Leffa-arvostelussa omankädenoikeutta ja kaahailukomediaa

TV:n hankkimisen jälkeen olemme yrittäneet purkaa pitkää katsottavien leffojen riviä. Jonkin verran on tullut tilattua arvosteluun elokuvia, osa on hankittu läheisestä leffadivarista ja osa on lainattu mm. appiukolta.

Pari leffaa omaavat klassikkoaseman. Ensimmäisenä on The Punisher - Tuomari, jonka pääosassa nähdään ruotsalaisjätti Dolph Lundgren ja muina tähtinä Louis Gossett Jr (mm. Iron Eagle -leffat) ja Jeroen Grabbe (Matrix 2:n Merovingi).

Lundgren oli kovassa iskussa tuohon aikaan, cv:ssä loistivat 007 ja kuoleman katse, Rocky IV, He-Man & Masters of the Universe sekä Punainen skorpioni. Gossett oli myös kasaritoiminnan peruskasvoja. Tähtiosasto oli siis kunnossa. Miksi siis juoni piti olla niin poikkeava loistavista ja suosituista sarjakuvista?

The Punisher on hyvä toimintaelokuva, mutta jotain siitä jää kuitenkin puuttumaan. Sen se kuitenkin sai aikaiseksi, että oli pakko kaivaa Juutuubasta esiin Biohazardin video biisistä Punishment.

>> Arvio Filmitähti.fi-sivuilla

Toinen klassikko on pullollaan tähtiä ja heidän viljelemäänsä huumoria. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa. Kyseessä on tietenkin The Cannonball Run eli Kanuunankuularalli. Tähtinä ovat mm. Burt Reynolds, Roger Moore omana itsenään, Dean Martin, Charlien enkeli Farrah Fawcett sekä tuolloin vielä länsimaissa tuntematon kiinalaisväkkärä Jackie Chan.

Burt oli tuohon aikaan valkokankaiden komistus, joka oli hyvä vakavammissa rooleissa, mutta loisti näissä komedioissa. Tätä elokuvaa katsoessa ei voi kuin tulla hyvälle mielelle ja mikä parasta, realismi loistaa näissä vanhoissa häröilyleffoissa poissaolollaan, mikä nykypäivänä tuntuu todella vapauttavalta.

>> Arvio Filmitähti.fi-sivuilla

Katutaidetta osa 1 - stensiilit

Innostuin näistä katutaidejutuista täällä Tampereella, kun joulukuussa 2010 olimme silloisen viikonloppureissun päätteeksi kävelyllä Pyynikin urheilukentän kupeessa. Sähkökaapin ovea koristi legendaarisen räppärin Eazy-E:n tunnettu poseerauskuva stensiili-maalattuna. Muistin meidän nähneen vastaavia aiemminkin ja ottaneen niistä kuvia. Rupesin tutkimaan kuvakansioita ja löysinkin sieltä muutaman mielenkiintoisen stencilin. Jokiuoman puiston (Vantaalla) läheltä löytyi edesmenneen räppärin Ol’ Dirty Bastardin naamakuva. Myyrmäessä parin alikulkutunnelin seiniin on maalattu upea Technicsin levysoitin. Linnanmäen parkkipaikan vieressä oli ainakin vuoden 2008 lopulla Global Warning –lentokonekuva.

Ihan ensimmäinen tällainen kuva löytyi Vantaan Myyrmäessä alikulkutunnelin seinästä. Siinä yksinkertainen hahmo pitää päällään vaaleanpunaista sateenvarjoa. Toinen hahmo on suojattomana sateen alla.

Helsingistä, Fleminginkadulta bongasimme sähkökaapista hymyilevän naisen kuvan. Samalla kävelyreissulla kuvasimme myös hauskan stereoheadin, jossa puku päällä olevan miehen pään tilalla on vanha kasettimankka.

Seuraava taidepläjäys löytyi heinäkuussa 2011 Neitsytpolun ja Pietarinkadun risteyksestä Helsingistä. Luulin liittyneen jalkapalloon, mutta nettiosoitteessa käynti paljasti miesten olevan sosiaalisesti aktiiveja. Sapluunakuvan sijainnin selittänee läheinen Venäjän suurlähetystö.

Siitä päästäänkin hienosti hyppäämään viime kesään. Muutto Tampereelle tuli ajankohtaiseksi ja tänne päästyämme onkin ollut hauska bongailla kadunvarsikaapeista ja siltojen rakenteista mitä erikoisempia kuvia. Kauppareissulla Nekalan supermarketiin näin muutamassa kaapissa mainiot stensiilit. Niitä on myös maalattu ympäri Tampereen keskustaa.

Jungle ain’t No MonkeyBiz sanoo Palomäentien varrella, lähellä Eteläpuistoa olevassa sähkökaapissa oleva apinankuvatus. Kekkosentien alittavan tunnelin seinämään, lähellä Särkänniemeä, on maalattu montakin stensiiliä: knallisilmäinen Casper-kummitus ja lintu, pullea nainen sekä kaksi eriväristä vihaista buddhaa.

Noita kolmea on erikseen löytynyt muutamista muistakin paikoista.

Kekkosentien varrella, Armonkallion ja Naistenlahden välissä on kaappi, jonka kyljessä on hieno Matti Vanhasen kuvatus, jossa Vanhanen on saanut Terminatorin piirteitä. Hämeenpuiston ja Puutarhakadun risteyksessä, Pikku palatsin kohdalla on yksi monista In ’n Out of UN!ITY Brother –stensiileistä.

Pyynikinharjulta, Palomäentieltä ja lähistöltä löytyi myös pari muutakin kuvaa. Panos-teksti luoteineen on bongattu myös Amurissa sijaitsevasta kaapista. Tätä toista kuvaa en ihan tarkalleen muista, missä se sijaitsee. You are Not What You Own on myös Palomäentieltä.

Amurissa, Väinö Linnan puistossa on nähtävillä pyramidissa sijaitseva silmä –stencil. Toisella puolella Amuria, Puutarhakadun ja Kortelahdenkadun risteyksessä voi joskus nähdä hahmon, jonka päässä lukee LOVE ja vierellä on kettumainen hahmo. Samassa kaapissa on erivärisellä pohjalla aiemmin mainittu Casper-kummitus lintuineen.

Kun kävelee tuolta sähkökaapilta Puutarhakatua Keskustorille päin ja kääntyy yhden sähkökaapin kohdalla katsomaan taakseen, voi päälle liimattujen mainosten sijaan olla näkyvillä hieno vanha kamera –kuva Klik-teksteineen.

Matkalla Tietotaloon on Naulakadun alikulkutunneli. Siellä oli muutakin katutaidetta, mutta tähän blogipäivitykseen tulee Jytkynkysely-kuva.

Lempäälässä, Ideaparkissa oli vessojen ulkopuolelle seinään maalattu itse vihreä monsteri, Hulk. Onkohan mahdollista, että se olisi vielä siellä nähtävillä? Varmat poistetut ovat ainakin Armonkalliolla, porttikongissa ollut Charlie Chaplinin sininen stensil, sekä Nekalassa vanhan bussipysäkin seinään maalattu Pikachu.

Olin jo kerran ottamassa kuvaa tuosta keltaisesta Pokemon-suosikkihahmosta, mutta jätin kuitenkin ottamatta. Seuraavan kerran, kun ajoimme samasta paikasta ohi, oli vanha pysäkki revitty irti ja tilalle rakentumassa uusi, lasinen ja valomainoksellinen katos. Ei siis kuvaa Pikachusta.

Nekalassa voi kuitenkin bongata kuulokkeilla ja aurinkolaseilla varustetun Yodan, ainakin kahdesta sähkökaapista. Lisäksi yhdessä kaapissa oli vahva natsienvastainen kampanja menossa: toisella puolella oli meneillään takaa-ajokohtaus ja toisella puolella viestitettiin käsimerkein ja tekstein mielipide kyseisen ajatusmaailman jakavista henkilöistä.

Kotimme lähellä näin kesällä rättisitikan, jonka kylkeen oli maalattu hienot kuvat laskuvarjohyppääjästä ja lentokoneesta. Vaikka kyseessä ei olekaan varsinainen katutaide, laitoin kuvan silti mukaan. Kuka muka tykkää liian tiukoista säännöistä?

Go Wexi!

Viimeisimmät stensiilit ovat pohjoisen Kyttälän puolelta bongattu virnistelevä mieshahmo, Finlaysonin alueen nurkalta, läheltä Tallipihaa löytyvä enkeli (sama kuva on myös Erkkilänsillan tukipilarissa, matkalla Tammelaan), Finlaysonin alueella olevan parkkipaikan reunalla oleva betoniporsas, johon on maalattu pandansilmät sekä Pispalasta parista sähköboksista löytyneet Tikru-hahmon kuvat.

Näin vielä yhden kummitus-kuvan, ison sellaisen, mutta jätin tällä kertaa sen filmaamatta. Silmät ovat auki jatkuvasti, etsien uusia kuvia ihailtavaksi.

Muistakaa myös Patsaanmetsästäjä-blogi, jonne on tulossa piakkoin lisää päivityksiä!

Vuoden 2013 parhaat levyt

Viime vuoden päätteeksi listasin läjän parhaita asioita, tällä kertaa pitäydyn yksinkertaisessa. Eli seuraavassa pistän järjestykseen vuonna 2013 ilmestyneet äänilevyt. Tai siis aluksi top 5, sen jälkeen arvioituna sellaisia levyjä, joita on tullut kuunneltua ja joista on jotain sanottavaa. Oli se sitten jööttiä tahi jautaa.

1. Michael Monroe: Horns and Halos

Uskomaton äijä tää Makkonen! Hanoi Rocksin paluu oli ihan mukiinmenevä, mutta jotain jäi uupumaan. Ukkoa vaihtui Monroen ja Andy McCoyn ympäriltä ja lopulta pillit menivät pussiin. Andy jatkoi olemalla oma itsensä ja sekoilemalla ennen maalarinuraansa, mutta Mike hommasi vierelleen hyvät kaverit ja alkoi soolouransa uudelleen, suositumpana kuin koskaan. Ensin tuli keikkakiertueet ja livelevy, sitten lisää keikkoja ja paluulevy, joka keräsi kehuja ja palkintoja. Tänä vuonna oli vuorossa hieman uudistuneen bändin toinen levy ja onhan tämä Horns and Halos loistava kiekko!

Edellisellä biisintekijänä oli vahvasti mukana The Wildheartsia vuosikymmenet selässään kantanut Ginger, nyt vastuun otti lähes tuntematon ja suuresti aliarvostettu Steve Conte. Ainoa miinus koko pakettiin on toisena kitaristina poseeraava  Dregen, jonka soolokiireiden takia kepinvarressa tuurannut Rich Jones oli paljon miellyttävämpää katsottavaa ja kuunneltavaa. Ei haittaisi, vaikka Dregen ottaisikin hatkat Monroen bändistä ja keskittyisi vaikka soolouraan tai Backyard Babiesin paluuseen. Jonesin voisi siinä vaiheessa kiinnittää täysjäseneksi eikä ketään haittaisi.

Toivottavasti tästä levystä saataisiin pian tarjolle sellainen erikoispainos, jossa on kaikki bonuskappaleet mukana. Sen verran hyvän version ovat tehneet Get Onista.

2. Solonen & Kosola: Kolmetoista kertaa kovempi kuin kukaan

Tämä levy on varmasti kolmetoista kertaa kovempi kuin mikään muu tällä listalla!

Vuoden 2012 yllättäjä ja suosikki oli loppuvuodesta ilmestynyt Karri Koiran debyytti. Siinä vahvana taustavoimana oli mukana tietenki Ruudolf, jonka omalla levyllä oli loistava hitti Tööttää. Tuolla biisillä kuulin ensi kertaa kaksikosta Solonen ja Kosola. Menin hölmönä luopumaan HKI Crates -levystä, jolla on kaksikon erittäin koukuttava Spessujopo-biisi.

Kun Solonen & Kosolan ensimmäinen yhteinen pitkäsoitto ilmestyi, fiilikset olivat aluksi epäilevät. Mutta ne vaihtuivat diggailuksi hyvin nopeasti. Levy on alusta loppuun yhtä loisteliasta riemusoittoa. Kaikki biisit ovat erinomaisia. Jää vain niukasti kakkoseksi Monroen levyn jälkeen.

3. Anssi Kela: Anssi Kela

Kuten moni muukin, myös meikäläinen aikoinaan diggaili hetkisen Anssi Kelan läpimurtolevy Nummelaa. Ekassa biisissä ollut zippo-sytkärin ääni oli nokkela veto, siitä tuli mieleen Stingin ja Eric Claptonin hitti It's Propably Me, leffasta Tappava ase 3. Nummelan jälkeen Kelan materiaali ei oikein jaksanut kiinnostaa, yritin kyllä kuunnella sitä tämänvuotista levyä edeltänyttäkin, mutta ei vaan uponnut.

Mutta sitten upposi ja kunnolla! Kela päätti räväyttää ja kaataa keitokseen kaikkea, mitä vaikutteidensa kuiva-ainekaapista löytyi. Kun itsekin olen kasarivuosikymmenen lapsia, musateeveetä aikoinaan jatkuvasti tuijottanut, nämä tutut sävelet toimivat erinomaisen hyvin. On Michael Jacksonia ja muuta poppista (mm. jättihitti Levoton tyttö), on aluksi järkyttävältä kuulostaneet sanoitukset biisissä Kaatua kuin puu ja siihen päälle tulevat hevikitarasoolot ja kaikkea muuta iskevää tavaraa. Ehdottomasti vuoden yllättäjä! Lapsetkin tykkäsivät ja "nyt on perjantai ja go-go" oli useasti kuultu kommentti, kun arkipäivät kävivät vähiin ja viikonloppu oli käsillä.

4. J. Karjalainen: Et ole yksin

J. Karjalaisen kolme edellistä levyä olivat piristävä irtiotto hieman puutuneeseen Electric Sauna -meininkiin. Karjalainen kävi Lännen-Jukka-persoonansa kanssa sopivasti läpi vanhoja ralleja ja sitten olikin aika palata uuden materiaalin pariin. Bändinä paras kokoonpano, joten tulosta oli syntyvä varmasti. Turhaan ei ole tätä levyä kehuttu. Jokainen biisi on hyvä, muutama jopa erinomainen - kuten hittibiisi Mennyt mies - ja taattua kokoelmalevymateriaalia, jahka taas sellainen Karjalaisen kohdalla julkaistaan.

5. Hugh Laurie: Didn't it Rain

Juuri päättyneen vuoden aikana tuli kuunneltua tohtori Housena ja Kyllä Jeeves hoitaa -sarjan Bertie Woosterina tunnetun brittinäyttelijä Hugh Laurien debyyttilevyä ja kun olimme muuttaneet Tampereelle, myös  tätä juuri ilmestynyttä kakkoslevyä. Didn't it Rain jatkoi samalla linjalla (hieman erilaista bluesmeininkiä tällä kertaa) kuin esikoinen ja hyvä niin. Ensilevyn arvioissa arvosteltiin mm. Laurien pyrkimystä kuulostaa delta-alueen asukilta aksenttinsa osalta ja että mieluummin arvostelija kuuntelisi alkuperäismuusikoita. Itse olin vahvasti eri mieltä. Jos materiaali on hyvää, on ihan sama, mistä sen esittäjä on kotoisin. Paitsi tietty tähänkin on poikkeuksia, eikä niihin tarvitse tässä sen tarkemmin mennä.

Tulin myös lukeneeksi Laurien dekkariromaanin vuodelta 1996. Ihan hyvä kirja, kannattaa tsekata ainakin mielenkiinnon vuoksi. Niteen nimi on Järeät aseet.

Sitten ne muut levyt, eivät sen erityisemmässä järjestyksessä. Mitä nyt vähän yritin yhdistellä samaan nippuun sopivia levyjä perätysten...

Pearl Jam: Lightning Bolt

Liityin Instagramiin enkä seuraa montaa artistia. Pearl Jamia aloin kuitenkin heti seuraamaan ja se kannatti: bändin aktiivisuus nosti henkilökohtaisesti yhtyeen uudelleen kärkikaartiin. Uutta, tulevaa levyä hehkutettiin etukäteen päivittäisellä tahdilla ja kun albumi vihdoin ilmestyi, oli se pakko ladata heti koneelle ja ottaa lenkkipoluille kuunteluun. Ei edes haitannut, vaikka toinen singlelohkaisu Sirens aluksi kuulostikin aika tylsältä jollotukselta. Biisi on avautunut useampien kuuntelujen jäljiltä.

Bändi myös on osannut hehkuttaa Pohjois-Amerikan kiertuettaan julkaisemalla jokaisen keikan jälkeen kuvia biisilistoista, joten olihan sitä pakko napata lippu viikon juhannuksen jälkeen olevalle Tukholman-keikalle. Tulee siis vihdoin nähtyä yksi kaikkien aikojen suosikkibändi livenä. 23 vuotta siinä sitten meni. Vuoden 1992 Ruisrockiin mentiin katsomaan Pearl Jamia ja Nirvanaa. Ensinmainittu peruutti laulajan uupumuksen takia ja jälkimmäinen veti ihan hyvän setin ollessaan suosionsa huipulla, mutta ennen kuin paineet uuden sukupolven airueena kasvoivat liian suuriksi.

Soundgarden: King Animal

Kaikkien Pearl Jam -kiireiden välissä rumpali Matt Cameron ehti mukaan Soundgardenin paluuseen. Itse en yhtyeen Helsingin-keikalle päässyt, mutta kommentit olivat positiivisia ja kehuvia. Myös paluulevy King Animal ansaitsee kehut. Vokalisti Chris Cornellin edellisen yhtyeen Audioslaven tyyliin jyräävä roketti Been Away Too Long starttaa homman ja piirtää suuntaviivat tulevalle. Siinä missä Alice in Chainsin toinen levy paluun jälkeen sortuu liian paksuksi eikä uskaltaudu pois omimmalta alueeltaan, rullaa Soundgardenin levy paljon ilmavammin ja leppoisammin.

Alice In Chains: The Devil Put Dinosaurs There

Kolmas grungen neljästä suuresta, joka julkaisi tänä vuonna uuden levyn. Muutaman vuoden takainen paluulevy Black Gives Way to Blue oli hyvä kiekko, jota kuunteli ihan mielellään. Toisin on tämän uuden kohdalla. Nyt bändi on jämähtänyt liikaa omiin maneereihinsa, biisit laahaavat ihan kuin olisivat pakotetut siihen eikä pelastajaksi ole saatavilla sitä toista laulajaa. Will DuVall voi olla miten hyvä laulaja tahansa ja hyvä lisä nyky-AIC:n riveihin, mutta nyt tällä levyllä tulee selväksi miten paljon Jerry Cantrell tarvitsee Layne Staleyn laulua täydentämään bändin musiikkia.

Jenni Vartiainen: Terra

Jenni on parhaimmillaan kun pääsee keskittymään oikeisiin biiseihin eikä joudu jollottamaan tyhjänpäiväisiä hittiyrityksiä. Vaikka Terra kuulostaa muutaman nopean kuuntelukerran jälkeen ihan hyvältä levyltä, ei se vielä ainakaan nouse kahden edellisen levyn tasolle.

Mark Lanegan: Imitations

Lanegan tekee takuuvarmaa työtä, siksi Imitations ei herätä suurta hihkua. Lainat on muokattu äijälle sopiviksi ja ne kuulostavat juuri siltä kuin pitääkin. Versioita kuullaan sellaisten artistien kuin Bobby Darin (Mack the Knife), Andy Williams (Solitaire), John Cale (I'm Not the Loving Kind), Nick Cave (Brompton Oratory) sekä Frank Sinatra (Pretty Colors). Pitää myös mainita erinomainen Nancy Sinatran tunnetuksi tekemä James Bond -tunnari You Only Live Twice (Elät vain kahdesti). Lanegan on kyllä yksi ehdottomasti tämän hetken parhaista muusikoista. Jokainen levy, oli se sitten soolona tai Isobel Campbellin kanssa, on ollut loistava.

Robbie Williams: Swing Both Ways

Robbie vaihtoi muutama vuosi sitten levy-yhtiötä EMI:ltä Universalille. Alku ei ollut niin hyvä kuin odotettiin, alla oli myös heikko paluulevy Take Thatin riveissä, mutta keikat olivat edelleen kovaa kamaa, sekä soolona että osana läpimurtoryhmän viisikkoa. Bändin faneilta kuului sellaista kommenttia, että pysyköön soolotähti lestissään, sen verran kovassa iskussa oli nelikoksi pienentynyt TT vanhemmilla päivillään. Robbie yritti Take the Crownilla ottaa popin valtiaan valtikan haltuunsa, mutta vaikka levy näin myöhemmillä kuuntelukerroilla kuulostaakin jo paljon paremmalta, ei se yllä lähellekään miehen parhaita levytyksiä.

Ilmeisesti Robbie oli sitä mieltä, että nyt on uran kymmenennellä levyllä parempi iskeä varmaan maaliin. Sitähän tällainen lainakappaleita ja omaa materiaalia yhdistelevä swing-levy on. Robbie on kuitenkin yksi parhaista swingiä uudelleen tekevistä poppareista ja tätäkin levyä kuuntelee mielellään. Erityisesti taannoin brittien X-Factor-ohjelmassa pärjänneen Olly Mursin kanssa levytetty I Wan'na Be Like You (Viidakkokirja-leffasta) on loistava. Omat, uudet biisit ovat hyviä, ainoastaan uuden käsittelyn saanut Love Supreme eli tällä kertaa nimellä Swing Supreme tunnettu hitti tuntuu turhalta päivitykseltä.

pintandwefall: Be My Baby

Allekirjoittaneen kanssa samaa koulunpenkkiä kuluttaneet pintit julkaisivat tänä vuonna jo neljännen levynsä. Saimme levyn hankittua kuunteluun asiantuntevalta myyjältä Tampereen Swamp Musicista vasta joulun jälkeen, joten arviointi Vuoden levy -kategoriaan tulee suorittaa pikavauhdilla, aivan kuten muutaman muunkin tällä listalla olevan kohdalla.

Zorronaamioistaan tunnettu bändi on matkan varrella löytänyt musiikkiinsa monenlaisia uusia sävyjä ja tunnelmia, eikä debyyttilevyn räminärock ole enää hallitseva tyylilaji. Be My Baby kuulostaa tyystin erilaiselta kuin aiemmat tuotokset, vaikka viittauksia tulevaan annettiin jo edellisellä levyllä.

The Hearing: Dorian

Tässä on levy, josta en tiennyt mitään, ennen kuin vahingossa bongasin sen Swamp Musicin hyllystä. Muutamaa viikkoa myöhemmin tätä hehkutettiin parin toimittajan voimin vuoden parhaiden levyjen joukkoon. Eikä suotta. Pintandwefall-yhtyeen Ringa Mannerin soolobändin debyyttilevy on todella hyvä! Mannerin ääni tuo mieleen Röyksoppin taannoisella hitillä What Else is There? laulaneen The Knife -yhtyeen Karin Dreijer Anderssonin, mikä ei missään nimessä ole huono asia. Manner on tehnyt yhdessä I Was a Teenage Satan Worshipper -yhtyeen Pasi Viitasen kanssa loistavaa yhteistyötä ja Dorian (kertoo Oscar Wilden kirjan hahmosta Dorian Graysta) on yksi parhaista suomalaisista laulaja-lauluntekijälevyistä.

Ninni Forever Band: Ninni Forever Band

Pinttien laulaja-kitaristi Ninni Luhtasaari julkaisi oman yhden hengen yhtyeensä levyn jo vuosi sitten marraskuussa, mutta koska tämäkin levy lähti allekirjoittaneen mukaan vasta nyt joulun jälkeen, saa se muutaman rivin tässä listassa. NFB on huikea levy, joka aluksi tuo mieleen Björkin ja kasarihenkiset syntsapoppilevytykset, mutta ottaa pian oman asemansa.

She & Him: Volume 3

Näyttelijänä paremmin tunnetun Zooey Deschanelin ja M. Wardin yhteistyö She & Him on ehtinyt jo neljänteen levyyn. Yksi levyistä on joululevy ja se on ollut jouluaikaan kovassa kuuntelussa. Nyt vasta saimme hankittua muuta materiaalia ja aloitettiin uusimmalla tuotoksella. Suurin osa biiseistä on She-jäsenen eli Zooeyn käsialaa, Him-jäsenen keskittyessä kitarointiin. Deschanelin lauluääni on persoonallinen ja sopii juuri tällaiseen popmusiikkiin.

Amorphis: Circle

Kovat olivat edeltävät hehkutukset tuottajaksi saapuneen ruotsalaisvelho Peter Tägtgrenin ja härmäläisrokkarien yhteistyöstä. Silti Circle jätti kylmäksi. Jotenkin biisimateriaali jäi valjuksi eikä jaksanut levy kiinnostaa. Näyttää tällä hetkellä siltä, että vaikka Amorphis saikin uutta virtaa Tomi Joutsenen saapumisen myötä, uusiutuminen tämän vuoden levyn kohdalla ei toiminut niin kuin olisi toivonut. Edelleen kokoonpanon paras tuotos on ensimmäinen eli Eclipse vuodelta 2005.

Kaiken kruunuksi haukutaan vielä Iron Maidenin lämmittelykeikka Olympiastadionilla. Suhteellisella pikahälytyksellä korvaamaan Bullet For My Valentine ja allekirjoittaneelle ensimmäinen surkea kohtaaminen tämän kokoonpanon kanssa. Puolet keikasta rumpali Rechbergerin tuplabasarit hautasivat kaiken muun alleen eikä äänitornista tehty asialle mitään. Harmi, että näin meni. Aina olen Amoista pitänyt, eikä nämä sitä tule muuttamaan. Ei vaan ole hommat tällä hetkellä parhaimmillaan.

Nick Cave & The Bad Seeds: Push the Sky Away

Nick Cave ja kumppanit ovat kyllä tuotteliaita, mutta jotenkin tuntuu, että bändi julkaisee uutta materiaalia todella harvoin, vaikka juurihan Dig, Lazarus, Dig!!! julkaistiin - mutta siitä onkin jo neljä vuotta. Välissä on tullut Grindermania ja soundtrackeja ja keikkaa on heitetty ympäri maailman, joten hiljaiseloa ei näiden herrojen kohdalla ole juurikaan ollut.

Push the Sky Away on rauhallinen ja tunnelmallinen levy. Kappaleet rullaavat tasaisesti eteenpäin ja pääjehu saarnaa omalla tyylillään tarinoiden sanoituksia.

Wasted: Here Comes the Darkness

Jokunen vuosi mennyt siitä, kun I Walk The Line pisti itsensä telakalle. Samaan aikaan toisen päädyn ovesta rullattiin pihalle ja hommiin äijien toinen pumppu eli Wasted.

Here Comes the Darkness on mainio levy, mutta jopa punklevyksi lyhyt, 25-minuuttinen kuluu liian nopeasti. Varsinkin kun biisimateriaali on niin lähellä IWTL:ää. Tempo on nopeampi ja koskettimet puuttuvat.

Black Sabbath: 13

Kova mesoaminen oli netissä, kun kaiken hevimetallin esi-isät olivat vihdoin julkaisemassa uuden levyn, mutta mukana ei olisikaan alkuperäisrumpali Bill Ward. No, on vain uskomatonta, että Black Sabbath edes sai tämän levyn edes aikaiseksi. Sen verran hullunmyllyä on aina näiden vaarien ympärillä. Onneksi nykytekniikalla Ozzyn laulun saa kursittua kokoon, vaikka homma ei toimisikaan todellisuudessa. Toisaalta, enpä minä tiedä, miten hyvässä kondiksessa hra Osbourne on tätä nykyä. Lisäksi kitaristi Iommi kärsi syövästä, joten ihan hyvä, että rummuissa oli sentään iältään lähempänä kohtua kuin hautaa oleva RATM-mies Brad Wilk.

13 on varsin kelpo lisä näiden äijien katalogiin, mutta tekivät he mitä tahansa, aina on verrattava 40 vuoden takaisiin aikoihin, eikä uutuus yllä tietenkään niihin mittasuhteisiin. Levy on myös hieman laahaava, eikä oikein jaksa pitää otteessaan, ellei fiilikset ole juuri kohdallaan.

Death Angel: The Dream Calls for Blood

San Fransiscon kulmilta jyräävät nämä thrashbändit edelleen todella vahvasti. Testamentia olen kehunut joka käänteessä eikä vajaa 10 vuotta sitten comebackin tehnyt Death Angel ole huonosti esiintynyt paluulevyillään.

Motörhead: Aftershock

Jumalainen Lemmy on ollut viimeiset pari vuotta hieman totuttua huonommassa hapessa ja keikkoja, jopa kiertueita on jouduttu peruuttamaan miehen terveystilan vuoksi. Silti kaiken keskellä hra Kilmister ja kumppanit saivat aikaiseksi varsin tiukan levyn. Motörheadin 2000-luku on ollut likimain erinomainen. Levyjä on tullut tasaisella kahden vuoden tahdilla ja suurin osa materiaalista on ollut kelvollista, osa jopa timanttisen kovaa (Inferno vuodelta 2004). Harmi vaan, etteivät koskaan tohtineet tehdä hieman erikoisempia keikkoja, jättäen pois ne vanhat hittirallit ja keskittyneet pelkästään tämän pitkäaikaisimman kokoonpanon tuotoksiin alkaen vuoden 1995 Sacrificesta. Luulisin, että yleisö olisi ollut ihan tyytyväinen, vaikka sitä "pataässää" ei olisi biisilistassa ollutkaan.

Takaisin Aftershockiin: mitään uutta bändi ei tarjoa, ehkä vain tiukempaa rypistystä, jotta ei kuulijoille tulisi harhaluuloa, että kolmikko olisi alkanut lepsuilemaan. Siinä piilee levyn pulma - ähky uhkaa tulla, kun kuuntelee levyn yhden kerran. Eikä toista kertaa heti perään jaksa. Tällaista ei ole aiemmin ollut Motörheadin kohdalla.

Steve Martin & Edie Brickell: Love Has Come for You

Loistava yllätys. Harmaahapsu, parhaimmat komediansa 1980-luvulla näytellyt Steve Martin onkin vanhoilla päivillään ryhtynyt asiansa osaavaksi banjonsoittajaksi ja toiselle levylleen saanut yhteistyökumppaniksi yhden ison kasarihitin levyttäneen Edie Brickellin. Nainen tunnetaan myös siitä, että hän on - omalaatuisen lauluäänensä lisäksi - legendaarisen Paul Simonin vaimo ja lasten äiti.

Levyllä kaksikon yhteispeli toimii hyvin. Brickell laulaa tunteikkaasti ja taustalla naputtaa Martinin banjo. Kaiken kruunaa osaava taustabändi.

The Sounds: Weekend

Ruotsalaisbändin tasainen levytystahti jatkuu - ja niin jatkunee varmasti myös hittibiisien putkikin. En ole ehtinyt kuuntelemaan tätä levyä tarpeeksi sanoakseni siitä mitään. Nostin sen vaan esiin juuri noiden em. asioiden vuoksi. Epäilemättä yksi vuoden parhaista rokkilevyistä. Aika näyttää, olinko ihan täysin väärässä ja olisiko Maja Ivarssonin ja poikien pitänyt panna mikroshortsit ja soittimet naulaan edellisen levyn jälkeen.

Elton John: Diving Board

Vanhojen partojen vanhoilla päivillään loistavien levyjen tekeminen alkoi jo edellisenä vuonna, kun Bob Dylan löi pöytään erinomaisen Tempestin. Vuonna 2013 saatiin nauttia mm. tästä Elton Johnin erinomaisesta levystä. Diving Board starttaa erinomaisella Oceans Awaylla, joka tuo mieleen ne parhaat Eltonin balladit ja myös äijän viime vuosien kiertuekaverin Billy Joelin. Pianosäestys on hartaan upea ja Elton laulaa upeasti.

Kakkosbiisi Oscar Wilde Gets Out on sekin huippukamaa.

Paul McCartney: New

Maccan levy on sekin erinomainen paluu ruotuun - ainakin näin olen netistä lukenut. Itse en ole Paul-sedän muutamia aiempia levyjä kuullut varmaan ollenkaan, mutta tästä innostuin kehujen jälkeen ja pystyn suosittelemaan tätä myös muille kuin beatlemiehen faneille.

David Bowie: The Next Day

Bowien uusin näistä vaarien levyistä ehkä se vaikeimmin avautuva, kuten ovat olleet aiemmatkin levyt. Sinnikkyys kuitenkin palkitaan ja The Next Day on erittäin mukavaa kuunneltavaa.

Clutch: Earth Rocker

Kun aikoinaan televisiosta saattoi nähdä musavideoita, niistä löytyi aina jotain hyvääkin. Yksi viimeisimmistä sellaisista oli Clutch, jonka loistava Burning Beard -video pyöri mm. MTV:llä (sillä musakanavalla). Kyseinen biisi on bändin ehdottomasti parhaalta levyltä Robot Hive / Exodus. Tuon jälkeen pitkänlinjan rokkarit ovat julkaisseet ihan hyviä levyjä, mutta eivät ole tuon superhyvän levyn tasolle yltäneet eivätkä yllä tällä Earth Rockerillakaan.

Vesa-Matti Loiri: Tuomittuna kulkemaan

Vesku on vihdoin saanut otetta elämästä painonpudotuksen myötä ja uusi levykin saatiin markkinoille. Taustabändinä toimii tällä kertaa Tuure Kilpeläisen erinomainen orkesteri Kaihon karavaani. Toisin kuin edeltävät Ivalo-trilogian levyt ja Hyvää puuta sekä Skarabee, Tuomittuna kulkemaan on tuomittu kulkemaan lähinnä taustamusiikkina, vaikka biisintekijöinä on ollut vaikka minkälaista härmäläistä hittimaakaria ja biisitärppeinä on Tie pohjoiseen -leffassa jo kuultu Veskun ja Samuli Edelmannin duetto Tuomittuna kulkemaan sekä Jenni Vartiaisen kanssa laulettu Halvalla. Jälkimmäinen nousee levyn parhaimmistoon.

Vesterinen yhtyeineen: Tiedän miltä tuntuu
Vesterisen Teron ja yhtyeen ensimmäinen levy (Jönköping, 2009) oli aivan uskomattoman hyvä ja sitä seurannut Erikoismiehen jäähyväiset vuodelta 2011 vielä neljän tähden kiekko. Tiedän miltä tuntuu joutui kärsimään siitä samasta syystä kuin moni muukin männä vuonna ilmestynyt levy: kun ei levyjä tullut enää kuunteluun ovista ja ikkunoista, jotkut vain jäivät odottamaan sopivaa hankintahetkeä. Ja kun Vesterisen levyn sai vihdoin hommattua, huomasi, että ei se vain oikein lähde lentoon edeltäjiensä tavalla.

White Lies: Big TV
Brittiyhtyeellä on vähän sama vika kuin Vesterisellä yhtyeineen. Debyytti To Lose My Life... oli täyttä timanttia kaikista Joy Division -kopiosyytteistä huolimatta ja kakkoslevy Ritualkin vielä erittäin hyvä. Tätä uusinta en ole ehtinyt niin paljoa kuuntelemaan, mutta muutaman kerran perusteella on sanottava, että samanlaista hittimatskua kuin ensilevyllä ei bändi ole onnistunut kovista yrityksistä huolimatta saamaan aikaan.

Iron Maiden: Maiden England '88
25 vuotta takaperin julkaistu livelevy toimi pohjana Maidenin maailmankiertueelle. Päätin mennä muutaman vuoden tauon jälkeen katsomaan bändiä livenä ja olihan se hieno kokemus jälleen, vaikka keikan alussa pelottikin, että selviääkö koko yhtye maaliin saakka voittajina. Ikä näyttää ottaneen porukasta otteen ja ainakin muutaman biisin tempoa on laskettu kiertue kiertueelta. Silti settilista oli hyvä ja varsinkin, kun pidän paljon Seventh Son of the Seventh Son -levystä, oli kiva kuulla niitä muutamia tuon levyn biisejä, jotka ovat jääneet paitsioon. Show oli hyvä ja tunnelma Stadikalla erinomainen.

Maiden England '88 -levyä tulikin sitten kuunneltua todella paljon kesällä ja alkusyksystä. Varsinkin Pyynikillä lenkillä ollessa levyn biisit saivat tunnelman ja jalat nousemaan hyvään tahtiin. Vaikka Live After Death on Maidenin livelevyjen klassikko, nousi näillä kuuntelukerroilla Maiden England jopa sen ohi omassa arvoasteikossa. Kun levyjä vertailee, on jälkimmäisellä puikoissa paljon varmempi ja tykimpi kokoonpano kuin edeltäjällä. Biisimateriaalikin on vielä vain parantunut muutamassa vuodessa.

Tässä vielä vuoden 2013 aikana ilmestyneitä levyjä, joita en ehtinyt kuulemaan lainkaan, mutta jotka ovat olleet hankintalistalla:

AFI: Burials
Beady Eye: BE
CMX: Seitsentahokas
Deep Purple: Now What?!
Elokuu: Pöytä on katettu
Esa Pulliainen C-Combo: Esa Pulliainen C-Combo
Gogol Bordello: Pura Vida Conspiracy
Iggy and the Stooges: Ready to Die
John Mayer: Paradise Valley
Kings of Leon: Mechanical Bull
Mad Season: Above 20th Anniversary
Manic Street Preachers: Rewind the Film
Matti Johannes Koivu: Matti Johannes Koivu
Newsted: Heavy Metal Music
Nicke Borg Homeland: Ruins of a Riot
Onslaught: VI
Panic at the Disco: Too Weird to Live..
Pelle Miljoona United: Diaspora
Pikku Kukka: Merelle
Placebo: Loud Like Love
PMMP: Matkalaulu
Popeda: Museorekisterissä 6CD Box
Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Burnaa
Sweet Jeena and Her Sweethearts: Lovers and Lunatics
The Blanko: Into the Silence
The Breeders: Last Splash LSXX
The Mutants: Mutacalypso Now!
Topi Saha: Kolme veljee
Travis: Where You Stand
Tuomari Nurmio: Dumari & Spuget
Viikate: Kymijoen lautturit