Beastie Boys on yksi pääsyyllisistä raprockin ja numetalin syntyyn, mutta ei syytetä heitä turhaan siitä. Koittakaa kestää mukana, kun käyn läpi yhden historiikin. Beastie Boysin ensilevyltä löytyneet hitit "(You Gotta) Fight for Your Right (To Party)" ja "No Sleep Til Brooklyn" esittelivät valkoiselle musiikkia kuuntelevalle yleisölle mustien tekemää hiphop-musiikkia yhdistettynä tutumpaan rockrunttaukseen. Hevin kulta-aikana 1980-luvulla nuo biisit yhdessä Run-DMC:n ja Aerosmithin tekemän Walk This Way -uudelleentulkinnan kanssa upposivat kuin kuuma veitsi voihin.
Heti perään moni yritti saada hitin samalla kaavalla: newyorkilainen thrash-suuruus Anthrax oli ollut lähellä ja kuullut hiphopia aina, joten bändin tekemä humoristinen I'm the Man ei vaikuttanut yhtyeen faneihin negatiivisella tavalla, vaan he ottivat biisin omakseen ja Anthrax esittää biisiä vielä nykyäänkin keikoillaan. Suomessakin saatiin oma Beastie Boys, kun turkulainen Pääkköset julkaisi levyllisen räppiheviä. Sanoitukset olivat tietenkin pelkkää vitsiä toisen perään ja musiikkipuolikin aika yksitoikkoista: hevikitara runttasi ja saksofoni toi väliin hassuja töräyksiä. Silti myönnän diggaavani Pääkkösten levystä, sekä nostalgisista että humoristisistä syistä. Katsokaa itse:
Paria vuotta myöhemmin, kun Guns N' Rosesin vokalisti Axl Rose oli hehkuttanut N.W.A:ta keikoilla, Public Enemy tullut tunnetuksi Spike Leen elokuvien soundtrackeilta ja rap oli noussut MTV-musiikkikanavan kautta tunnetummaksi musiikkityyliksi, nousivat myös muunlaiset yhtyeet huipulle. Niiden joukossa olivat mm. funkia ja punkia yhdistellyt Red Hot Chili Peppers ja funkin kanssa myös kikkaillut Faith No More. Samaan aikaan Anthrax iski jälleen rapin kimppuun. Tällä kertaa yhdessä Public Enemyn nokkamiehen Chuck D:n kanssa versioitu PE-hitti "Bring the Noize" oli suuri hitti. B-puolia ja ym-sälää sisältäneellä Attack of the Killer B's -levyltä löytyy myös toinen räppiveto "Startin' Up a Posse".
Panteran jättihitin "Walk" rytmit pomputtivat jo siihen malliin, että jotain rapin ja metallin välillä oli tapahtumaisillaan. Vuonna 1993 julkaistulla Judgment Night -elokuvan soundtrackilla kuultiin rockyhtyeiden ja räppipumppujen yhteisvetoja, niistä mainittakoon mm. Living Colourin ja Run-DMC:n "Me, Myself & My Microphone", Biohazardin ja Onyxin nimibiisi "Judgment Night", Faith No Moren ja Boo-Yaa Triben "Another Body Murdered" sekä Slayerin ja Ice-T:n medley "Disorder", jossa oli mukana kolme The Exploited -punkbändin biisiä.
Ice-T oli kovin mieltynyt heviin ja gangstarapin kummisedäksi tituleerattu Comptonin katujen kasvatti keräsikin muista samoja fiiliksiä omanneista mustista muusikoista ympärilleen ryhmän nimeltä Body Count, joka sai nimeä itselleen ynnäämällä debyyttilevyn viimeiseksi raidaksi "Cop Killer" -biisin. Jenkkilä älähti, kun kalikka kalahti. Rodney Kingin oikeudenkäynnin jälkimainingeissa tapahtuneet Los Angelesin mellakat olivat vielä liian tuoreessa muistissa, joten levy-yhtiö siivosi biisin pikavauhdilla levyiltä pois. Onneksi nykypäivänä tuokin biisi on helppo saada netin kautta, jos tarvetta ja halua on. Body Count on ennemminkin hc-punkia kuin räppiheviä, mutta samoilla nurkilla kuitenkin pyörittiin.
Los Angelesista kotoisin oleva Rage Against the Machine runttasi omaa kokeilevaa tyyliään jo vuonna 1992 ilmestyneellä debyyttilevyllään. Suomeen yhtyeen musiikki alkoi rantautua vuoden 1994 tietämillä, kiitos MTV:n Headbangers' Ballin, jossa videoita biiseistä "Killing in the Name" ja "Freedom" näytettiin. Vuonna 1996 ilmestynyt Evil Empire ja sinkku "Bulls On Parade" nostivat bändin lopullisesti massojen tietoisuuteen.
New Yorkista kotoisin oleva House of Pain koostui kolmesta valkoihoisesta, jotka yhdistelivät hienolla tavalla tarttuvia riimejä hyviin taustoihin, joissa hyödynnettiin Everlastin (Eric Schrody) ja Danny Boyn (Daniel O'Connor) irlantilaista syntyperää. Kolmas jäsen, DJ Lethal (Leor Dimant) puolestaan oli kotoisin Latviasta. Bändi teki hevikitaroilla varustetut versiot hiteistään "Jump Around" ja "Shamrocks and Shenanigans" ja lisäsi räppiheviin taas uusia elementtejä, vaikka aika lailla samoilla linjoilla edelleen oltiin menossa.
Kun House of Pain pisti pillit pussiin parin levyn jälkeen, siirtyi DJ Lethal vahvistamaan floridalaista, kovassa nosteessa ollutta Limp Bizkitiä, jonka maailmanvalloituksessa oli ollut apuna vuonna 1996 kakkoslevynsä Life is Peachy jenkkien listaykköseksi yllättäen saanut KoRn, joka sekin taaplasi uusilla vesillä musiikkityylinsä suhteen. Erityisesti vokalisti Fred Durstin punaisesta väärinpäin olleesta lippiksestä ja ylisuuresta toppatakista sekä kitaristi Wes Borlandin kasvomaskeista muistettava Limpparit olivat suosionsa huipulla vuonna 1999 järjestetettyjen kolmansien Woodstock-festarien aikaan. Bändin keikan aikaan lauantaina kuumuuteen ja liian kalliisiin virvokkeiden ja ruoan hintaan suivaantuneet känniset nuoret alkoivat mellakoimaan, riehumaan, rettelöitsemään ja raiskaamaan, tuloksena jotain ihan muuta kuin mitä alkuperäinen, hippikauden huipentanut Woodstock oli tarkoittanut.
Limp Bizkitinkin kohtalona oli olla pelkästään hetken huumaa, joka loppui nopeasti, kun suurin fanikunta kasvoi ja siirtyi muihin aktiviteetteihin ja bändeihin. Myös sekoilut kitaristihommissa ja se, että Durstilla kihahti menestys totaalisesti hattuun nopeuttivat bändin menestyksen katoamista. Limp Bizkit ei jää muistoihin loistavien ja tarttuvien biisiensä ansiosta vaan siksi, että he ratsastivat yhden tyylisuunnan aallonharjalla yhdessä mm. Kid Rockin kanssa, juuri ennen kuin koko musiikkibisnes levisi käsiin internetin ja tiedostonjaon helpottumisen myötä.
Sinä aikana kun ylläolevat orkesterit jyräsivät musalistoilla, tekivät Beastiet omaa juttuaan ja lähtivät jo toisella levyllään Paul's Boutique täysin eri suuntiin kuin Licensed to Ill -debyytillään. Levyllä käytettiin hirmuinen määrä eri sampleja eikä allekirjoittanutkaan vuonna 1989 tajunnut levyn nerokkuutta ja hienoutta. Eihän siltä löytynytkään niitä samanlaisia räppihevibiisejä enää. "Buu. En diggaa." Kuinka väärässä sitä voikaan olla, kun ajankohta ei ole oikea. Onneksi olen lopulta nähnyt valon tämän suhteen.
Vuonna 1992 ilmestyneellä Check Your Head -levyllä Beastie Boys löi lukkoon yhden omista tavaramerkeistään, joka löytyy biisien rivien lopuista. Kolmikolla oli tapana painottaa viimeistä sanaa paukauttamalla sen yhteislaululla voimakkaasti ja tämä tyyli seurasi aina viimeisiin levytyksiin saakka. Vaikka bändin musiikki olikin tavallaan saman toistoa, löysivät he aina uudelle levylle jonkinlaisen uuden tyylin, jolla saatiin yksi jättihitti aikaiseksi.
Ensimmäisenä tällaisena oli klassikkolevy Ill Communication -levyn kaksi mestarillista hittiä: "Sabotage" ja "Sure Shot". Ensin mainittu palautti Beastie Boysin huipulle ja nosti heidät vielä korkeammalle kuin aiemmin. Kolmikko oli noussut superbändien joukkoon, eivätkä he olisi pudonneet sieltä ilman Yauchin sairastumista ja kuolemaa. Supersuosiota jatkoi jälleen nerokkaan keksinnön sisältänyt Hello Nasty -levyn ensisinkku "Intergalactic", jossa käytettiin robottiääntä.
Beastie Boysin yksi menestyksen avain oli myös loistavat videot ja bändi saikin jo vuonna 1999 Music Television Video Music Awardsissa popin kuninkaan Michael Jacksonin mukaan nimetyn Video Vanguard -palkinnon, joka jaettiin vuosittain musiikkivideoiden teossa erityisesti meritoituneille artisteille. Adam Yauch käytti tilaisuuden hyväkseen puhumalla tärkeistä asioista - kuinka oikeassa hän olikaan:
Aina ensimmäisestä Fight for Your Right -videosta lähtien yhtye panosti visuaaliseen puoleen ja geneeristä pälpätysvideota seurasi loistelias, useimmiten huumorilla varustettu video. Näistä voidaan mainita "Sabotagen" kyttäparodia, "Intergalacticin" futuristinen japanilaista elämänmenoa ja Godzilla-leffoja muistellut pätkä sekä viimeisimmältä Hot Sauce Committee Part Two -levyltä ollut "Make Some Noise", jonka videolla nähdään, mitä tapahtui Elijah Woodin (Adrock), Seth Rogenin (Mike D) ja Danny McBriden (MCA) esittämälle Beastie-kolmikolle, kun he lähtivät Fight for Your Right -videon lopussa pois bileistä.
Lähes 30-minuuttisessa Fight for Your Right Revisited -pätkässä on mukana monta tuttua kasvoa, mm. Ted Danson, Steve Buscemi, Kirsten Dunst, Chloë Sevigny ja Orlando Bloom. Loppupuolella nähdään myös kahden Beastie-kolmikon välinen härski tanssikilpailu, kun em. porukkaa haastamaan saapuu "vanhat Beastiet", joita esittävät Will Ferrell (Adrock), John C. Reilly (Mike D) ja Jack Black (MCA). Aivan videon lopussa oikeat Beastiet tulevat mukaan univormuisina poliiseina. Yauchin huonokuntoisesta olemuksesta tulee mieleen Queenin vokalisti Freddie Mercury, joka viimeiseksi jääneellä videollaan "Those Were the Days of Our Lives" oli tikkulaihana aika hurjannäköinen ilmestys.
Beastie Boys oli myös punktaustansa takia siitä erikoinen hiphopryhmä, että heillä biisien taustat muodostuivat useasti kitarasta, bassosta ja rummuista, joita äijät itse soittivat. Beastiet toimivat esikuvana ainakin newyorkilaiselle Fun Lovin' Criminalsille ja Philadelphiasta kotoisin olevalle The Rootsille. Suomessa on viime aikoina ollut voimissaan livebändin liittäminen räppiin. Koivuniemen Herrat ja Elokuu ovat tästä hyviä esimerkkejä, unohtamatta jo vuosia Liekehtiviä Torsionien kanssa esiintynyttä Notkeaa Rottaa.
Beastie Boys pääsi pari viikkoa sitten yhtenä tämän vuoden porukkaa sisään Rock'n'Roll Hall of Fameen. Suurimman huomion varasti vuoden pääbändi Guns N' Roses, jonka vokalisti Axl Rose ei voinut olla tälläkään kertaa hämmentämättä pakkaa, vaan päätti jäädä pois bakkanaaleista. Beastie Boysin induktio olisi muuten jäänyt likimain huomioitta, ellei poissa juhlista ollut Yauch olisi mennyt kuolemaan. Red Hot Chili Peppers pääsi muuten myös sisään, mutta eihän sitä kukaan tainnut huomata. Kun Yauch oli kykenemätön esiintymään, auttoivat The Roots ja Kid Rock:
Laitetaan loppuun vielä video biisistä, jolla Hiihtopipo & Kavallus lopettivat Yauchin muistoksi pyhitetyn ohjelmansa männä sunnuntaina eli No Sleep Til Brooklyn, olkaa hyvät:
