Pearl Jam: PJ20
Red Hot Chili Peppers on nähnyt ja kokenut uransa aikana vaikka mitä. Silti äijät jaksavat puskea vielä levyjä, vaikka mikään pakko ei ole. Vaikka alkuperäisessä arviossani innostuin jopa hieman kehumaan uusinta kiekkoa, on nyt viikon aikana mieli muuttunut taas huonompaan suuntaan. Sellainen se taitaa tämä uusin levy olla: tuuliviirimäinen sekoitus vanhaa ja kierrätettyä.
Red Hot Chili Peppers: I'm with You
Anthrax oli 80-luvulla yksi suosikeistani, paljon kovempi kuin aikalaisensa suuruudet Metallica, Megadeth ja Slayer. Itse asiassa silloin ei juuri kukaan meillä päin hehkuttanut muita kuin ensinmainittua. Myös seuraavan kerroksen Testamentit, Death Angelit, Exodukset, Morpparit jne olivat aika marginaalista kamaa. Mutta Anthrax oli aivan kärjessä Twistarien, Mötiköiden, WASPin ja Dion kanssa. Sitten tuli Guns N' Roses ja pikkuhiljaa myös Metallica eikä hevimaailma enää ollut samaa kuin parina vuonna aikaisemmin. Homma alkoi muuttumaan siis jo ennen Nirvanaa ja grungea.
No, joka tapauksessa Anthrax on kaiken säätämisen jälkeen edelleen kasassa. Uusi levy on kuitenkin aikamoinen pettymys. Pari biisiä ovat sellaisia, joita jaksaisi kuunnella uudelleen, mutta muuten on aikamoista jöötiä. Ei auta edes Joey Belladonnan paluu mikrofonin ääreen. Näitä biisejä ei olisi pelastanut edes John Bush. Anthrax on kuitenkin vuosien varrella suoltanut monta niin kovaa rallia, että ansaitsevat paikkansa hevin legendojen joukossa.
Anthrax: Worship Music
Ylläolevien lisäksi kuuntelussa viime aikoina ovat olleet Idols-voittaja Martti Saarisen tuore lätty (täyttä huttua), Alice Cooperin paluu painajaisiin (Welcome 2 My Nightmare) sekä koko Pink Floydin katalogi. Tosin Floydin kohdalla en ole ehtinyt kuuntelemaan vasta paria levyä. Ensimmäiset kiekot (Piper at the Gates of Dawn, The Saucerful of Secrets) on kyllä todella psykedeelistä hippiprogea, joka huvittaa aluksi. En tajua noista biiseistä juuri mitään. Olen aina ollut Pink Floydin suhteen enemmän hittidiggari, bändillä niitä kun piisaa ihan riittämiin. Siksi onkin hauskaa nyt julkaistavan Discovery-boksin kautta ottaa haltuun myös näitä alkuaikojen levyjä.
Cooperin levy on hauska sekoitus erilaisia musatyylejä, jotka Alice hoitaa himaan ilman, että liiaksi alkaa naurattamaan tahi hävettämään. Okei, se yksi biisi missä äijä kuulostaa aivan Weird Al Yankovicilta on ehkä sellainen hävetysbiisi, mutta silti hyvä! Vanha herra se vaan jaksaa vääntää hyviä levyjä vuodesta toiseen. Näin olisi voinut Anthrax ja RHCP:kin tehdä, mutta eivät onnistuneet.
Ai niin, on myös tullut hieman kuunneltua Lenny Kravitzin uutukaista. Aika tylsä veto kaikin puolin. Jotenkin tuntuu siltä, että platta on tehty ja väännetty väkisin. Nuoruuden into ja sen myötä tuleva rento groove loistaa poissaolollaan.
Leffapuolelta marmatan uusista animaatioista. Sekä RIO että Tapaus Punahilkka 2 ovat niin mielettömiä vauhtisekoiluja ettei vanha pysy kyydissä mukana. Eikös näitä nimitetty jossain arvostelussa nimellä ADHD-animaatio? Ensin mainitussa on kuitenkin kiva loppu ja maisemat ovat kivoja, mutta jälkimmäinen pilaa tyystin ensimmäisen osan fiiliksen.
Espanjalaiset tekevät hyviä leffoja ja Muiden hyväksi on juuri sellainen. Onneksi Pan Vision julkaisee tasaiseen tahtiin näitä. Coenin veljesten Blood Simplestä tehty kiinalaisversio Nainen, pyssy ja nuudelipuoti sen sijaan oli aikamoisen outo leffa. Ehkä en vain tajunnut ideaa, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole kiinalaisleffojen parhaimmistoa, varsinkin kun ohjaajan kataloogista löytyy Hero ja Lentävien tikarien talo.
Simo (ja vanhemmat tietty!) on aivan koukussa vanhaan, Puolassa 1979-82 valmistettuun Muumi-nukkeanimaatioon. Ne, jotka ovat nähneet leffan Muumi ja punainen pyrstötähti, tietävät mistä on kyse. Aivan loistava, rauhallinen ja mukava animaatio, jota katsoessa ei lapsille ja aikuisille tule hiki eikä tarvitse alkaa kiipeillä seinillä. Mahtavaa! MUUMI!
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa!
