiden rokkikukkojen hengessä, aivan kuten ennenkin. Solisti-Tommo on mies paikallaan ja suurin harmin aihe keikan suhteen oli se, ettei bändiltä ole vieläkään ilmestynyt levyä, jota olisi voinut keikan jälkeen kuunnella. Jokunen vuosi sitten ilmestynyttä cd-singleä ei montaa kertaa jaksa pyörittää ennen kyllästymistä.

Tampereen työväen teatterin yhteyteen perustettiin reilu vuosi sitten TTT-klubi, jossa voi käydä katsomassa keikkoja ja/tai standup-komiikkaa. Ensimmäinen keikka tuolla oli Verneri Pohjola Quartet feat. Timo Lassy ja tuo oli yksi parhaimmista keikoista, mitä olen koskaan päässyt todistamaan. Noiden viiden muusikon (päätähtien lisäksi huikeat Aki Rissanen pianossa, Antti Lötjönen bassossa ja Teppo Mäkynen rummuissa) virtuoosimaiset soolot ja yhteissoitot olivat mykistävän hienoa kuultavaa.

Tänä syksynä Lassy tuli bändeineen samaan paikkaan keikalle. Kvintetissä soittivat tutut Lötjönen ja Mäkynen ja heidän lisäkseen koskettimissa nähtiin ja kuultiin Georgios Kontrafouris ja lyömäsoittimissa Abdissa "Mamba" Assefa. Erinomainen keikka, jota ei päässyt pilaamaan edes yleisön paikallaan istumiseen (koko klubin keikkojen idea on mielestäni musiikin kuuntelu ja soittajien ihmettely kaikessa rauhassa, ilman känniläisten edessä mesoamista) kyllästynyt keski-ikäinen mervitapolamainen naikkonen.

Kuukautta ennen Lassyn keikkaa samalla klubilla esiintyivät osana Lost in Music -media ja musiikkitapahtumaa Suvi Isotalo ja Yona. Ensin mainittu oli täysin tuntematon sekä minulle että vaimolle. Olimme vain lukeneet hänestä lehdestä, ja tehneet omat johtopäätöksemme ilman kuulematta yhtään kappaletta. Olipa iloinen yllätys, kun Isotalo yhdessä keikalla esiintyneiden Aliina Mäkitalon (sello ja koskettimet) ja Olli Krogeruksen (lyömäsoittimet, mm. cajon) kanssa vetivät samalla energisen mutta myös hyvin tunnelmallisen setin. Piti käydä ostamassa alennuslaarista Isotalon levykin, kun innoistuimme musasta sen verran.

Yona olikin paremmin hallussa, kun pari levyäkin oli tullut ostettua ja kuunneltua useaan kertaan. Emme kuitenkaan osanneet odottaa, miten hyvä laulaja Yona on ja miten hyvin hänen äänensä kantaa juuri tällaisella klubikeikalla. Taustabändinä toimi Liikkuvien pilvien miniversio Pieni liikkuva pilvi, jossa kitaroi Nicolas Rehn ja bassoa pumppasi Eero Tikkanen.

Suomen - tai erityisesti Helsingin - rytmimusiikkipiirit ovat varsin pienet ja samat naamat soittavat monissa eri kokoonpanoissa ja projekteissa. Ja mikäs sen hauskempaa, kun näkee jollain uudella levyllä olevan tietyt tyypit hommissa.

Välissä tuli käytyä myös pääkirjaston Pietilä-salissa katsomassa lapsille tarkoitettua jazzkonserttia, jossa esiintyi Black Motor. Trio on esiintynyt mm. Verneri Pohjolan kanssa ja on erinomainen orkesteri. Oli hauska nähdä, miten lapset olivat erittäin kiinnostuneita soittimista ja varsinkin niiden erikoisesta soittotavasta.

Kirjaston musiikkiosastolla esiintyi myös pienimuotoisella soolokeikalla Risto. Syksyn aikana tuli jonkun verran tutustuttua sekä artistiin että hänen perheeseensä, joten oli erittäin mielenkiintoista päästä kuulemaan ja näkemään keikka, varsinkin, kun olen vuosien varrella kyllä nähnyt ja kuullut paljon juttuja Ristosta, mutta jotenkin skipannut miehen yhtyeen tuotannon tyystin. Mieluisa yllätys kerta kaikkiaan. Piti lainata heti keikan jälkeen nivaska Riston levyjä kotiin kuunneltavaksi.


Parhaat leffat

Piti nämäkin tähän vielä listata, mutta aika ja jaksaminen loppuivat kesken. Mainitsen vain nopeasti, että The Expendables 3 oli hyvä ja niin olivat myös Onneli ja Anneli, The Salvation, Blue Ruin ja Fading Gigolo. Sen sijaan Hobitti ja Risto Räppääjä eivät olleet.

Tuesday, December 09, 2014

Aliarvostettu Lloyd Hopkins -trilogia syynissä

Amerikkalainen kirjailija James Ellroy on jo ansainnut legendan nimikkeen. Miehen romaanijärkäleet Musta Dahlia, L.A. – langennut kaupunki ja muut ovat olleet vuosikausia ihmisten suosiossa, sekä meillä että muualla. Metsästin jokunen vuosi sitten kaikki Ellroyn fiktiiviset romaanit haltuuni ja aloitin lukemisen oikeaoppisesti ensimmäisestä eli Brownin sielunmessusta (Brown's Requiem, 1981). Kuuluisimman sarjan, eli Los Angeles -kvartetin lopetin kesken em. L.A. – langennut kaupunki (L.A. Confidential, 1990) jälkeen. Ei vain enää kiinnostanut White Jazz – Musiikkia pimeästä (1992). Sanoisin, että paras kirja tuosta kvartetista oli elokuvien takia kuuluisammiksi nousseista Mustasta dahliasta ja L.A. Confidentialista huolimatta välissä ilmestynyt kakkoskirja Hollywood – Suuri tyhjyys (The Big Nowhere, 1988).

Alamaailma-trilogia, jättimäiset järkäleet, joihin kuuluvat Amerikan tabloidi (1995), Cold Six Thousand – Verirahat (2001) ja Levoton veri (Blood's a Rover, 2009) pistin myyntiin lukematta niitä. Ties vaikka olisivat kuinka hyviä, mutta kuten edellä jo mainitsin, takki oli Ellroyn suhteen täysin tyhjä. Jostain syystä säästin kuitenkin yhden trilogian.


Ns. Lloyd Hopkins -trilogia olikin julkaistu alunperin jo ennen Mustaa Dahliaa, joten ne olisi pitänyt siis lukea ennen kvartettia. Joka tapauksessa säästin ne myöhempää lukukertaa varten. Kun lopulta sain ikuisuusprojekti Kivenpyörittäjän kylän luettua ja seuraavana oli ensimmäinen tästä trilogiasta, Hurmeinen kuu (Blood on the Moon, 1983), kävin innoissani sen kimppuun. Ja hups, alle viikko meni lukiessa!

Ensimmäinen osa Los Angelesin poliisivoimien väkivaltaosaston etsivä Lloyd Hopkinsista kertovassa kirjasarjassa alkaa todella rankalla ensimmäisellä luvulla, jossa piirretään tylyt suuntaviivat kirjan etenemiselle. Pahoinpitely ja sitä seurannut raiskaus sai lukijan miettimään jatkamisen mielekkyyttä. Päätin kuitenkin jatkaa ja hyvä niin. Ellroy kuljetti tarinaa tyylilleen uskollisesti ja viihdyttävästi. Kliseisesti sanottuna kirjaa ei suorastaan malttanut laskea käsistään vaan koko ajan teki mieli lukea lisää, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hopkinsin ongelmat alkoivat tässä osassa kasaantua, mutta mitään ylitsepääsemätöntä ei ollut vielä tapahtunut. Ei vaikka vaimo Janice otti tyttäret mukaansa ja häipyi San Franciscoon. Jännitys säilyi hyvin loppuun saakka.

Toisessa osassa Yön syli (Because the Night, 1984) jatketaan siitä, mihin edellinen jäi. Hopkins on toipunut ja palannut töihin. Hän jäljittää kylmäveristä tappajaa, joka on lahdannut kolme sivullista ryöstäessään viinakaupan Hollywoodissa. Jäljet vievät omaa sairasta piiriään pyörittävän psykiatrin luokse. Ruumispino kasvaa, ennen kuin Hopkins ehtii oikeiden syyllisten kimppuun. Etsiväsankarillamme alkaa olla puolustajat vähissä ja ongelmia vain sataa päälle. Suurimmaksi osaksi Hopkinsin omasta syystä. Vaimoa ja tyttäriä ikävöidään, mutta sinkku-Hopkinsilla on nyt paremmat mahdollisuudet uppoutua työhön.

Viimeisessä osassa Suicide Hill (1986) Hopkinsilla alkaa olla lähtö lähellä. Kaikki puolustajat ovat oppi-isä Dutchia lukuunottamatta kyllästyneet miehen toilailuihin ja yrittävät kammeta Hopkinsin pois virasta. Vaikeaksi homman tekee edelleen se, että Hopkins on paikkakunnan paras ratkomaan henki- ja muita väkivaltarikoksia. Kun erikoiset pankkiryöstöt tulevat Hopkinsin ratkottavaksi yhteistyössä FBI:n kanssa, kyttä tarttuu tiukasti viimeiseen oljenkorteensa lähteä LAPD:n palkkalistoilta kunnon ryminällä. Hopkinsin elämässä on myös positiivinen vaihe, kun vaimo ja lapset ovat palaamassa kotiin. Suicide Hill eroaa aiemmista kahdesta kirjasta siinä, ettei ollut oikein missään vaiheessa sellainen olo, että "saisipa kyttä pahikset kiinni ja antaisi niiden maksaa omaa lääkettään". Hopkinsin jäljittämistä rikollisista vain yksi on ällö raiskaaja, mutta jopa hänet Ellroy on tehnyt jotenkin hellyyttäväksi hölmöksi. Todellista evil-vihulaista jää hieman kaipaamaan.

Toiminta alkaa varsinaisesti luvussa 14, mutta vaikka sitä jatkuukin kirjan loppuun saakka, on Suicide Hill selkeästi lepsuin teos näistä kolmesta. Tuntuu, ettei Ellroy halunnut jättää Hopkinsille vieläkin rajumpia jäähyväisiä, vaan tyytyi iisimpään vaihtoehtoon. Jos nyt sellaiseksi voi sanoa tarinaa, jossa lahdataan poliiseja ja sivullisia parissa päivässä oikein urakalla.

Kaiken kaikkiaan trilogia oli ihan mukavaa luettavaa, vaikka välillä ahdistikin hieman. Aikaa lukemisessa meni pari viikkoa. Onneksi sarja loppui, kyllä kolmen osan lukeminen putkeen saa riittää yhden kirjailijan tarinoita.

Ykkösosasta Hurmeinen kuu on tehty jo 1980-luvun lopulla elokuva, joka jostain syystä sai kotimaassaan älyttömän nimen Cop. Siinä pääosassa nähtiin James Woods, jonka voisi hyväksyä Hopkinsin rooliin kyllä. IMDB:n tutkailu paljasti, että leffaan on muutettu ainakin Hopkinsin vaimon nimi ja pari lasta oli myös pudotettu pois. Muitakin muutoksia varmasti löytyisi, jos tuon rainan joskus näkisi. Hurmeisesta kuusta saisi kyllä hyvän elokuvan, vaikka sitten päivitettynä tähän päivään. Tosin kirjasarjan yksi hyvä puoli on juuri sen vanhanaikaisuus ilman kännyköitä ja nettiä ja muuta tämän päivän tekniikkaa.

Tuesday, December 02, 2014

Klassikot

Kuten olette varmaan huomanneet, olen laittanut muutaman päivityksen, joissa on ollut aiheena vanhat, tyylikkäät perusautot. Kuin sopivasti tähän innostukseen, löysin taannoin tuosta meidän lähi-Valintatalosta lehtitelineestä uuden (ainakin minulle) lehden, joka oli pakko saada. Tuo lehti oli Klassikot.


Meillä oli aikoinaan tapana ostaa kauppareissulta jotkut lehdet luettavaksi, kun tulimme viettämään viikonloppulomia tänne Tampereelle ja yövyimme Omenahotellissa. Useimmiten valitsin jonkun lontoonkielisen musiikkilehden, kuten Classic Rockin. Tulihan siinä yleensä mukana pahviläpyskässä cd-levy, jolta saattoi löytyä jotain hyvääkin musiikkia.

Kun muutimme sitten Tampereelle, tapa on hieman jäänyt, mutta jokusen kerran olen kaupasta lehden napannut ja jatkanut samalla linjalla. Olen kuitenkin viime aikoina jättänyt lehden ottamatta, koska mitään mielenkiintoista ei ole ollut tarjolla. Kotiinkannettuna tulevat kuitenkin itselle ne tärkeimmät: Soundi ja Urheilulehti.


Paitsi siis nyt Klassikoiden kohdalla oli pakko suorittaa hankinta. Ja kun lehti oli havaittu hyväksi ja kiinnostavaksi, alkoi seuraavan numeron odotus. Onneksi odottavan aika ei ollut pitkä ja uusi numero tulikin pian hyllyyn ostosuoritusta varten. Tässä uusimmassa numerossa on juttu täällä Tampereella, Särkänniemen kupeessa Mustanlahden satama-alueella joka kesä keskiviikkoisin tapahtuvasta Tampereen alueen mobilistien järjestämästä klassikkoautojen kokoontumisesta. Kuvasarjasta löytyi muutama tuttu kulkupeli, joita on tullut nyt parin kesän aikana siellä nähtyä.

Tuossa kokoontumistapahtumassa on mukavaa se, että siellä ei ole tarjolla pelkästään perinteisiä jenkkirautoja, vaan myös laaja kattaus näitä vähän tavallisempia autoja vuosien varrelta. Niitä, joita on nyt tullut kova innostus kuvata.

Klassikot-lehdellä on myös nettisivut, mutta niitä en ole silmäillyt. Sama juttu on aiemmin tilauksina tulleiden Suomen Luonto sekä Tähdet ja avaruus -lehtien kohdalla. Ei niitä juttuja jaksa käydä netistä lukemassa, ne ovat parhaita printtimuodossa.



Suosittelen nappaamaan lehtihyllystä Klassikot-lehden ja heittäytymään nostalgian vietäväksi, muistelemaan kaikkia niitä nykyään hassunnäköisiä, mutta uskomattoman hienoja ja persoonallisia autoja. Nykypäivän autot ovat niin samasta muotista puristetun näköisiä, että ei tylsemmästä väliä.

Tämän päivityksen kuvituksena on Onkiniemen tehdasalueelta (vanha Suomen trikoon tehdas) löytämäni vanha Ford Taunus Transit -paku. Upean näköinen peli! Autowiki-sivu tietää kertoa seuraavaa:

"Ford Taunus Transit oli Fordin ensimmäinen Transit -malliston auto, jota myytiin aluksi nimellä FK 1000. Autoa valmistettiin Saksassa vuosina 1953-65."

Tämän Transitin ja muiden tähän mennessä kuvaamieni autojen kuvat löydät Flick-kansiostani.