Remember, remember the Fifth of November...

Ensimmäinen blogipäivitys uudella Amurin tiikeri -nimellä. Z-Salamapartion Matsia lainaten - vetävä nimi vai mitä? No, mistäs sitä alkais? Vaikka siitä, että tosiaan vuosi on vierähtänyt, kun pitkä putki Maikkarin netin palveluksessa tuli päätökseensä (firma juhlisti vuosipäivää pistämällä ilmeet ja urlit uusiksi). Aluksi olin huoletta, kyllähän sitä duunia löytyy, alkuun kuitenkin pikkasen lomaa ja aikaa perheen kanssa.

ESitten tuli talvi ja sekin meni ohi, eikä paikkoja oikein ollut enkä niitä oikein terhakkaasti etsinytkään. Vähän sellaista "odottelen tässä sitä huippupaikkaa" -meininkiä. Kevät kun antoi kuulua itsestään, oli jo pakko miettiä tulevia ihan tosissaan, palkanmaksu kun päättyisi ihan pian. Muistan hyvin, miten vuosi sitten paasasin silloisille duunikavereille, miten minua ei kiinnosta työkkärihommat ym. koska minähän menen tästä heittämällä mihin vaan duuniin. No, eipä ne ihan mitkä vaan duunit olleetkaan siellä oven takana koputtelemassa ja nirppailu nosti päätään.

Sitten tuli mieleen maisemanvaihdos. Kaveriperhe asuu Vihdissä ja sitä kautta aloin katselemaan muiden pitäjien työtarjontaa. Vihti, Lohja, Porvoo, Loviisa... Kotka oli vahvoilla, sukulaissyistä. Niinkin pitkälle ulotin mietinnät, että olin jo melkein tosissani hakemassa tromssalaisen Peppe's Pizzan autonkuljettajaksi. Totesimme kuitenkin Norjan olevan hieman liian kaukana - vaikka edes lyhytaikaiseen muuttoon - ja päädyimme sitten katsomaan, mitä Tampereella olisi tarjottavana.

Mietin kaikkia vaihtoehtoja: lappuliisa, taksikuski, postinkantaja, levykaupan setä, divarisetä, jne. No, eiköhän jotain löydy. Ei muuta kuin kämppä Myrtsissä myyntiin ja hakemaan vuokra-asuntoa Mansesta. Sellainen löytyikin, joten muuttoa suunnittelemaan ja huikeilla myyntivoitoilla hankittavien tavaroiden mietintä käyntiin. Totuus olikin sitten karumpaa tavaraa nieltäväksi.

Vanha luukku ei meinannut millään mennä kaupaksi ja ns. turhia maksuja tuli pulitettua siihen suuntaan. Välittäjäfirmakin vaihdettiin välissä, kunnes lopulta pari viikkoa sitten vihdoin saatiin kaupat tehtyä. Eikä tullut kuin pari tonnia persnettoa.

Duunihommat täällä Tampereella ovat näyttäneet heikoilta. Mikään ylläolevista ei ole vielä tärpännyt, haastatteluihin ei ole päässyt, eikä muutenkaan ole ollut sillä rintamalla hurraamista.

Onneksi on kuitenkin ollut kivaa täällä muuten. Kesä meni hienosti, sää suosi hienosti ja pääsimme usein uimaan, leikkimään hiekkalaatikolla, kiertelemään kaupungilla, jne. Innostuin myös kuntokävelemään ja se yhdistettynä herkuttomaan ruokavalioon on jo pudottanut painoa ihan mukavasti.

Välimatka ei ole onneksi lähipiiriä säikäyttänyt, porukkaa on käynyt kylässä tasaiseen tahtiin. Parin viikon välein on joku ollut tulossa käymään. Välillä jopa ihan ruuhkaksi asti :) Itse emme ole kuitenkaan päässeet vastavierailuille usein, lähes neljä kuukautta meni ilman käyntiä etelässä. Minä kyllä kävin Iron Maidenin keikalla heinäkuun lopulla, mutta Elina ja lapset olivat monta kuukautta täällä kotona.

Vuosi sitten tosiaan näillä hetkillä jätin jäähyväisiä pitkäaikaisille työkavereille - ja lyhyemmillekin tuttavuuksille. Tämän "uuden vuoden" aloitan likimain yhtä mukavissa merkeissä, kun pääsin unten maille Hatanpään sairaalassa. Nelisen tähystysreikää mahaan ja sitä kautta muutama viikko sitten tulehtunut ja sakkaantunut sappirakko napattiin pois. Toipuminen on alkanut hyvin, kohta pitäisi päästä kotiin.

Nää sairaalan kerrastot ovat kyllä upeat, varsinkin ruskeat!

Huomenna sitten jutun otsikon mukaisesti katseluvuorossa V niinkuin verikosto.

Hopeatukan täysosumatrilogia

Televisiosta tuttu menestyskirjailija Miika Nousiainen oli aikoinaan jonkinlainen hyvänpäiväntuttu, kun liityin Maikkarin puulaakifutisporukkaan. Sen verran innokas olin joukkueen toiminnasta, että päädyin hoitamaan joukkueenjohtajan tehtäviä parin vuoden ajaksi. Tiesin Miikan futismieheksi ja hänen pelanneen joukkueessa aiemmin. Kyselin häntä mukaan ja taisipa mies käydäkin ainakin yhdessä pelissä pelaamassa. Sen jälkeen hänen tiensä veivät välillä muihin maisemiin eikä harmaahapsu kirmannut Maikkarin riveissä hiekkakentillä.

Sittemmin Miika on tosiaan päätynyt vakiopanelistiksi menestyksekkääseen visailuohjelmaan ja kirjoittanut kolme suosittua kirjaa. Ainakin esikoisteos Vadelmavenepakolaisesta on tehty myös näytelmä, jota on esitetty jokusessakin teatterissa.

Vadelmavenepakolainen ja kakkoskirja Maaninkavaara ovat tavallaan kuin kaksoset. Molemmissa on päähenkilö, jota voisi pitää täysin hulluna, mutta jonka tietyt pointit ovat niin paikkansa pitäviä, että niitä tekisi mieli alkaa käyttämään elämän parantamiseksi. Kirjat ovat erittäin hauskaa luettavaa ja niihin jää helposti koukkuun. On myös mukavaa, ettei kummassakaan kirjassa ole suomalaiskirjoille tuttua örvellystä ja muuta kännisekoilua, homma pysyy kasassa eikä turhaa sivuntäytettä ole. Päähenkilöillä on selkeä päämäärä, johon he pyrkivät. Miikalla on myös ilmiömäinen kyky liittää kirjoituksiin uskomaton määrä nippelitietoa, jota lukija ei voi kuin hämmästellen lukea.

Kolmoskirja Metsäjätti on sitten toista maata. Aluksi ei aihe hirveästi lämmittänyt, olinhan itse lukuhetkellä irtisanottuna pitkäaikaisesta työpaikastani ja mennyt syksy suomalaisilla työpaikoilla oli synkkä. Silti, kun vauhtiin alkoi pääsemään, ei kirjaa tahtonut pistää syrjään. Metsäjätissä ei ole sekoilevaa päähenkilöä ja myötähäpeän aiheuttajaa, sen sijaan tarina on varsin realistinen kuvaus pienen tehdaskaupungin meiningistä. Päähenkilöt Pasi ja Janne ovat omaa ikäluokkaani ja heidän elämänvaiheisiinsa on helppo samaistua. Eikä Metsäjätti olisi Nousiaisen tuotantoa, ellei mukana olisi ainakin muutamaa sopivan hauskaa hupailupätkää tunnelmaa keventämässä.

Oli kuitenkin lopulta ihan hyvä juttu, että kolmannessa kirjassa juoni oli erilainen. Muuten olisi voinut tulla kyllästymisreaktio. Seuraavassa kirjassa Nousiainen voikin sitten palata halutessaan sekoboltseista kertomiseen.