PJ20

Syyskuussa kirjoitin Pearl Jamin julkaisemasta levystä PJ20, joka juhlisti yhtyeen 20-vuotista taivalta ja toimi soundtrackina samaan aikaan tulleelle Cameron Crowen (Melkein julkkis) ohjaamalle dokumentille. Dokkari saatiin myös dvd:nä markkinoille ja tsekkasin rainan läpi tuossa taannoin. Itselle pätkä toi mieleen paljon muistoja parinkymmenen vuoden takaa. Muistan hyvin, kuinka Music Televisionilla ja Super Channelilla alkoi pyöriä "Aliven" video. Samoihin aikoihin samaisilla kanavilla alkoi näkyä Soundgardenin "Jesus Christ Pose" ja lopulta Nirvanan "Smells Like Teen Spirit". Seattle oli noussut maailmankartalle, grunge oli tehnyt sen, mihin SuperSonics ei koskaan pystynyt.

Muistan myös samoilta ajoilta Headbangers' Ballin lähetyksen, jossa San Franciscon lähistöllä Oaklandissa baseball-stadionilla pidetyn Day on the Green -festarin pääesiintyjinä toimivat jättisuosiossa tuohon aikaan olleet Metallica ja Queensrÿche. Muita bändejä olivat hieman pienemmän suosion tässä vaiheessa saavuttanut Faith No More sekä kovassa nousussa siis ollut Soundgarden. MTV kyseli esiintyjiltä, mikä on kovin uusi tulokas, josta olivat kuulleet ja kaikki pistivät yhdestä suusta, että Nirvana.

Useasti tässä viimeisten vuosien aikana nettikeskusteluja lukiessani olen ihmetellyt, kuinka Nirvanaa syytetään tuolloin pinnalla olleen ns. tukkahevin ja bailurockin tuhoamisesta. Tottakai grungen nousulla huipulle oli vaikutuksensa, mutta samoin oli myös rankemman kaartin hevimetallilla, etunenässä juuri Metallicalla ja Panteralla. Yhtäkkiä kovimmat bändit eivät olleetkaan barbinukeilta näyttäneet Poisonit vaan ihan tavallisilta näyttäneet metallisistit ja vaihtoehtoilijat. Muutenkin musiikkimaailma vain muuttui, kun siirryttiin uudelle vuosikymmenelle, ei siinä sen kummempaa. Samaa oli tapahtunut joka vuosikymmenen kohdalla aina siitä lähtien, kun Elvis ja kumppanit aloittivat rock'n'rollin aikakauden.

Itselle tuohon aikaan 20 vuotta sitten kolahti kaikista eniten juuri Soundgarden ja loistavan Ten-debyytin julkaissut Pearl Jam, jota mm. kaverini Miska kovasti hehkutti. Miska asusteli tuohon aikaan Saksanmaalla Münchenin kulmilla muistaakseni, ja oli käynyt katsomassa nousussa ollutta Pearl Jamia ja toi tuliaisina julkaisemattomia kipaleita bändin tuotannosta. Tulipa sieltä myös kehuja noiden kahden bändin yhteistyöstä eli Temple of the Dogista, jonka video biisistä "Hunger Strike" nousi myös esityslistoille sen jälkeen kun seattlelaisnelikko löi kunnolla läpi.

Pearl Jamin "Ten" on edelleen yksi kaikkien aikojen kovimmista videoaikakauden debyyttilevyistä yhdessä Guns N' Rosesin "Appetite for Destructionin" kanssa. Siksi harmittaakin, ettei tullut tuolloin nähtyä remmiä lauteilla. Pari kertaa oli kyllä lähellä: ensin oli meisin eka festari, Ruisrock -92, jonne tuli lähdettyä kaveriporukalla rokkijunan kyydissä. Tuli napattua sen verran liikaa miestä väkevämpää, että päivä meni mukavasti festarialueen peränurkassa nurmikolla nukkuessa.

Pearl Jam oli hetkeä aiemmin peruuttanut esiintymisensä, Eddie Vedderin kuukahdettua samana viikonloppuna järjestetyn Roskilden päälavalle, joten meikäläinen ja sandiegolainen vokalisti vietimme viikonloppua hieman samanlaisissa merkeissä, eri syistä tosin. Kunhan päikkäreiltäni tokenin, näin kuitenkin illan pääesiintyjän, Nirvanan, lauteilla. Keikka oli aika tylsä. Tulihan ne hittibiisit ja jengi diggaili, mutta ei se oikein sopinut isolle Ruisrockin lavalle. Kaiken lisäksi päätimme Näykin Tonin ja muutaman muun  kanssa kiivetä silloin Ruissalon festarialueelta löytyneen grillikioskin katolle ja viimeiseksi jäätyäni könysin kaverien avustuksella katolle ja raastoin samalla käsivarren ihon ruvelle. Osa keikasta meni siis ensiaputeltalla kättä paikkaillessa.

Toisen kerran olin lähellä nähdä PJ:n livenä Suomessa, mutta en hölmönä soittanut kaverilleni Patelle, joten en saanut tietää hänen olevan menossa paikalle enkä siis ostanut lippua Neil Youngin keikalle Jäähalliin (lämppärinä siis PJ) kesällä 1993. Bändi oli jättisuosiossa, julkaissut kakkoslevyn "Vs" eivätkä olleet vielä päättäneet ruveta vastustamaan julkisuutta ja megasuosion säilyttämiseen vaadittavia kompromisseja, kuten hittibiisien videoita. Ja kun Kurt Cobain kuoli keväällä 1994, oli se lopullinen niitti Pearl Jaminkin suosiolle. Vaikka hyviä levyjä onkin tuon jälkeen tullut, on materiaali pääosin ollut aika lailla epätasaista. Mutta sitä yhtyeen jäsenet halusivatkin, ainakin jos on dokumenttia uskominen.

90-luvun puolivälissä sattui myös hupaisa tapahtuma, kun vierailin kaverini Laten kotona, josta he olivat muuttamassa pois. Legendaarisella Virtakujalla sijainneessa kämpässä pääsin myös itsekin asumaan muutamaa vuotta myöhemmin, mutta se on jo ihan toinen juttu. Joka tapauksessa, olimme Laten huoneessa, paikalla ainakin mun lisäksi Bebeto ja mahdollisesti myös Hege. Latehan oli innokkaasti kynäillyt huoneensa seiniin Pearl Jamin sanoituksia, taisi siellä olla jotain myös Alice In Chainsilta ja Soundgardeniltakin, mutta me päätimme kantaa kortemme kekoon ja nappasimme tussit kouraan ja koristelimme seiniä entisestään. Itse keskityin upean Twisted Sister -logon väsäämiseen enkä muista mitä muut seinään tägittivät, mutta kun tuohon samaiseen huoneeseen syksyllä 1998 muutin, mielessä kävi tapettien poisrepiminen, josko alta olisi vielä vanhat tussaukset löytyneet?

Yksi paha muisto Pearl Jamiin liittyvänä tuli mieleen, kun kesällä 2000 Roskildessa keikan aikana kuoli 8 katsojaa. Aikana, jolloin jengillä ei ollut kännyköitä aina mukana joka paikassa, oli aika piinaavaa odotella kaveria linjoille. Muutaman päivän päästä tekstiviesti tulikin, ilmoittaen kaikkien olevan kunnossa. Vaikka olisivathan tiedotusvälineet repineet tapahtumasta otsikoita, jos siellä suomalaisia olisi menehtynyt.

Omalla, lähes 30 vuotta kestäneellä musiikinkuuntelu-uralla suosikkiyhtyeet ovat vaihdelleet tiheään, mutta aina ne sieltä ponnistavat esiin. Näin kävi myös Pearl Jamin kohdalla, nyt kun dokumentti ja sen soundtrack päätyivät soittimeen. Sitä kautta innostuin kuuntelemaan myös bändin uudempaa materiaalia enkä jämähtänyt pelkästään nostalgisiin fiiliksiin. Toistaiseksi uusin studioalbumi, "Backspacer" (2009) olikin iloinen yllätys ja taidanpa ajan ollessa sopiva hankkia sen hyllyyn. Muut 2000-luvun levyt eivät ainakaan vielä ole yltäneet ihan samaan, mutta luulisin niiltäkin löytyvät sen verran hyviä biisejä, että niidenkin pariin tulee palattua.

Vuoden 1998 "Yieldin" ja vuoden 2000 "Binauralin" välillä tosiaan tapahtui jotakin, koska tuota jälkimmäistä en enää hankkinut eikä sitä tosiaan ole tullut kuunneltua juuri yhtään. Eikä sen jälkeenkään ilmestyneitä levyjä. Ehkä syynä oli muutto pois aiemmin vahvalta "PJ-alueelta" ja siirtyminen uuteen teknologiaan mp3:sten muodossa. Ja nyt kun asiaa muistelen, tuolloin kasarinostalgia nosti vahvasti päätään ja kuuntelin hyvin paljon kasariheviä, siinä missä uudempaakin, mutta grungebändit jäivät jokusen vuoden ajaksi pois kuuntelusta.

Joulupukki toi tällä kertaa vuonna 2003 julkaistun Lost Dogsin, jolta löytyy kahden levyn verran b-puolia, joulusinkkuja ja ennenjulkaisemattomia biisejä. Hetken harkitsin heivaavani omatekemän kokoelman "Olympic Platinum" roskiin tarpeettomana, mutta kun Lost Dogsilta puuttuu muutama kova ralli, joita ei muuten levyhyllystä löydy, päätin säilyttää sen. Pitäisiköhän heittää soittimeenkin tässä lähiaikoina? Hmmmm...

Laitanpa tähän loppuun vielä järjestykseen yhtyeen levyt, itse asiassa vain top viitosen, lukuunottamatta itsestään selvää ykköstä, eli "Teniä":

1. No Code, 1996
2. Mirrorball, 1995 (Neil Young & Pearl Jam)
3. Vs, 1993
4. Yield, 1998
5. Backspacer, 2009

PJ20:n CD-arvostelun voit lukea täältä ja DVD-arvostelun täältä. Ja jos kiinnostaa, niin Chris Cornellin uuden Songbook-levyn arvion voit lukea täältä.

Suomimetallin pioneereja

Pitkästä aikaa blogipäivitys. Paljon olisi ollut sanottavaa (ainakin omasta mielestäni), mutta aika on ollut kaiken maailman alppikanavien jne johdosta niin rajallinen, että ei vaan ole ehtinyt. On tullut kirjoitettua läjä levy- ja leffa-arvosteluja, niitä voi lukea täältä ja täältä. Ihan omaan piikkiin ei kaikkia voi ottaa, on ollut myös erittäin vahvat apujoukot ylläpitämässä arvostelusivustoja. Viimeisimpänä joukkoon myös kirja-arviot, kun tuli luettua Waltarista kertova historiikki. Siis siitä bändistä, ei kirjailijasta. Tuon arvion voi lukea täältä.

Waltaria tuli diggailtua 1990-luvun alkupuolelta aina kohti 2000-luvun alkua. Muistan hyvin, miten bändi nousi pinnalle ja sitten lähti luisuun kohti tavallista perusmeininkiä. Itselle parhaiten muistiin ovat jääneet pari keikkaa, joista ensimmäinen oli keväällä 1993, maalis-huhtikuun vaihteen tietämillä Lepakossa. Itselle oli tullut 18 vuotta mittariin paria viikkoa aikaisemmin, mutta kaverilla oli täysi-ikäisyyssynttärit edessä vasta vähän ennen vappua. Päätettiin mennä katsomaan Waltaria, mutta lämppäreinä toimineet Amorphis ja Antidote eivät silloin hirveämmin iskeneet, joten kävelimme Lepakosta Hietaniemenkadulle legendaariseen Alibiin.

Eihän kaveri sinne tietenkään pahamaineisen "Roadhouse-portsarin" ohi päässyt, joten ei muuta kuin takaisin Lepakkoon kävi hänen tie. Itse piipahdin sisällä, nautin muistaakseni yhden virvokkeen ja sitten lähdimme kuskina kyseisenä iltana olleen toisen kaverin kanssa autolla takaisin Lepakkoon. Waltarin setti muodostui tuolloin pääosin Torcha-levyn materiaalista, mutta mukana oli tietenkin biisejä Monk-Punkilta ja aiemmilta vuosilta. Vogue, Lights On, Waltari-lapio ja I Held You So Long soivat raivoisasti ja nuoruuden innolla.

Toinen keikka, joka on jäänyt muistoihin, tapahtui vuoden 1995 Big Bangin kiertueella Tavastialla. Bändiä oli ylistetty lehdissä, video oli näkynyt Lista-ohjelmassa ja kaikin puolin edellisvuoden hittilevy So Fine! oli nostanut odotukset joka puolella korkealle. Neljä päivää ennen joulua ollut keikka keräsi Tavastialle porukkaa ja meikäläisiä hieno lössi menossa mukana. The Stage -kappale on jäänyt jättihittinä mieleen ja varsinkin se hetki, kun Punis-Pate päätti daivata lavalta. Harkittiin väistämistä, mutta luovuttiin siitä. Otettiin kiinni ja kuljetettiin körmyä päiden yläpuolella, ettei vanha vamma (jouset polvista) olisi iskenyt uudelleen.

Good times :)

Vuonna 1997 kun Space Avenue ilmestyi, yritin kyllä ymmärtää ja diggailla, mutta ei siitä levystä jäänyt oikein muuta mieleen kuin se viimeisen biisin jälkeen (tai siihen kytkettynä) tullut "piilobiisi", jossa kuullaan linnun laulua ja Kärtsy huutelemassa jossain. Muuten kiekko oli pettymys eikä sen jälkeen tullut hankittua Radium Roundeja eikä Release Dateja. Reilun 10 vuoden aikana Waltari on julkaissut 6 levyä, joilla on muutama ok biisi, mutta muuten aikamoista huttua, ainakin minun mielestä. Nyt, 25-vuotisjuhlan kunniaksi tuli kirjan lisäksi myös levy Covers All, jolla on mm. lontoonkieliseksi käännetyt Dingon Levoton tuhkimo ja Hassisen Koneen Muoviruusuja omenapuissa. Ihan ok levy, mutta ei mitenkään ihmeellinen.

Silti, kun kirjan luki, nousi innostus kuunnella noita parhaita levyjä sieltä bändin alkuajoilta. Samalla virisi myös innostus tehdä jonkinlainen kokoelma tuon ajan härmämetallista, sellainen jossa olisi mukana Waltari, Kyyria, Amorphis, Hybrid Children ja muutamia muita. Ehkä, kun levyn saisi tehtyä, se ei niinkään enää iskisi, sen verran aikaan sidottuja ovat nuo muutamat pumput, mutta voisi tuosta tullakin ihan kelpo kokis. Vähän Winter Windsiä ja Lights Onia ja On Our Way to Nowherea jne. Taustalle pyörimään loistava Pahat pojat -leffa (ei se Will Smithin eikä se Sean Pennin) ja muistelemaan Muusmäniä ja Dädiä :D

Ai niin, sellainenkin paljastus löytyi kirjasta, että vanha pomo oli ollut tekemässä kahta Waltarin kolmesta ensimmäisestä videosta. Ensimmäinen video, Monk-Punkilla olleesta Good Godista ja Torchalla olleesta Vogue-coverista vastasi siis vanha pomo yhdessä toisen täältä työpaikalta tutun äijän kanssa. Ei tullut koskaan aihe puheeksi, enkä olisi aluksi uskonut, että nämä jäbät olisivat olleet Waltarin kanssa tekemisissä, mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, niin sehän on erittäin todennäköistä ja uskottavaa. Hauska tieto joka tapauksessa. Tähän alle nuo kyseiset videot, olkaa hyvä!

Lights Onista ei valitettavasti löytynyt videota JuuTuubasta.

Helmihilloa, chilipippureita, pernaruttoa, painajaisia ja hippiprogea

Viime aikoina ovat pitkän linjan yhtyeet suoltaneet ulos uusia levyjä. Tosin Pearl Jamin kohdalla kyseessä on dokumenttielokuvan soundtrack. Kyseinen dokkari pitää joskus katsoa, siihen saakka saa cd-levyt riittää. Hyvä paketti pullollaan loistavia biisejä liveäänityksinä ja ennenjulkaisemattomia demoja.

Pearl Jam: PJ20

Red Hot Chili Peppers on nähnyt ja kokenut uransa aikana vaikka mitä. Silti äijät jaksavat puskea vielä levyjä, vaikka mikään pakko ei ole. Vaikka alkuperäisessä arviossani innostuin jopa hieman kehumaan uusinta kiekkoa, on nyt viikon aikana mieli muuttunut taas huonompaan suuntaan. Sellainen se taitaa tämä uusin levy olla: tuuliviirimäinen sekoitus vanhaa ja kierrätettyä.

Red Hot Chili Peppers: I'm with You

Anthrax oli 80-luvulla yksi suosikeistani, paljon kovempi kuin aikalaisensa suuruudet Metallica, Megadeth ja Slayer. Itse asiassa silloin ei juuri kukaan meillä päin hehkuttanut muita kuin ensinmainittua. Myös seuraavan kerroksen Testamentit, Death Angelit, Exodukset, Morpparit jne olivat aika marginaalista kamaa. Mutta Anthrax oli aivan kärjessä Twistarien, Mötiköiden, WASPin ja Dion kanssa. Sitten tuli Guns N' Roses ja pikkuhiljaa myös Metallica eikä hevimaailma enää ollut samaa kuin parina vuonna aikaisemmin. Homma alkoi muuttumaan siis jo ennen Nirvanaa ja grungea.

No, joka tapauksessa Anthrax on kaiken säätämisen jälkeen edelleen kasassa. Uusi levy on kuitenkin aikamoinen pettymys. Pari biisiä ovat sellaisia, joita jaksaisi kuunnella uudelleen, mutta muuten on aikamoista jöötiä. Ei auta edes Joey Belladonnan paluu mikrofonin ääreen. Näitä biisejä ei olisi pelastanut edes John Bush. Anthrax on kuitenkin vuosien varrella suoltanut monta niin kovaa rallia, että ansaitsevat paikkansa hevin legendojen joukossa.

Anthrax: Worship Music

Ylläolevien lisäksi kuuntelussa viime aikoina ovat olleet Idols-voittaja Martti Saarisen tuore lätty (täyttä huttua), Alice Cooperin paluu painajaisiin (Welcome 2 My Nightmare) sekä koko Pink Floydin katalogi. Tosin Floydin kohdalla en ole ehtinyt kuuntelemaan vasta paria levyä. Ensimmäiset kiekot (Piper at the Gates of Dawn, The Saucerful of Secrets) on kyllä todella psykedeelistä hippiprogea, joka huvittaa aluksi. En tajua noista biiseistä juuri mitään. Olen aina ollut Pink Floydin suhteen enemmän hittidiggari, bändillä niitä kun piisaa ihan riittämiin. Siksi onkin hauskaa nyt julkaistavan Discovery-boksin kautta ottaa haltuun myös näitä alkuaikojen levyjä.

Cooperin levy on hauska sekoitus erilaisia musatyylejä, jotka Alice hoitaa himaan ilman, että liiaksi alkaa naurattamaan tahi hävettämään. Okei, se yksi biisi missä äijä kuulostaa aivan Weird Al Yankovicilta on ehkä sellainen hävetysbiisi, mutta silti hyvä! Vanha herra se vaan jaksaa vääntää hyviä levyjä vuodesta toiseen. Näin olisi voinut Anthrax ja RHCP:kin tehdä, mutta eivät onnistuneet.

Ai niin, on myös tullut hieman kuunneltua Lenny Kravitzin uutukaista. Aika tylsä veto kaikin puolin. Jotenkin tuntuu siltä, että platta on tehty ja väännetty väkisin. Nuoruuden into ja sen myötä tuleva rento groove loistaa poissaolollaan.

Leffapuolelta marmatan uusista animaatioista. Sekä RIO että Tapaus Punahilkka 2 ovat niin mielettömiä vauhtisekoiluja ettei vanha pysy kyydissä mukana. Eikös näitä nimitetty jossain arvostelussa nimellä ADHD-animaatio? Ensin mainitussa on kuitenkin kiva loppu ja maisemat ovat kivoja, mutta jälkimmäinen pilaa tyystin ensimmäisen osan fiiliksen.

Espanjalaiset tekevät hyviä leffoja ja Muiden hyväksi on juuri sellainen. Onneksi Pan Vision julkaisee tasaiseen tahtiin näitä. Coenin veljesten Blood Simplestä tehty kiinalaisversio Nainen, pyssy ja nuudelipuoti sen sijaan oli aikamoisen outo leffa. Ehkä en vain tajunnut ideaa, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole kiinalaisleffojen parhaimmistoa, varsinkin kun ohjaajan kataloogista löytyy Hero ja Lentävien tikarien talo.

Simo (ja vanhemmat tietty!) on aivan koukussa vanhaan, Puolassa 1979-82 valmistettuun Muumi-nukkeanimaatioon. Ne, jotka ovat nähneet leffan Muumi ja punainen pyrstötähti, tietävät mistä on kyse. Aivan loistava, rauhallinen ja mukava animaatio, jota katsoessa ei lapsille ja aikuisille tule hiki eikä tarvitse alkaa kiipeillä seinillä. Mahtavaa! MUUMI!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa!

Kesä tuli, kesä meni ja vihdoin koittaa syksy

Olipas helteinen kesä! Sopivaan aikaan selvisi myös keittiöön iskenyt vesivahinko, joka toi keittiön lattialle lisälämmitystä kuivauslevyn muodossa.

Onneksi pääsimme lopulta elokuussa lomalaitumille ja pohjoiseen, jossa aurinkoiset kelit eivät vaivanneetkaan niin paljoa kuin kotipuolessa. Kilpisjärven seutu ja Norja olivat jälleen kerran upeita, myös mökillä Saarijärvellä oli hienoa.

Sellainen tuli lomamatkalla selväksi, ettei mielellään kyllä ihan heti lähde samanlaiselle reissulle. Jatkossa pitää yöpymispaikoissa viettää useampi yö, joka aamu kun joutuu pakkaamaan tavarat laukkuihin ja sen jälkeen autoon ja huristamaan 400 km matkan uuteen yöpymispaikkaan niin ei sellaista jaksa. Matkalla olevia hienoja paikkoja ei ehdi ihailemaan juuri lainkaan eikä perilläkään ehdi nauttimaan olosta kuin hetken ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi seuraavalla reissulla pitää olla kunnolla toimiva ilmastointi.

Nuo olivat siis matkan huonot puolet.

Nyt ollaan siis jo ensimmäisen työviikon päätöksessä. Aika hyvin oli lomaorientoitunut, kun ei muistanut enää ovikoodiakaan. Sitä muistellessa katosi päästä electronin pin-koodi. Mitäköhän vielä?

Huomenna kummisetänä Larissan ja Samin tyttären ristiäisiin. Mahtavaa!

To the Five Boroughs

Otsikko on loistavan Beastie Boysin vuonna 2004 ilmestyneen levyn nimi. Siitä ei kuitenkaan tässä blogipäivityksessä kerrota sen enempää. Nimi vaan on sen verran hieno kuvastamaan ”maailman hienointa kaupunkia”, New Yorkia, joten päätin käyttää sitä tittelinä.

New Yorkista on jokaisella oma mielikuvansa, omat tarinansa ja omat haaveensa. Itse en ole siellä päässyt käymään, mutta onneksi töllöttimen kautta pääsee katselemaan paikan hyvät ja huonot puolet. Niistä seuraavassa hieman pientä löpinää. Mainittakoon, että kirjoitin tämän ihan ulkomuistista, osaa leffoista en ole katsonut vähään aikaan enkä jaksanut tarkistaa tiettyjä asioita intterwebistä.

Highlander – Kuolematon

Alkaa ja päättyy New Yorkissa. Ensin ollaan wrestlingiä katsomassa Madison Square Gardenissa ja hetkistä myöhemmin miekkaillaan parkkihallissa. Sitten hypätäänkin keskiajalle Skotlantiin ja mielettömän hienoihin vuorimaisemiin. Lopulta palataan Ison Omenan öisille kaduille viimeiseen välienselvittelyyn. Pääosissa Christophe Lambert, Sean Connery ja aina mahtava Clancy Brown. Yksi 1980-luvun parhaista toimintaleffoista!

American Gangster

Ensimmäisen katselukerran jälkeen ei ihan tajunnut leffan hienoutta, mutta toisella kerralla se jo upposi. Todella hienosti rytmitetty ja kuvattu rikosdraama, jota voi tosiaankin verrata Kummisetään. Tapahtumapaikkoina paljon New Jerseyn puolisia katuja ja kerrostaloalueita, mutta pääasiassa ollaan Harlemin alueella. Pääosissa Denzel Washington ja Russell Crowe.

Gangs of New York

Tapahtuma-aika on 1800-luvun lopulla ja tuleva suurkaupunki alkaa jo näyttää itseltään, tosin vielä ollaan ränsistyneiden ja kurjien olosuhteiden ajassa. Manhattanin eteläkärjessä sijaitseva Five Points on katujengien hallinnassa. Erikoiseksi jengeilyn tekee se, että aikuiset miehet ne siellä tappelevat eivätkä teinipojat, vaikka niitäkin flaidiksissa on mukana. Vaikka on niitäkin siellä mukana. Elokuvassa nähdään muutamia todellisia henkilöhahmojakin, joilla oli iso rooli Yhdysvaltain historiassa.

Daniel Day-Lewis loistaa Bill the Butcherin roolissa eikä Leo DiCaprio ärsytä järjettömästi. Myös John C. Reilly ja Brendan Gleeson ovat jälleen aivan mahtavia. Samoin Mika Kaurismäen frendi, ET:n pikkupoikana läpimurtonsa tehnyt Henry Thomas. Liam Neesonin rooli on aika pieni ja loppuu nopeasti leffan alkuhetkillä. Naispääosassa nähdään Cameron Diaz.

Sleepers – Katuvarpuset

Manhattan ja sen pahamaineinen Hell’s Kitchen ovat tapahtumapaikkana tässä hurjassa leffassa, jossa neljän pojan elämä järkkyy heidän joutuessa nuorisovankilaan. Siellä Kevin Baconin johtama vartijajoukko terrorisoi poikia koko tuomion ajan. Vuosia myöhemmin kaksi pojista tapaa sattumalta ravintolassa Baconin ja murhaa tämän. Brad Pittin esittämä Michael on nykyään piirikunnan apulaissyyttäjä ja hän ottaa keissin hoitaakseen. Samalla Michael junailee homman niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, mitä vankilassa tapahtui. Mukana loisteliaassa näyttelijäkaartissa mm. Robert De Niro, Dustin Hoffman, Jason Patric ja Minnie Driver.

Sex in the City – Sinkkuelämää

Sarja ja ensimmäinen sitä seurannut elokuva tapahtuvat Manhattanilla. Itse en ole kohdeyleisöä, joten en sen enempää osaa tästä sanoa, mutta naikkoset esittelevät katsojille lukuisia ravintoloita, kahviloita ja yökerhoja, vaatekaupoista puhumattakaan. Kiiltävää ja kimaltelevaa New Yorkia, jossa ei paljoa vuokratalojärkäleistä ja pimeistä takakujista piitata.

Godfather Trilogy – Kummisetä 1-3

Mitäpä näistä elokuvista voisi sanoa? Aihepiiriin kuuluvasti pureudutaan tapahtumapaikkoihin. 1900-lukuista New Yorkia näytetään upeasti. Kaduilla pyöritään jatkuvasti, mutta myös erilaisissa paikoissa käydään, kuten sairaalassa, kirkossa, jne. Mafiapomoksi nouseva Michael Corleone (Al Pacino) vie lopulta perheensä Nevadan osavaltioon, Lake Tahoen kaupunkiin ja New York jää taustalle. Kakkososassa ollaan myös pitkä tovi Sisiliassa.

GoodFellas – Mafiaveljet

Tarina oikeasta mafiososta, Henry Hillistä, joka narahdettuaan huumeista alkoi laulaa kavereistaan virkavallalle, sai tappotuomion ylleen ja eleli vuosikaudet todistajansuojeluohjelmassa. Henry (Ray Liotta) päätyy jo nuorena poikana mukaan järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Siellä hän nousee niin korkeaan asemaan kuin on vain mahdollista irlantilaiselle italialaisten mafiassa. Henry junailee ryöstöjä ja ynnä muita rötöstelyjä yhdessä kaveriensa Tommyn (Joe Pesci) ja Jimmyn (Robert De Niro) kanssa. Henryn vaimona Karenina nähdään Sopranos-sarjasta tuttu Lorraine Bracco. Mafiaveljet on tarinaltaan ja näyttelijäsuorituksiltaan genrensä ehdotonta parhaimmistoa, eikä sitä ole ainakaan vielä kyllästynyt katsomaan uudelleen. New Yorkia leffassa nähdään paljonkin, mm. lentokentän kulmilla pyöritään.

Once Upon a Time in America – Suuri Gangsterisota

Spagettiwesternien loistelias ohjaaja Sergio Leone teki uransa loppupäässä kolme muutakin hienoa elokuvaa, joita kutsutaan löyhästi Once Upon –trilogiaksi. Ensimmäinen niistä, Once Upon a Time in the West (Huuliharppukostaja) oli vielä spagettilänkkäri ja genrensä ehdottomia helmiä. Toinen sarjan osa ei sitten saanutkaan nimekseen Once Upon a Time in Mexico vaan se tunnetaan monilla erilaisilla nimillä. Kyseisestä nimihässäkästä voi lukea tarkemmin vaikka täältä. Kourallinen dynamiittia on omalla tavallaan erittäin hauska ja viihdyttävä länkkäri. Sarjan päätösosa onkin sitten tavallaan aivan eri aihepiiristä kuin Leonen aiemmat leffat. Silti se on täydellinen lisä Leonen hienoon elokuvalistaan. Länkkäri vaihtui mafiameiningiksi hienosti. Robert De Niro, James Woods ja nuori Jennifer Connelly ovat pääosissa.

French Connection – Kovaotteiset miehet

Gene Hackmanin tähdittämässä rajussa rikosleffassa nähdään mm. monesti leffahistorian parhaaksi takaa-ajoksi nimetty kohtaus, jossa Hackman seuraa metrolla pakenevaa rikollista omalla autollaan.

New Jack City

Wesley Snipesin tähtihetki. Lainailee samasta todellisesta Harlemin rikostarinasta kuin mihin myös American Gangster perustuu, siirrettynä 1990-luvun alkuun. Hiustyylit ja vaaatetukset ovat tänä päivänä hurjaa katsottavaa. Ice-T ja Judd Nelson ovat pökkelöimmät kytät, mitä on varmaan koskaan tavattu ja huumorimiehenä paremmin tunnettu Chris Rock tekee yhden uransa harvoista vakavista rooleista crack-narkkari Pookiena.

Rumble Fish – Taistelukala

Ohjaajana Francis Ford Coppola, joka Martin Scorsesen loistavan Kuin raivo härkä –leffan menestyksen innoittamana uskalsi julkaista likimain kokonaan mustavalkoisen elokuvan. Vain muutamissa kohtauksissa on väriä mukana. Pääosissa Matt Dillon ja Mickey Rourke. Muita tähtiä mukana ovat Dennis Hopper, Nicolas Cage, Laurence Fishburne ja überkaruna kyttänä yrmyilevä William Smith.

Coming to America – Prinssille morsian

Eddie Murphy esittää ainakin kolmea eri tyyppiä ja sidekick Arsenio Hall kahta. Mahtava 1980-luvun komedia, jossa afrikkalaisen valtion prinssi saapuu Queensiin etsimään itselleen parempaa kuningatarta. Noloja tilanteita piisaa, kun prinssi yrittää vikitellä paikallisen McDowell’s-hampurilaisbaarin omistajan tytärtä, kertomatta olevansa oikeasti kruununperijä. Mukana Darth Vaderin ääni James Earl Jones kuningas Jaffe Jofferina.

The Bachelor Party – Polttarit

Tapahtumapaikkana pääasiassa hotellihuone ja eräs strippiklubi, mutta nähdään myös hupaisa kohtaus jättimäisessä, monisalisessa leffateatterissa. Vuosi on 1984 ja World Trade Centerin kaksoistornit ovat vielä suht uusi tapaus New Yorkissa. Pääosissa nuori Tom Hanks ja sittemmin Whitesnake-yhtyeen laulusolisti David Coverdalen vaimona tunnettu Tawny Kitaen.

Panic Room

Tapahtumapaikkana yksi hulppea luksusasunto Manhattanilla, mutta pelkästään se kämppä riittää pääsyyn tähän tekstiin. Jodie Foster tyttärineen muuttaa uuteen kotiin, jonka edellisen omistajan kassakaapin kolme murtovarasta (Jared Leto, Dwight Yoakam, Forrest Whitaker) haluavat tyhjentää.

Escape from New York – Pako New Yorkista

John Carpenterin ohjaama vuonna 1981 ilmestynyt leffa sijoittuu silloiseen tulevaisuuteen, vuoteen 1997, jolloin maailma oli tietenkin aivan kamala paikka. Snake Plissken (Kurt Russell) saa tehtäväkseen pelastaa Yhdysvaltain presidentti, joka on joutunut tekemään pakkolaskun yhtenä suurena vankilana toimivalle Manhattanille. Mukana myös "tuo kauhea mies" Lee Van Cleef.

The Devil’s Advocate – Paholaisen asianajaja

Syvässä ja hikisessä etelässä toimii loistava nuori lakimies Kevin Lomax (Keanu Reeves), joka voittaa kaikki juttunsa. Kevinin taidot on huomattu isoissakin piireissä ja hänet liehitelläänkin siirtymään isoon firmaan New Yorkiin. Firman pomo on outo, mutta vakuuttava John Milton (Al Pacino) ja pian Kevin vaimonsa Mary Annin (Charlize Theron) kanssa huomaavat muitakin outoja tapahtumia firman toiminnassa. Selviää, että John Milton onkin todellisuudessa itse Piru ja Kevin hänen poikansa. Leffa on pullollaan hienoja New York –maisemia ja paikkoja.

Bad Lieutenant – Paha poliisi

New York –ohjaaja Abel Ferraran uskomaton poliisileffa. Harvey Keitel on kokaiini- ja uhkapelikoukussa ja leffa seuraa hänen matkaansa kohti tuhoa muutaman päivän aikana.

Cop Land

James Mangoldin ohjaama leffa, jossa nähdään todella hieno näyttelijäkaarti: Sylvester Stallone, Harvey Keitel, Ray Liotta, Robert De Niro, Peter Berg, Robert Patrick, Annabella Sciorra, John Spencer, Janeane Garofalo ja Michael Rapaport. Leffassa iso läjä newyorkilaisia poliiseja asuu New Jerseyn puolella, Garrisonin kaupungissa. Freddy Heflin (Stallone) on Garrisonin sheriffi. Freddy on aina halunnut poliisiksi Hudson-joen toiselle puolelle, mutta nuorena tapahtuneen auto-onnettomuuden jälkeen toisesta korvastaan kuuro Freddy ei ole kelvollinen NYPD:n palvelukseen. Garrisonissa asuvat pollarit pitävät hieman hidasta ja pulleaa Freddyä jatkuvasti pilkkanaan ja tekevät selväksi, että he ovat tämän yläpuolella. Leffassa vietetään paljon aikaa Jerseyn puolella, mutta nähdään myös paljon Cityä.

Godzilla

Paljon parjattu seikkailuelokuva, jonka voisi heittää myös katastrofigenreen. Japanilaisleffoista väännetty jenkinnös, jossa sankarina nähdään matoja tutkiva nörtti (Matthew Broderick) ja yksi todella iso lisko, joka pistää yhdessä armeijan kanssa New Yorkin palasiksi. Sivuosissa nähdään loistavat Hank Azaria (Simpsonit) ja Jean Reno. TV-sarjoista Melrose Place ja Täydelliset naiset tuttu Doug Savant on hupaisa hieman sähläävänä armeijan kersanttina. Ohjaaja-tuottaja Roland Emmerich on pistänyt aika monessa leffassaan NY:n ihan tuhannen päreiksi.

The Day After Tomorrow

Emmerichin katastrofileffojen helmiä. Dennis Quaid esittää Jack Hallia, paleoklimatologia, joka ennustaa maapallon lämpenemisen olevan hyvin lähellä. Saamme kuitenkin pian nähdä, että lähempänä kuin kukaan osasi odottaa. Jääkausihan sieltä seuraa ja päähenkilöiden selviämistaistosta tulee katsojat otteessaan pitävä voima. Jake Gyllenhaal on Jackin poika Sam, joka matkustaa New Yorkiin kilpailemaan koulujenvälisessä tietokilpailussa ja jää jumiin sekasortoiseen kaupunkiin. Leffa kuvaa kaupunkia lähinnä äärimmäisoloissa eikä siksi osu varsinaisesti tämän päivityksen aihepiiriin, mutta kivaltahan se NY näyttää lumisenakin :D

Brooklyn’s Finest

Aiemmassa City of Angels –päivityksessäni kehuin Antoine Fuquan Oscareita voittanutta Training Day –leffaa. Tällä kertaa ohjaaja siirtää tapahtumat Brooklyniin vuonna 2009 ilmestyneessä kyttä- ja jengileffassa. Päähenkilöitä ja tapahtumia on enemmän kuin Training Dayssa, mutta jälleen Fuqua on valinnut erinomaisesti kuvauspaikat, Brooklynia esitellään kaikilta puolilta, myös ilmasta. Näin kaupungista saa erittäin hienonnäköisen kuvan. Tähtinä leffassa Ethan Hawke (oli myös Training Dayssa), Richard Gere, Wesley Snipes, Will Patton sekä Don Cheadle. Vaikka maisemat ovat hienoja, tarina on erittäin synkkä.

Siinäpä nämä nyt tällä kertaa. Monia tärkeitä leffoja jäi varmasti pois, kuten mm. Taksikuski, Serpico ja Die Hard 3 (ja Godzilla pääsi mukaan!). Olikohan muita? Joku voisi informoida, jos jaksaa ;-)

DVD-arvostelussa skeidantuoksuinen komedia

Menestyksen tuoksu (The Smell of Success)

* * * *

Yhdysvaltain maaseudulle ja lannoitusbisnekseen 1960-luvulla sijoittuva komedia tallustelee Coenin veljesten lanaamaa polkua pitkin. Samankaltainen huumori on ensimmäinen yhtymäkohta Oscar-palkittuihin veljeksiin. Menestyksen tuoksun taustalla ovat myös veljekset. Ohjaajana toimii Michael Polish ja velipoika Mark näyttelee yhtä sivuosaa. He myös ovat käsikirjoittaneet leffan.

Elokuvan alussa kerrotaan, miten lannoitemyyjät myyvät jokainen omalla erikoisella tavallaan lantaa maajusseille. Sitten tragedia iskee: myyjien pomo, herra Rose kuolee oudossa onnettomuudessa ja hänen tilalleen firman johtoon nousee New Yorkissa kosmetiikka-alalla työskennellyt tytär Rosemary (Téa Leoni).

Tytär ei tietenkään halua muuttaa suurkaupungin vilskeestä maaseudulle eikä varsinkaan kakanhajuiselle maaseudulle. Firma on lisäksi konkurssikypsä, joten moni myyjäkatraasta saa potkut. Rosemaryn pitää kuitenkin saada tilit plussalle, jotta firman joku ostaisi ja siihen hän pyytää avuksi mestarimyyjä Patrick Fitzpatrickin (Billy Bob Thornton), jonka oli aiemmin pistänyt kilometritehtaalle. Pattyn mukana tulevat parhaat myyjäkaverit Cleveland, Early, Thad ja Chet (Pruitt Taylor Vince, Jon Gries, Mark Polish ja Ed Helms) ja matka lannanmyyntiin voi alkaa. Seuraa monia nolostuttavia tilanteita, kun Rosemary on ihan pihalla myyntihommista ja sotkee koko ajan Pattyn toimia.

Lisää mutkia matkaan tuo kilpailevan lannoitusyhtiön armoton myyntitykki Jimmy St. James (Kyle MacLachlan), jonka myyntikikat ovat arveluttavia. Jimmy haluaa ostaa Rosen yhtiön, joten kahden yhtiön välille syntyy aika raju taistelu, jossa ei uhreilta säästytä. Jotta tässä ei vielä olisi tarpeeksi, niin virkavaltakin tulee hämmentämään soppaa.

Näyttelijät ovat leffan parasta antia, yhdessä loistavan soundtrackin kanssa. Billy Bob ja kumppanit tekevät takuuvarmaa työtä ja onkin harmi, ettei leffa menestynyt sen paremmin. Musiikkipuolella kuullaan sellaisia klassikko-orkestereja kuin The Texas Gypsies, The Ramblers ja The Pentagons, joista ei juurikaan ole rapakon tällä puolella kuultu. Suurimpana erona Coen-elokuviin on se, että Menestyksen tuoksu on kuvattu likimain kokonaan studiossa blue screeniä käyttäen.

Leffan yksi pointeista on tehdä vitsiä aihealueestaan, joka on siis täyttä skeidaa. Joten sana shit kuuluu dialogissa jatkuvasti. Aluksi hommalle hymähtää muutaman kerran, sitten se alkaa jo hieman ärsyttämään, kunnes siihen turtuu eikä sitä loppujen lopuksi huomaakaan enää. Aivan kuten käy kakan hajulle, kun sitä tarpeeksi kauan joutuu haistamaan.

DVD:llä ei nykytyyliin ole lainkaan ekstroja.

Lue lisää arvosteluja täältä!

Levyarvostelussa The Dwyers ja Royal Republic

The Dwyers: Bowling with Jesus

(AP-levyt)

* * * * *

Turkulainen The Dwyers kuuluu samaan konklaaviin kuin Kakkahätä-77 ja The Heartburns. Yhtyeen vuonna 2009 ilmestynyt debyyttialbumi Gas Station Masturbation oli tehokas nippu punkbiisejä. Uudella levyllä bändi kuulostaa omalta itseltään ja hieman myös muiltakin.

Bowling with Jesus jyrää eteenpäin kuin juna. Ainoa suvantokohta – hyvässä mielessä tietenkin – on viitosbiisi Nothing More To Say, jolta kuuluu vahvat Social Distortion ja Backyard Babies –assosiaatiot. Muuten biisimateriaali on taattua katupunklaatua. Tarttuvia kertosäkeitä riittää joka raidalle. Levyn nimi viittaa kulttileffa The Big Lebowskiin ja biisissä Payday kuullaankin pieni katkelma leffasta.

Eemeli Lehtosen ja Kakkis-rumpalina tunnetun Mirko Metsolan yhteispeli laulaja-kitaristeina toimii loistavasti. Äijien sopivan räkäinen ja rähisevä ulosanti sekä näppärä kitarointi on mukavaa kuunneltavaa. Rytmiryhmä Anttoni Alho (basso) ja Mikko Järviö (rummut) pitävät biisit kasassa. Kertakaikkisen ihanaa rokkia tämä on.

Royal Republic: We Are The Royal (Deluxe Version)
(Supernova)

* * * * ½

Ruotsalaiset ovat jälleen onnistuneet. Kymmenisen vuotta suurimman huuman jälkeen Scandinavian Action Rock –genressä kuullaan uusia, hyvin onnistuneita tuulia. Niitä tarjoilee Malmössä vuonna 2007 perustettu retkue, johon kuuluvat laulaja-kitaristi Adam Grahn, kitaristi Hannes Irengård, basisti Jonas Almén sekä rumpali Per Andreasson.

We Are The Royal on räminärokkia ruotsalaisten The Hellacoptersin ja The Hivesin, norjalaisen Glueciferin, kanadalaisen Danko Jonesin ja suomalaisen The Flaming Sideburnsin hengessä. Suositellaan siis kaikille yllämainittujen bändien ystäville.

Bändi levytti We Are The Royalin tuottaja Anders Hallbäckin avustuksella Malmössä vuonna 2009. Platta julkaistiin helmikuussa 2010. Tämä arvostelussa oleva versio on uusi, kolmella bonuskappaleella varustettu Deluxe Version. Kaksi kappaleista on akustisia versioita levyn biiseistä (Tommy-Gun ja I Must Be Out of My Mind) ja yksi on kokonaan uusi, ennen julkaisematon kappale (Take Me Alive).

Hittibiisejä levyllä ovat Full Steam Spacemachine, 21st Century Gentlemen sekä em. Tommy-Gun nopeana, sähköisenä versiona.

Sitten tähän loppuun marmatusosasto. Kun kerran kyseessä on oikein deluxe-versio niin olisihan se kivaa, että se deluxe-osuus olisi jotain muhkeampaa kuin kolme bonusbiisiä. CD:n ostajalle sanoitukset olisivat varmasti aika kiva olla luettavissa eikä edes jonkinlainen pieni kansivihko olisi pahitteeksi digipak-kannen lisäksi.

Levyarvioita lisää täällä!

Levyarvostelussa Viikate ja Jeff Beck feat. Imelda May

Viikate: Kuutamo, kaiho ja katkeruus
(Ranka)

* * * * *

Iskelmähevin lähettiläs Viikate on ehtinyt jo viidentoista vuoden ikään ja ”kouvostoliittolaiset” juhlistavat asiaa uusilla kokoelmilla. Toukokuun alussa kauppoihin saapui kolmen levyn mittainen versio ja tällä viikolla vuorossa on upea erikoispainos, jossa on samaiset kolme levyä, mutta verhoiltuna kovien kansien väliin.

Kirjaversiossa on 64 sivua ja se sisältää levyjen lisäksi harvinaistakin kuvamateriaalia Viikatteen pitkän uran varrelta, mm. keikoilta, videoiden kuvaussessioista ja promosessioista. Lisäksi kirjasta löytyy Kaarle Viikatteen esipuhe, Kaarlen pienet tarinat kappaleiden tiimoilta, laulujen sanoitukset sekä yhtyeen muusikkojen esittelyt.

Ykköslevy, nimeltään Kuutamo, pitää sisällään Viikatteen suurimmat hitit, toisin sanoen listojen kärkeen nousseet singlet sekä keikkasuosikit. Kakkoslevy Kaiholla on harvinaisuuksia, b-puolia ja LP-levyjen bonuskappaleita. Kolmoslevyllä Katkeruus pääosassa ovat yhtyeen levyttämät lainabiisit, mm. Motörhead-cover Rauta-airot.

Viikate ei ole koskaan kaihtanut tuotostensa julkaisua, kaikki erikoisjulkaisutkin on aina huomioitu monenlaisilla kokoelmilla. Tämäkin kokoelma jatkaa tuota politiikkaa. Sen tärkeämmästä julkaisusta ei ole kyse, faneille vain jotain herkkua pienen tauon jälkeen.

Kaarle Viikate varmaankin karsastaisi vertailua, mutta pakko miehen kunniaksi on sanoa, että erittäin tarttuvia melodioita ja hyviä sanoituksia on vuosien varrella herran kynästä saatu kuuluville. Kyllä Kalle esikuviensa Repe Helismaan, Agentsin ja Gösta Sundqvistin kanssa samassa lauseessa voidaan ehdottomasti mainita.

Kaiken kaikkiaan hieno paketti ja paras mahdollinen sellaiselle Viikate-fanille, joka ei jaksa kaikkia äänitteitä alkaa metsästämään. Tässä on mukana ne oleellisimmat, vaikka tietenkin hittikimaran kappalevalinnoista on jokaisella oma mielipiteensä.

Jeff Beck: Rock’n’Roll Party Honoring Les Paul
(ATCO)

* * * * ½

Kitaralegenda Jeff Beck päätti kunnioittaa ystäväänsä, vuonna 2009 kuollutta legendaarista Les Paulia soittamalla keikan newyorkilaisella jazzklubilla, paikassa jossa Les Paul itse soitti viikoittain lähes kuolemaansa saakka.

Keikalle Beck sai taustabändiksi Darrel Highamin yhtyeineen ja vieraileviksi tähdiksi loistavan Imelda Mayn ja yhtä loistavan Brian Setzerin. Higham laulaa muutaman kappaleen levyllä, muuten pääosassa on Beckin kitara ja Mayn ääni.

Biisit ovat klassikoita, keikalla kuultiin mm. Double Talkin’ Baby, Peter Gunn –teema sekä instrumentaalit Apache ja Sleep Walk.

Keikka on julkaistu myös DVD:llä, mutta pyynnöistä huolimatta en sitä arvosteluun saanut vaikka mieli olisi tehnyt se nähdä. Ehkä joskus myöhemmin sen saa katseltavaksi.

Lisää levyarvosteluja täällä!

Ja ne leffa-arvostelut löytyvät täältä!

Levyarvostelussa Setzeriä, euroviisuilijaa ja meteliä Skandinaviasta

Brian Setzer: Setzer Goes Instru-MENTAL!

* * * *

Pitkän uran jo 1970-luvun lopulta tehnyt kitaramestari Brian Setzer julkaisee pitkän kataloginsa jatkoksi instrumentaalilevyn, jolla hänen erinomaiset kitaristinkykynsä pääsevät – jos mahdollista – vieläkin paremmin esiin. Eihän Setzer ole millään levyllään taustalle jäänyt, mutta nyt pääosassa on Gretsch ja hienot melodiat.

Omien sanojensa mukaan Setzer kirjoitti uutta levyä varten 7 kappaletta – laulujen kera, mutta alkoi yhtäkkiä jammailemaan levyn avauskappaleeksi päätynyttä, bluegrass-legenda Bill Monroen vuonna 1946 levyttämää Blue Moon of Kentuckya ilman sanoitusta. Siitä lähti innostus tehdä kokonainen levyllinen ilman laulua.

Instru-MENTAL on hauskaa kuunneltavaa. Biisit rullaavat eteenpäin ja hyvä fiilis on mukana koko kuunteluhetken ajan. Silti kuunnellessa alkaa kaipaamaan Setzerin mainiota laulua viemään kappaleet vieläkin korkeammalle tasolle.

Paradise Oskar: Sunday Songs

* * * * *

Ei tullut Euroviisuista voittoa, mutta mainio poplevy sen sijaan saatiin. Parikymppisen kirkkonummelaisen Axel Ehrnströmin debyyttilevy on lyhyt, mutta sitäkin tehokkaampi paketti rentoja poplauluja Beatlesin ja muiden 1960-lukuisten artistien hengessä. Nämä biisit olisivat olleet kovaa valuuttaa Woodstockissa 1969.

Sunday Songs starttaa tietenkin viisubiisi Da Da Damilla. Ison hitin jälkeen tulee monta samankaltaista rallia, jotka ovat yhtä lailla hittimateriaalia. Ehrnström on pätevä sanoittaja, tarinat kulkevat sävelten mukana hienosti ja kaappaavat mukaansa. Da Da Damissa 9-vuotias Peter lähtee pelastamaan maailmaa, Jimmy’s Songissa Peter ja ystävänsä Jimmy keskustelevat kasvamisen vaikeudesta ja Mikä-mikä-maan hienoudesta.

Just Leave –kappaleessa aiheena on parisuhdeväkivalta ja ystävän auttamisen vaikeus, Stupid Little Foolissa puolestaan tunteiden kertomisen vaikeus.

Miss Nobodyn tarina on kuin Bee Geesin hitti I Started a Joke, jopa riviä ”the joke was always on me” myöten. Dear Mother on ylistyslaulu äidille, jolle ikävä kyllä käy huonosti. The Invisible Ones on upea tarina harmaaseen massaan kuuluvista, muiden huomaamattomista värikkäistä persoonista, jotka voivat löytää toisensa. Biisi on levyn harvoja hieman menevämpiä raitoja.

Ehrnströmin hauras ääni on tietenkin pääosassa. Idols-bändin johtajana tunnettu Leri Leskinen on vastuussa levyn tuotannosta. Levyn muusikkoina kuullaan Leskisen ja Ehrnströmin lisäksi mm. Sami Kuoppamäkeä, Lauri Porraa (rummut), (basso) ja Idols-voittaja Koop Arposta.

Doctor Midnight & The Mercy Cult: I Declare: Treason

* *

Turbonegro on historiaa ja vokalisti Hank Von Helvete eli Hans-Erik Dyvik Husby on näytellyt Cornelis Vreeswijkiä elämäkertaelokuvassa ja levyttänyt em. ruotsinhollantilaisen trubaduurin hengessä levyllisen hienoja kappaleita. Nuo sävelet ovat kaukana tästä, kun huumeaddiktionsa skientologiaan vaihtanut rokkikukko räyhää uuden yhtyeensä kanssa.

Jos Hank on Doctor Midnight niin hänen Mercy Cultiinsa kuuluu basisti Tim Skold (Shotgun Messiah, Marilyn Manson, KMFDM), kitaristit Anders Odden (Satyricon, Celtic Frost) ja Audyn Stengel (Apoptygma Berzerk) sekä rumpali David Husvik (Extol).

Skoldin läsnäolo kuuluu selkeästi. Biisit ovat vahvasti kallellaan Mansoniin ja 1990-luvun industrial metaliin. Materiaalista puuttuu Turbonegron ja Mansonin levyiltä tuttu huumori, rytmi ja letkeys, tuntuu että bändi on ihan liian tosissaan vaikka biisit ovat vain keskitason heviä.

Yhtään biisiä ei voi erikseen nostaa esiin, kaikki tuntuvat olevan puristettu saman myllyn läpi.

Lisää levyarvosteluja täällä!

Levyarvostelussa The Wrecking Queens

 
Embrace the Fall (Sony, 2011)

* * * * ½

Myrzin lukiosta (tai siis nykyään Vaskivuoren) alkunsa saaneen The Wrecking Queensin debyyttilevyä on odotettu jo monta vuotta. Viiden biisin EP Take Me Home ilmestyi jo kolme vuotta sitten, keväällä 2008. Bändi on kuitenkin hieronut tuotosta suuren levy-yhtiön suojissa rauhalliseen tahtiin ja nyt on vihdoinkin valmista. Ja hyvältä Embrace the Fall kuulostaa.

The Wrecking Queensin musiikki on bändin itsensä nimeämää ”misubiittiä”. Se pitänee paikkaansa, ainakin jos se tarkoittaa, että rankimmasta autotallirockista on siirrytty selkeämpään ja popimpaan suuntaan. Niille, jotka pitävät mm. Kings of Leonista, The Killersistä, Juliette Lewisista ja The Soundsista, tämä levy kuuluu ehdottomasti hankintalistalle.

Levy käynnistyy hienosti kappaleella Embrace (The Love Song) ja jatkuu menevällä This is the Callilla. Sitten tulee ensimmäinen notkahdus. Niinkin hieno kappale kuin Irreversible onkin, ei sen paikka ole kolmantena, vaikka miten olisi nykypäivän musiikkikuuntelutottumukset muuttuneet ja shufflet ynnä muut ipodeissa ja playereissa vallalla. Kaikki tuossa kappaleessa huutavat levyn päättävän biisin suuntaan, mutta jostain syystä se on nostettu näin ylös. Huono valinta.

Sen jälkeen päästäänkin taas hyvään vauhtiin. Siitä pitää huolen sinkkunakin julkaistu Middle and Between. Levyn ehdottomia hittibiisejä, joita kuljettaa eteenpäin tarttuvat basso- ja kitarariffit. Wildest Heart –biisistä tulee mieleen 1980-luvun U2. Biisillä kuullaan mm. banjoa ja huuliharppua. Sitä seuraava Hawaii surffailee hienosti ja nostaa mieleen kuvat palmuista, biitseistä, aalloista ja auringosta.

Trouble Sleep at Night on hieno, suoraviivainen roketti, Put Your Hand in My Hand puolestaan mahtipontinen stadionrockbiisi aaltoilevine soundeineen. Seuraavaksi kuullaan hauskalla syntikkamelodialla varustettu tanssipopbiisi I Believe. Levyn päättävä Lyon on Irreversiben tyyliin juuri sellainen rauhallinen kappale, jonka tahtiin on kiva pistää homma nippuun.

Levy ansaitsee lähes täydet pisteet, ainoastaan tuo yhden biisin sijainti levyllä laskee pinnoja. Nöpsystä (laulu), Mallasta (basso), Jennistä (kitara) ja Katjasta (rummut) on kehkeytynyt todella hyvä ja tarttuvia poprockbiisejä tekevä orkesteri. Keikoilla todella energisesti ja innostuneesti esiintyvä ryhmä on saanut mahdollisuuden tehdä hyvä debyyttilevy ja he käyttävät tuon mahdollisuuden erittäin hyvin.

Lisää levyarvosteluja täällä!
 

Hienoja ja vähemmän hienoja tatuointeja elokuvissa

Nykypäivänä tatuointeja on monella ja ne myös näkyvät. Televisiossa, lehdissä ja elokuvissa on jatkuvasti porukkaa, joilla on tatuointi näkyvillä. Tovi sitten Kaapelitehtaalla järjestetyt 17:nnet Helsinki Ink –tatskamessut olivat jälleen menestys. Ajattelin tässä blogitekstissä pureutua tatskoihin leffoissa – ja osittain myös tv-sarjoissa. Näitä tällaisia tähän aiheeseen perustuvia nettisivuja on intterwebbi pullollaan, mutta tämä on meisin versio aiheesta.

Joskus leffa perustuukin osittain tatuoinneille, kuten Christopher Nolanin ohjaama Memento, jossa Guy Pearcen esittämä Leonard on menettänyt lähimuistinsa ja pitääkseen tietyt asiat hallussa, tatuoi kroppaansa muistilappuja.

Samaa ideaa käytti tv-sarja Pako (Prison Break). Pääosan Michael Scofield (Wentworth Miller) tatuoi kroppaansa vankilapaossa tarvittavat kartat ja tiedot, jonka jälkeen hän tekee aseellisen ryöstön ja hoitaa itsensä samaan vankilaan, jossa isoveli Lincoln Burrows (Dominic Purcell) odottaa kuolemantuomiotaan.

Ja seuraavaksi pienet esittelyt muutamista ”tatskaleffoista”:

Rööperi

Aleksi Mäkelän ohjaama leffa, joka perustuu pornokauppias ja nyrkkeilypromoottori Tom Sjöbergin elämään. Pääosissa Samuli Edelmann, Peter Franzén, Kristo Salminen, Juha Veijonen, Jasper Pääkkönen sekä tärkeimpänä Kari ”Hissu” Hietalahti, jonka leffassa nähtävät hienot tatuoinnit ovat Samulin käsialaa. Tämän loistavan tatuointimaakarin löydät Vida Loca Tattoosta. Voit myös katsoa herroja aherruksen keskellä heidän webcamistaan.

Snatch – Hävyttömät

Leffalla on hävytön suomalainen liikanimi, mutta tärkein on Brad Pittin erinomainen suoritus outona irlantilaislähtöisenä gypsyna, jonka mongerruksesta ei saa kukaan selvää. Mickeylla on kroppa pullollaan tatuointeja, erityisesti huomio kiinnittyy olkapäissä oleviin silinterihattuisiin kissoihin ja vatsassa olevaan naiseen.

Papillon

Francois Papillon (Steve McQueen) oli ranskalainen mies, joka tuomittiin murhasta vankilaan. Siihen aikaan ranskalaiset vangit kuljetettiin laivalla Etelä-Amerikkaan, Ranskan Guyanaan. Järkyttävissä oloissa tuomiotaan kärsinyt Papillon yritti karata monta kertaa, kunnes vihdoin vanhana miehenä onnistui. Papillonilla oli merkittävä tatuointi rinnassaan, perhonen, jonka Papillonin ollessa yhdellä karkuretkistään eräs pikkusaarta hallinoinut heimopäällikko halusi itselleen. Ei muuta kuin vanhoilla bambuvehkeillä perhosta päällikön rintaan naputtelemaan. Myös yhdessä kohtauksessa nähtävällä hahmolla on huimat tatuoinnit kasvoissaan.

Cape Fear

Kyseessä vuoden 1989 uusintaversio, jonka ohjaajana toimi Martin Scorsese ja pääosissa nähtiin Nick Nolte, Jessica Lange, Juliette Lewis ja Robert De Niro, jonka esittämä Max Cady on istunut vankilassa 14 vuotta. Vapauduttuaan Cady saapuu asianajajansa (Nolte) kotikulmille ja alkaa piinaamaan tätä perheineen. Cadylla on kropassaan lukuisia vankilassa tehtyjä tatuointeja: selässä jättimäinen risti, jonka vaakapuusta roikkuvat kaksi vaakakuppia ja niiden alla on tekstit: Truth ja Justice. Rinnassa Cadylla on mm. rikkoutunut sydän tekstillä Loretta ja viikatemies. Lisäksi äijällä on monia raamatunlauseita kirjailtuna ympäri kehoa.

Eastern Promises

Viggo Mortensen esittää venäläistä rikollista, jonka kroppa on pullollaan tyypillisiä venäläisiä vankilatatuointeja. Kuvat tuodaan leffassa selkeästi esille, Mortensen kekkailoi kylpylässä munasillaan esitellen tatskansa ja kroppansa perinpohjaisesti.

Blood in Blood Out – Samaa verta

Itäiseen Los Angelesiin ja San Quentinin vankilaan sijoittuva leffa kertoo latinokolmikosta, jota elämä heittelee eri suuntiin. Tarkempi esittely täällä! Muutamia tatskajuttuja on mukana. Ensiksi tehdään pieni jengimerkki (VL) peukalon ja etusormen väliin kuvastamaan jäsenyyttä Vatos Locos –jengiin. Kilpailevalla jengillä on samassa paikassa 3P. Vankilaosuudessa nähdään useita linnakundeille tyypillisiä kuvia, mukana on mm. Danny Trejo. Heroiinikoukussa olevalla päätähdellä on oikeassa käsivarressa sisäpuolella ruusu piikityshommia varten.

Blues Brothers

Leffassa nähdään hauska kohta, kun Bluesin veljekset istuvat Bluesmobilessaan ja Jake rummuttaa kojelautaa. Jaken sormiin on tatuoitu teksti JAKE. Velipoika Elwood puolestaan rummuttelee rattia. Koska nimi on niin pitkä, nähdään ensin oikeassa kädessä teksti ELWO ja vasemman käden sormista löytyy täydentävä teksti: OD.

Kuutamolla

Iiris (Minna Haapkylä) tapaa leffaensi-illassa entisen poikaystävänsä Markon (Peter Franzén) uuden tyttöystävän, jolla on navan ympärillä tatuointi. Iiris haluaa Markon takaisin ja meinaa ottaa itselleenkin tatuoinnin, kun luulee, että Marko sellaista tyttöystävältään vaatii. Iiris menee tatskaliikkeeseen ja sanoo siellä Mikko Koukin esittämälle tatuointimestarille: "mä en todellakaan haluu mitään kesyy". Lopulta Iiris päätyy reiättömään alahuulen ”lävistykseen”.

Häjyt

Jussi Murikka (Samuli Edelmann) ja Antti Karhu (Juha Veijonen) ovat nykypäivän Isontalon Antti ja Rannanjärvi. Kaksikko palaa vankilasta kotipuoleen ja alkaa heti aiheuttaa hämmennystä paikallisen väestön joukossa. Osa pelkää hurjia poikia, osa päättää lopulta nousta vastarintaan. Asioita hämmentää myös vanha kaveri, romaniväestöön kuuluva Heikki Grönberg (Teemu Lehtilä), joka on Antin ja Jussin vankilatuomion aikana opiskellut lakimieheksi ja saapuu vanhaan kotipitäjään nimismiehen kesälomasijaiseksi. Jussi ja Antti ovat pullollaan vankilatatuointeja, joista suurin osa näyttääkin juuri sellaisilta.

Starship Troopers

Tulevaisuuteen sijoittuva Paul Verhoevenin ohjaama scifisotaleffa sivuaa sekin tatuointimaailmaa. Tulevaisuudessa tatuoinnit tehdään nopeasti lasersäteellä ennalta ohjelmoidun koneen avulla. Hieman kivistää, mutta jahka on valmista niin ei muuta kuin huutoa ja mekastusta ja ynnä muuta ryhmähengenkohottamisriehuntaa.

Once Were Warriors – Kerran sotureita

Uusiseelantilaisista maoreista kertova karu leffa näyttää, miten alas valkoihoisten sortamat alkuasukkaat ovat vajonneet. Tatskapuolella nähdään klassisia maoritribaaleja.

Muuttohaluton poikamies

Leffan alussa on hauska kohtaus, jossa muutama aikuiset lapset omaava pariskunta juttelee grillibileissä. Sue (Kathy Bates) huomaa ystävällään Bevillä olevan tatuoinnin. Bev kertoo sen olevan havaijilainen lemmenjumala tai jotain sinne päin. Siitä keskustelu siirtyykin luontevasti seksiin, joka aiheuttaa osassa keskustelijoita kavahtavia väristyksiä – ja epäilemättä myös leffan katsojissa, siksi kyseinen sanailu on leffaan lisätty, ennen kuin palataan varsinaiseen aiheeseen, eli siihen, että Suen ja Alin (ex-jenkkifutistähti Terry Bradshaw) aikuinen poika (Matthew McConaughey) ei meinaa millään muuttaa pois kotoa. Tatska oli siis se, joka sai porukan keskustelemaan aikuisten ihmisten seksistä.

StrangeLand

Twisted Sisterin vokalistina paremmin tunnettu Dee Snider on vastuussa tästä hienosta psykologisesta trilleristä, joka jäi maailmalla vähäiselle huomiolle. Sniderin esittämä Carlton Hendricks on elämäänsä kyllästynyt mies, joka hakee innostusta roikkumalla koukuista hämärällä sadomasoklubilla. Lisäksi Hendricks on yltympäri tatuoitu ja lävistetty mies. Poliisimies Mike Cagen tytär ystävineen katoaa ja jäljet johtavat mystisen chat-persoonan Captain Howdyn suuntaan. Cagen tyttären kaveri löytyy kuolleena upotetun auton takakontista. Autoa hinaamaan tullut työmies on hänkin täynnä tatskoja ja hän kertoo Cagelle hieman taustatietoa tatuointitaiteesta. Tieto auttaakin Cagen Howdyn jäljille ja paljastuu, että Howdy on oikeasti em. Hendricks, joka on erittäin häiriintynyt heebo.Cage pelastaa tyttärensä ja Hendricks joutuu vankilaan.

American History X

Pääosassa on Venicessä, Los Angelesissa asuva Derek Vinyard (Edward Furlong), joka palomiesisänsä kuoleman jälkeen päätyy uusnatsien riveihin. Kun koripallotappioon suivaantuneet mustat jenginuoret yrittävät tunkeutua Vinyardien kotiin, Derek ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja tappaa yhden jengiläisistä. Derek joutuu vankilaan, jossa hänen silmänsä aukeavat, maailma ei olekaan niin mustavalkoinen kuin hän on luullut. Parannuksen tehnyt Derek palaa tuomion kärsittyään kotiinsa ja yrittää pelastaa häntä idolisoivan pikkuveljensä Dannyn (Edward Furlong) päätymästä samaan tilanteeseen kuin hän oli aikoinaan. Leffassa on vaikuttava kohtaus, missä Derek on tullut suihkusta ja katsoo itseään peilistä, häveten rinnassaan olevaa jättimäistä hakaristiä.

xXx

Vin Diesel nousi hetkeksi toimintaleffojen suurimmaksi tähdeksi (ennen kuin tuhosi uransa Tuttisoturilla). Tripla-Äxässä Diesel esittää Xander Cagea, kaikenlaisen extreme-urheilun taitajaa ja videojulkkista, joka joutuu rikollisten taipumustensa takia CIA:n erikoisagentiksi. Cagen homma on napata tsekkiläinen rikollinen käyttäen hyväkseen julkisuuttaan. Leffa on ihan hauska James Bond –meiningin päivitys 2000-luvulle ennen kuin Daniel Craig ja kumppanit veivät Bond-saagasta kaiken hauskuuden. Cagella on tietenkin useita tatuointejakin (ja rikollisilla myös), mm. niskassa oleva xXx ja oikeassa kädessä hihameininki.

From Dusk Till Dawn – Hämärästä aamunkoittoon

George Clooney on pankkiryöstäjä Seth Gecko, jolla on jättimäinen tribaali, joka peittää koko vasemman käden ja ulottuu aina kaulaan saakka. Mukana leffassa on myös ympäriinsä tatuoitu Danny Trejo.

Lethal Weapon – Tappava Ase 1

Sankarimme Riggs (Mel Gibson) ja Murtaugh (Danny Glover) saavat tietää, että ilotyttö Dixien asuntovaunun kera ilmaan räjäyttäneellä pahiksella (Gary Busey) on samanlainen armeijatatuointi kuin Riggsillä.

Arizona Baby

Nicolas Cagen esittämä pikkurikollinen Hi päättää poliisivaimonsa Edin (Holly Hunter) kanssa kidnapata paikallisen huonekalumiljonäärin viidestä vauvasta yhden. Kaksikko saa peräänsä palkkiometsästäjän (Randall “Tex” Cobb), jolla on samanlainen Nakke Nakuttaja –tatska kuin Hi’lla.

Romper Stomper

Russell Crowen ensimmäisiä leffoja, kertoo australialaisista skineistä/uusnatseista, joten Crowen kroppa on tatuoitu täyteen kaikenlaista kuviota, näkyvimpänä tietysti myös dvd-kansista tuttu läpi koko vasemman käden kulkeva luurankotatska.

Blade Trilogy

Wesley Snipes on Blade, ainutlaatuinen vampyyrin ja ihmisen sekoitus, joka pystyy liikkumaan päivänvalossa. Tätä ominaisuutta vampyyrit kadehtivat ja yrittävät saada itselleen saman mahdollisuuden. Bladella on kaulasta selkään ulottuva tribaalitatuointi. 

Reign of Fire – Tulen valtakunta

Lontoon alta löytyvät muinaiset lohikäärmeet kärtsäävät ”talviuniltaan” herättyään koko maapallon. Vain muutamat ihmiset ovat selvinneet ja käyvät vastarintataistelua hirviöitä vastaan. Yksi heistä on amerikkalainen solttu Van Zan (Matthew McConaughey), jolla on paljon tatuointeja, mm. rinnassa olevat kaksi lohikäärmetribaalia. Monilla nettisivuilla kyseiset tatskat on äänestetty leffahistorian huonoimpien joukkoon kuuluviksi.

Escape From New York – Pako New Yorkista

Päätähti Snake Plisskenillä (Kurt Russell) on mahassaan kerrassaan surkeannäköinen kärmes.

The Red Dragon – Punainen lohikäärme

Ray Fiennesin esittämä pääpahis Francis ”Tooth Fairy” Dolarhyde on tatuoinut selkäänsä aivan hillittömän kuvan. Lapaluiden kohdalla on kaksi käppyräistä pirunsarvea.

The Expendables

Sylvester Stallone keräsi perinteiseen toimintarymistelyynsä uskomattoman tähtikaartin 1980-luvun toimintaleffoista. Vain Van Damme ja Seagal puuttuivat. Tatskoista kertovaan blogipäivitykseen leffa pääsee sillä, että uransa uuteen nousuun Sin Cityn ja The Wrestlerin kautta saanut Mickey Rourke esittää leffassa Stallonen vanhaa taistelukaveria, joka on nykyään tatskamies nimeltä Tool. Stallonen hahmo Barney Ross (jolla on aikamoinen läjä tatuointeja yläkropassa) käy moikkaamassa frendiään ja ottaa samalla hieman päivitystä selkätatskaansa. Koko tilanne on koomisen huonosti toteutettu. Rourke ei valmistele juttua mitenkään, heilauttaa vaan kättään muutaman kerran ja homma on siinä.

Siinäpä nämä, pääpiirteissään. Kommentteja saa laittaa - jos vaikka jokin merkittävä aiheeseen liittyvä leffa/tatska puuttuu tai on muuten vaan jotain kommentoitavaa tästä aiheesta.