2015 parhaat levyt

On taas aika summata kulunut vuosi ja sen parhaat uudet musiikilliset tuotannot. Mennään musatyylijakoisesti tällä kertaa. On heviä, poppia, jazzia, räppiä jne. Joukossa on myös sellaisia levyjä, jotka eivät ole vuoden parhaita, mutta ne vaativat maininnan.

Aloitetaan raskaimmalla osastolla:

Amorphis: Under the Red Cloud

Arvioin aikoinaan vuoden 2006 parhaaksi levyksi tuolloin alkuvuodesta ilmestyneen Eclipsen, joka aloitti Tomi "Bubba" Joutsenen aikakauden Amorphisin vokalistina. Eclipseä seurasi kolme levyä, jotka jatkoivat samalla kaavalla, joten pikkuhiljaa kiinnostus alkoi hiipua. Sitten tuli Circle, jolla bändi pisti hommaan hieman sopivasti sivukierrettä. Harmittavasti tuo levy on jäänyt vähemmälle kuuntelulle, mutta aina silloin tällöin pistän sen soimaan ja olen sittemmin oppinut tykkäämään siitä paljonkin.

Odotukset Under the Red Cloudia kohtaan eivät olleet kovin suuret, siksi olikin aivan mahtavaa, kun levyä kuuli ensimmäisiä kertoja ja joka kerta se iski yhtä kovaa. Ja iskee edelleen. Olin aikoinaan aivan innoissani, kun näin bändin keikoilla, mm. Myötätuulirockissa Hakunilassa, miten energisiä ja innostuneen näköisiä jätkät olivat, kun silloin muhkeita rastoja heiluttanut uusi vokalisti pisteli menemään. Sama juttu oli tänä syksynä, kun pääsin pitkästä aikaa tsekkaamaan Amojen keikkakunnon. Pakkahuone ei torstai-illassa revennyt liitoksistaan, mutta bändi oli tiukka kuin timantti. Uudet biisit toimivat livenä erinomaisesti.

Mustasch: Testosterone

Svedupettereistä tuleva Mustasch hiipi aikoinaan yhdeksi suosikkihevibändeistäni ja tuntuu etteivät he pysty tekemään huonoa levyä. Joka kerta, kun levyn tulosta on ilmoitettu, on ollut pieni pelko puserossa, notta joskohan sitä tällä kertaa osuisi "Viiksien" kirves kiveen. Mutta ei tälläkään kertaa. Kiekko alkaa lapseen kohdistuneen traagisen tapahtuman kertovalla biisillä Yara's Song, joka on aikamoisen hempeä pala. Sen jälkeen löydään tuttua hevimetall-vaihdetta silmään ja levy rullaa kuin höyryjyrä. Harmittaa, etten päässyt katsomaan bändin keikkaa tällä kertaa.

Slayer: Repentless

Slayerin äijät olisivat voineet pistää pillit pussiin siinä vaiheessa, kun huippurumpali Dave Lombardon kanssa menivät sukset ristiin. Siihen päälle päätteeksi vielä biisinikkari ja toinen kitaristi Jeff Hanneman heitti lusikan nurkkaan. Eikö mitä, tilalle rekrytoitiin vanha tuttu rumpali Paul Bostaph ja Exoduksesta naarattiin mukaan kepittäjäksi Gary Holt. Näillä aseilla saatiin aikaiseksi yllättävän kova Slayer-albumi. Sellainen, jota on jaksanut muutaman kerran kuunnellakin.

Ihan hyvän päätöksen saisivat tämän levyn ja kiertueen myötä uralleen, mutta tokkopa malttavat vieläkään. Ehkä seuraavalle levylle Holt saisi jotain omia osuuksiakin, sitä odotellessa näillä mennään.

Iron Maiden: The Book of Souls

Iron Maiden on bändi, joka saa rapaa niskaan jatkuvasti, mutta silti sen levyt myyvät tasaisen varmasti ja keikat ovat yleisömenestyksiä. Harva olisi 20 vuotta sitten Kulttuuritalolla uskonut, että vielä se Rautaneitsyt saa Brucen ja Adrianin takaisin ja pikkuhiljaa äijät onnistuvat ujuttamaan itsensä jopa stadionsarjaan.

The Book of Soulsia on haukuttu vaikka millä nimillä, sitä on syytetty vaikka mistä, mutta tosiasia on, että kyseessä on erittäin hyvä Iron Maidenin levy. Ei se mitään uutta juurikaan bändin katalogiin tuonut, mutta oli sitä ilo kuunnella monta kertaa kesän aikana.

Paradise Lost: The Plague Within

Paradise Lost on jo jokunen vuosi sitten palannut poikabändi-Depeche Mode -harharetkiltään (tsekkaa promokuvaosio bändin sivuilta, jos et usko) tiukan death metalin pariin. Ja hyvä niin. Näissä synkissä vesissä bändi on parhaimmillaan. Kitarat mouruavat matalalla ja hra Thomas murisee tarinoitaan.

Diablo: Silvër Horizon

Tässäpä vuoden floppi. Ja ihmetyksen aihe. Ilmeisesti bändin fanit eivät välittäneet surkeasti tehdystä levystä, vaan kokivat kovasti odotetun levyn olevan kaikista puutteistaan ja epäonnistumisistaan huolimatta mitä kovinta hevimetallia. Itselle riitti kuitenkin pari kuuntelukertaa. Zero points, ei jatkoon.

Children of Bodom: I Worship Chaos

Eipä keksineet Bodomin pojatkaan mitään uudelleen tälle levylle. Ainoa muutos on se, että kitaristina ei ole Roope Latvala. Samaa tavaraa kuin aiemmillakin levyillä.

Motörhead: Bad Magic

Lemmy, Lemmy, Lemmy! Mahtavaa, että äijä sai vielä yhden mainion Motörhead-kiekon pihalle, ehti jyrätä kiertueellakin (ja päätyä laivan saapumiskuvaan), juhlia seitsemänkymppisiään ja sen jälkeen ottaa lopulliset hatkat. Bad Magic ei missään tapauksessa nouse 2000-luvun parhaimpien levyjen joukkoon. Ja ihan oikeasti niille, jotka ette ole niitä kuunnelleet, ottakaa ainakin Inferno haltuun. On Bad Magicilla kuitenkin omat hetkensä ja mukavana lisukkeena vielä omanikäisiltä veteraaneilta, Rolling Stonesilta, lainattu Sympathy for the Devil.

Saxon: Battering Ram

Olin tyystin unohtanut Saxonin uuden levyn. Tuli tässä tätä kirjoittaessa mieleen, että ehkä Lemmyä ja Motörheadia juuri kiertueella lämpännyt bändi olisi tehnyt levyn viime aikoina ja näinhän olikin. Youtubesta löytyi virallinen musiikkivideo ja tiukkaa tykitystähän tämä nimibiisi on. Pitää ehdottomasti kuunnella koko levy kunnolla läpi lähiaikoina.

Aika hurjalta kyllä näyttää papparaisten meininki. Mutta mikäs siinä, jos eläkeikäisenä pystyy vielä heviä soittamaan ja moshaamaan. Lemmyhän sen erinomaisesti todisti joka päivä elämänsä aikana.

Speedtrap: Straight Shooter

Kotimainen yllättäjä. Luin Soundista bändistä ja oli pakko laittaa kuunteluun. Ihan hauskaa tykitystä.

Sitten hieman rauhallisemman rokin pariin:

Michael Monroe: Blackout States

Jokaiselle uuden tulemisen levylle on saatu uusi kitaristi. Ensin oli Ginger, sitten Dregen ja nyt Rich Jones. Viimeisin on loistava lisä bändille ja antaa juuri täydellisen sopivasti tilaa biisinikkarimanttelin ylleen ottaneelle Steve Contelle.

Blackout States on hyvä levy, mutta se jokin siitä tuntuu puuttuvan. Tulee samanlainen fiilis kuin tuolla ylempänä mainitsemastani Amorphis-julkaisujen sarjasta, jossa painellaan menemään tutulla kaavalla. Siitähän ei ole haittaa mm. Motörheadin, AC/DC:n ja muiden samaa tavaraa vuodesta toiseen runttaavilla bändeillä, mutta Monroen kohdalla on kuitenkin saanut aina jotain spesiaalia, aina parinkymmenen vuoden takaisesta Demolition 23. -levystä parin soololevyn kautta Hanoi Rocksin uuteen kauteen ja nyt tähän soolouraan.

Ensin tuli livelevy, joka nostatti odotukset pilviin, Sensory Overdrive piti ne siellä ja Horns And Halos jatkoi samaan  malliin. Nyt siis hienoinen notkahdus ja kyllästymisenpoikanen, mutta ei mitään hälyttävää. Äijät ovat edelleen loistovedossa.

Backyard Babies: Four By Four

Svedurokut pistivät hetkeksi pillit pussiin, soittelivat ja tekivät omiaan. Nicken sooloilut toivat lähinnä mieleen äijän selkeän Mike Ness -fanittamisen. Dregenin sooloa en ole kuullut, mutta Monroen bändissä mies ei selkeästi halunnut soitella, kun piti häipyä ensin soolouralle ja sitten takaisin BB:n riveihin. Mikäs siinä, sinnehän hän kuuluu.

Four By Four on sitä tuttua perusrunttausta, mihin Backyard Babiesin kohdalla on totuttu koko 2000-luvun ajan. Hyvää biletysrokkia.

Def Leppard: Def Leppard

Tässä yksi vuoden yllättäjistä! Olin ihan varma, etteivät vaarit Sheffieldistä saa enää mitään järkevää aikaan, mutta niin vain on tullut kuunneltua tätä levyä aika paljonkin ilmestymisen jälkeen. Toki äijät ovat käyttäneet kaikki kliseet, mitä vuosien varrella ovat trickbagiinsä saaneet ujutettua, mutta se on juuri sitä, mikä saa tämän platan toimimaan. Turha enää yrittää muuttaa omaa, hyväksi havaittua juttuaan. Ja on aina parempi saada settilistaan hieman uutta verta.

Black Star Riders: The Killer Instinct

Entiset Thin Lizzyn äijät ja The Almightysta tuttu Ricky Warwick ovat jo jokusen vuoden tehneet keikkaa ja levyjä Black Star Riders -nimellä. The Killer Instinct on bändin toinen pitkäsoitto ja erittäin hyvä levy onkin. Vaikka silti, enemmän tykkäsin siitä edellisestä.

Clutch: Psychic Warfare

Clutchin huippuhetket olivat ehdottomasti edellisellä vuosikymmenellä, kun Robot Hive / Exodus -levy ilmestyi ja bändi sai vetoapua mm. Bam Margeralta. Sen jälkeen levyjä on tullut tasaiseen tahtiin ja vaikka ne eivät olekaan ihan samaan yltäneet kuin tuo em. levytys, ovat ne silti olleet taattua Clutch-laatua. Onneksi bändi jatkaa faniensa ilahduttamista edelleen. Videoita ovat aina osanneet tehdä, kuten alta voitte huomata.

Europe: War of Kings

Diggailin vähän salaa aiemmista Europen tämän vuosikymmenen levyistä. Tästä tämän vuoden tuotoksesta voi diggailla ihan avoimesti. Nämäkin vaarit ovat onnistuneet saamaan aikaiseksi levyllisen erinomaista rokkia. Harmi vaan, että heillä on painolastinaan ne kasarisiirapit, joita pitää soittaa keikoilla aina vaan uudelleen. Mieluummin menisin kuuntelemaan näitä viime aikojen biisejä.

Thunder: Wonder Days

Huh huh! Tämäkin bändi vielä kuvioissa?! Ja mikäs on ollessa. Vokalisti Danny Bowesin ääni on edelleen hyvässä kunnossa. Ei haittaa vaikka tukka on lyhentynyt ja harmaantunut.

Ghost: Meliora

Tämän hetken ykkösnimi ns. gimmickbändeissä. Ghostilla on jännä, hauska imago ja soittavatkin aika tiukkaa hevirokkia. Pääjehu Papa Emeritus 3 ottaa yleensä keikan puolivälissä piispantötterönsä pois päästä ja välillä musiikkikin yllättää. Niin juuri teki hittibiisi He Is. Tykkään kuitenkin enemmän tästä kappaleesta:

Therapy?: Disquiet

Andy Cairns ja kumppanit ne vaan jaksavat puurtaa. Härmänkiertueella riitti faneja diggailemassa myös uusista biiseistä. Harmi, etten itse ollut. Mutta kun en edes tiennyt, että ovat tulossa Tampereellekin. Pohjoisirkut ovat harvoin iskeneet kirveensä kiveen. Disquiet menee sinne onnistuneiden levyjen joukkoon.

Faith No More: Sol Invictus

Odotukset olivat huipussaan, mutta jäi vähälle kuuntelulle. Potentiaalia kuitenkin on.

Chris Cornell: Higher Truth

Olin jo joitakin vuosia sitten menettänyt toivoni Chris Cornellin suhteen. Sen verran murhaavia arvioita oli luettavissa ja juutuubasta kuunneltavissa. Sitten äijä pisti Audioslaven nippuun, palasi Soundgardeniin, Mad Seasoniin ja soolouralle ja vielä minne muualle. Maaliskuinen Helsingin-keikka on loppuunmyyty. Jos satut omistamaan ylimääräisen lipun tai tiedät jonkun, jolta voisi saada, ilmoita ihmeessä.

David Gilmour: Rattle That Lock

Pink Floyd julkaisi viimeisen levynsä ja saas nähdä, tuleeko Gilmourilta enää tämän jälkeen levyä? Miksipä tulisi, jos ei ole tarvetta. Rattle That Lock ei tarjoa mitään uutta Daven kynästä, perushyvää rokkia se on.

Noel Gallagher’s High Flying Birds: Chasing Yesterday

Noelin ensimmäinen soololevy oli hyvä paluu niiden jippojen ääreen, mitkä saivat Oasiksen nousemaan voittoon taistelussa Brittien herruudesta jo yli 20 vuotta sitten. Kun mm. Soundi haukkui tämän kakkoslevyn, olin epäileväinen. Notta älkää nyt olko noin rankkoja, pakkohan siinä on olla vaikka kuinka hyviä ja tarttuvia ralleja. No, muutaman kuuntelukerran jälkeen ei mieleen jäänyt juuri muuta kuin tutun- mutta väsyneenkuuloiset kitaroinnit ja nokkamiehen ääni. Levyn nimen mukaisesti tarkoitus oli ilmeisesti tavoitella menneiden kulta-aikojen meininkiä, mutta jäi yhtä torsoksi kuin Oasiksen viimeisimmät levytykset.

Them Bird Things: The Bride Who Came to Yellow Sky

Erittäin hyvää ja tunnelmallista musiikkia, josta tulee hieman mieleen Neil Young ja hieman Nick Cave. Toivottavasti tulevaisuus on tälle nykyään täysin kotimaiselle bändille valoisa.

Sitten jazzin pariin:

Verneri Pohjola Quartet: Bullhorn

Ehkä vuoden paras levy, kaikki genret mukaanlukien. Ilmestyi jo helmikuun alussa ja on sen jälkeen viihtynyt tasaiseen tahtiin soittimessa. Levyllä on kaikki yhtä kohdallaan kuin kvartetilla livetilanteessa. Suomen paras rumpali Teppo Mäkynen, paras basisti Antti Lötjönen ja huippuhyvä pianisti Aki Rissanen luovat maagisen tunnelman kerta kerran jälkeen.

Timo Lassy Band: Love Bullet

Lassy on kovassa nosteessa myös kansainvälisesti. Tässäkin porukassa ovat mukana Mäkynen ja Lötjönen, lisäksi lyömäsoittimia hoitelee Mamba Assefa ja wurlitzeria Georgios Kontrafouris. Love Bullet on jäänyt Bullhornin varjoon ihan siitä syystä, ettei sitä ole tullut vielä ostettua. Lainasin kirjastosta, mutta otin silloin niin ison läjän muitakin levyjä, että vähälle kuuntelulle se kuitenkin jäi. Silti yksi vuoden parhaista levyistä tämäkin.

Teddy's West Coasters: Volume 1 & 2

Niputetaan Mäkysen johtaman oman oktetin levyt samaan arvioon. Ykkösosa on jäänyt vähemmälle kuuntelulle, samasta syystä kuin Lassyn Love Bullet. Kakkososa sen sijaan tuli reilu kuukausi sitten ostettua uunituoreena julkaisuna. Levyllä soittavat Mäkysen lisäksi mm. Lötjönen ja Jukka Perko.

Suomalaisten tekemiä jazzlevyjä ilmestyi vuonna 2015 myös nämä, mutta niitä ei ole tullut juurikaan vielä kuunneltua. On kyllä suunnitelmissa korjata tilanne.

Kasperi Sarikoski & Nuance: Essence

Ilmiliekki Quartet: All Dead

Teemu Åkerblom Quartet: Teemu Åkerblom Quartet

Iiro Rantala: My Working Class Hero
Riitta Paakki Trio: Charachters

Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Korottaa panoksii ja The Northern Governors: All Rise eivät ole ihan perinteistä jazzia vaan hauskasti genrerajoja rikkovaa rytmimusiikkia. Tässäkin kaksi sellaista levyä, jotka pitää hankkia hyllyyn ja kuunnella kunnolla, ei vaan ole vielä ehtinyt / ollut tarpeeksi mammonaa.

Poppispuolella kiinnostavia levyjä julkaisivat mm. Chisu (Polaris), Yona (Naivi), Iisa (Kukaan ei oo kenenkään), Anssi Kela (Nostalgiaa) ja J. Karjalainen (Sinulle, Sofia). Muista Vain elämää -neloskaudella olleista (Anssi Kelan lisäksi siis) uusi levy tuli myös Antti Tuiskulta, Maija Vilkkumaalta, Sannilta ja JVG:ltä. Ainoastaan muori ja vaari, Vicky Rosti ja Pave Maijanen, eivät saaneet uutta materiaalia julki, mutta keikkarintamalla oli varmasti vientiä. Lapset tykkäsivät kovasti myös Robinin ja Kasmirin yhteiskipaleesta, mutta vielä ei Robbarin uutta levyä ole meille tehosoittoon saatu.

Suomiräpin kiinnostavin levy oli varmasti legendaarisen Tuomio & Koneen paluulevy Rokkaa! Hankintalistalla on, ehdottomasti.

Tiisu: Elämän koulu

Sain sattumalta liput Lost in Music -tapahtumaan. Menin innolla Pakkahuoneelle ja Klubille, olihan siellä tarjolla mm. Northern Governors ja tämä outolintu, suosiotaan koko ajan kasvattanut Tiisu. Keikka oli erinomainen ja sai haluamaan lisää näiden nuorten kolmien musiikkia. Onneksi netistä löytyi levy kuunteluun.

Nokkelia sanoituksia yhdistettynä menevään melodiaan, sopivan raivokkaalla asenteella.

Sitten näiden lisäksi on vielä tuhottoman pitkä lista vaikka mitä hyviä levyjä, joita ei vain muista tai ei ole edes kuullut niiden ilmestyneen. Kuten Melrosen kehuttu Got it Made.

Onneksi tarjolla on niin paljon hyvää musiikkia, vaikka koko ajan valitetaan ties mistä heikosta musiikkitilanteesta jne. Innolla odotan jo alkavaa vuotta ja sen musiikillista antia!

Mark Lanegan -viikko

Sain ahaa-elämyksen ja päätin jakaa sen kaverieni kesken Facebookissa. Laitoin seitsemän päivän aikana FB-feediin seitsemän eri Mark Laneganin biisiä, kaikki eri kokoonpanojen kanssa levytettyjä. About ainakin. Tässä on tänne blogin puolelle yhteenveto kaikista.

1. Mark Lanegan & Isobel Campbell: Trouble (Sunday at Devil Dirt, 2008)

Skottiyhtye Belle & Sebastianin jäsenenä vuodet 1996-2002 ollut Isobel Campell päätyi yksiin Laneganin kanssa 2000-luvun alussa ja he ovat julkaisseet tähän mennessä 3 albumia ja yhden EP:n. Valitsin heiltä tämän kappaleen ihan vain siitä syystä, että tänään on sunnuntai ja tämä biisi löytyy kaksikon toiselta levyltä, Sunday at Devil Dirt. Ja myös siksi, että tämä oli kuvattu Tavastialla.

2. Queens of the Stone Age: Song for the Deaf (early version, 2001)

Tässä Mark Lanegan -viikon biisi 2/7: mukana rummuissa ei ollut vielä Dave Grohl, mutta ei haittaa. Lanegan on elementissään.

3. Mad Season: Black Book of Fear (Above, 1995)

Lanegan-viikon biisi 3/7: meinasin säästää Mad Seasonin myöhemmäksi, mutta muutinkin mieleni. Aikoinaan bändi jäi aika vähälle kuuntelulle (oli jotenkin liian masentavaa), mutta nyt viime aikoina on tullut kuunneltua paljonkin.

Lanegan oli mukana muutamalla biisillä, joista kaikki olisi voinut jakaa tässä. Ei mitään erityistä syytä, miksi lopulta valitsin tämän. Muuta kuin että loistava kappale.

4. Mark Lanegan: Riot in My House (The Blues Funeral, 2012)

Lanegan-viikon biisi 4/7. Sooloura on ollut mittava, itse pääsin mukaan oikeastaan vasta vuoden 2012 The Blues Funeralin myötä. Erinomainen platta, jota on tullut kuunneltua paljon. Valittu biisi on levyn menevämpää osastoa. Tutulta kuulostavan vinkukitaran on tiluttanut tietenkin Josh Homme.

5. Manna feat. Mark Lanegan: Wishing Well (Shackles, 2011)

Sooloartistina ja Kerkko Koskisen Kollektiivin jäsenenä tunnettu Manna on pikkuhiljaa saanut luotua itselleen kelpo maineen. Aiemminhan laulajatar tunnettiin lähinnä Smack- ja Atomirotta-kitaristi Harri "Rane Raitsikka" Jäntin sisarena ja HIM-kitaristi Linden ex-vaimona ja lapsen äitinä. Manna on julkaissut tähän mennessä neljä albumia ja tämä valittu kappale löytyy kolmoslevy Shacklesilta, jonka Manna kävi levyttämässä Los Angelesissa kuuluisan Alain Johannesin valvonnassa.

Johannes on ollut isossa roolissa mm. QOTSA:n ja Laneganin musiikin suhteen ja Mannan ollessa levytyspuuhissa, oli studiolla myös Lanegan valmistelemassa em. The Blues Funeralia. Äijät funtsivat tilannetta hetken ja laulava osapuoli oli sen jälkeen valmis lahjoittamaan nimensä ja möreän äänensä myös härmäläisen naisvokalistin levylle.

Wishing Well ei ole levyn paras raita, mutta silti erittäin kelvollinen. Sen verran Johannesin päällekäiset urakat vaikuttivat, että monen näistä Mannan levyn biiseistä voisi kuvitella olevan myös Laneganin levyllä.

Spotify: Manna - Wishing Well

6. Screaming Trees: Nearly Lost You (Sweet Oblivion, 1991)

Laneganin läpimurtoyhtye on heti seuraavana, kun luetellaan grungen Neljän Suuren (Alice In Chains, Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden) jälkeen tulevia vaihtoehtorockin yhtyeitä, varsinkin Seattlesta tulevia sellaisia. Tämä biisi oli helppo valinta, vaikka tietenkin sen suurimman hitin nappaaminen onkin tylsä vaihtoehto. Mutta minkäs sille mahtaa, kun kyseessä on niin hyvä biisi. Ei tässä kuitenkaan puhuta mistään puhkisoitetusta Black Hole Sunista tai Smells Like Teen Spiritistä.

7. The Gutter Twins: We Have Met Before (Adorata EP, 2008)

Laneganin ja Afgan Whigsin vokalisti Greg Dullin muodostama The Gutter Twins on ollut tähän mennessä tyystin outo tapaus. Paljon siitä on lukenut ja kuullut, mutta koskaan en ole yhtään biisiä kuullut. Ennen tätä viikkoa. Olen varma, että monella on eriävä mielipide biisivalinnan suhteen, mutta pienen kuunteluhetken perusteella päädyin tähän.

Bubbling Under:

Muutamia muita Laneganin yhteistyökuvioita, joita olisi voinut nostaa tähän ovat mm. Soulsavers-yhtye, jonka kanssa Lanegan on tehnyt kaksi levyä (kahden muun levyn vokalistina on Depeche Moden laulusolisti David Gahan), Chelsea Wolfen kanssa duetoitu tymäkkä Flatlands, Trickyn, Massive Attackin ja Gorillazin kanssa yhteistyötä tehneen upeaäänisen Martina Topley-Birdin kanssa levytetyt biisit ja brittiläinen multi-instrumentalisti Duke Garwood.

Spoilerit 3 - takasiipien paluu!

Hiljaista on ollut spoileriautojen bongailun suhteen. Joitakin on tullut loppukesän ja syksyn aikana vielä nähtyä ja kuvattua, mutta olin jo ajattelut homman jäävän ensi kesään. Sitten kävi niin, että näin keittiön ikkunasta ohi ajavan japanilaistykin, joka on näitä isojen porrasperäisten sijaan pienemmän ralliauton tyylisiä viistoperiä. Taisi olla Honda. Joitakin päiviä sitten bongasin sen ajamassa ohi tuossa kadulla, kun veimme lapset päiväkotiin ja heti perään katuparkissa oli tällainen oranssi Opel:

Pari muutakin on tullut nähtyä (ei tosin tässä Amurin alueella, mutta menköön), joten laitetaan niistäkin kuvat.

Tuon hopeanharmaan Hyundain näin Porissa.

Tuollainen punainen Toyota GT ajelee täällä Tampereella.

Viimeisenä oli musta Mitsubishi 3000GT Twin Turbo. Kuvat ovat vähän huonot, koska satoi vettä ja yritin pitää samaan aikaan kainalossa sateenvarjoa.

Jos nämä keikat näkis...

Mainioita iltamia reilun vuoden ajan järjestänyt TTT-klubi kysyi pari päivää sitten FB-sivuillaan toiveita kevään artisteiksi. Olemme käyneet siellä katsomassa Verneri Pohjolan, Timo Lassyn, Suvi Isotalon ja Yonan keikat. Kaikki olivat loistavia. Lisäksi klubilla ovat esiintyneet mm. Risto ja Tuomari Nurmio. Tulossa ovat ainakin Kauko Röyhkä/Severi Pyysalo -duo, Manna sekä Paleface akustisena.

Kuuntelin tässä ensin Neil Youngin levyä Prairie Wind ja sitten Chris Cornellin uutta Higher Truthia. Rupesimme sitten keskustelemaan vaimon kanssa Cornellin levystä ja minkälaisille kuuntelijoille se on tarkoitettu. Aasinsiltaa pitkin pääsin ajattelemaan keskenäni keikkoja, joita olisi kiva vielä nähdä.

Olen jokusen kerran halukkaille ja haluttomille kuulijoille sanonut, että vuoden 2014 keikkareissu Tukholmaan Pearl Jamia katsomaan oli sellainen, jonka jälkeen ei oikein ole mitään keikkoja, mitkä olisi pakko nähdä. Kaikki ehdottomat suosikit, joiden keikka olisi vielä mahdollista nähdä eli ovat vielä kasassa tahi elossa, on jo nähty.

Sitten tosiaan mieleen juolahti nämä singer-songwriter-tyyliset akustiset keikat, joita nyt viimeisimpänä uuden levynsä tiimoilta on heittänyt juuri Cornell. Tulisipa Suomeen. Ja soittaisipa myös tämän biisin. Ihan minä versiona tahansa.

Samaan jengiin kuuluvat PJ-vokalisti Eddie Vedder, joka on soolokeikoillaan käynyt ainakin Tukholmassa. Tässä Vedderin viime vuoden lopulla julkaisema sinkku livemuodossa:

Muutaman kerran härmässä piipahtanut Screaming Treesin laulusolisti ja Queens of the Stone Agen, Isobel Campbellin ja The Gutter Twinsin yhdessä Greg Dullin kanssa muodostanut Mark Lanegan kelpaisi myös.

Erittäin mielelläni menisin myös katsomaan Youngin akustista (ehkä jopa hieman sähköistä) keikkaa. Monasti Youngin isot hitit, kuten Rockin' in a Free World ja My My, Hey Hey ovat ne ikoniset rokkirypistykset, mutta niiden akustiset versiot toimivat välillä jopa paremmin.

Kukas vielä olisi tähän kategoriaan sopiva? Sellainen, jonka keikalle lähtisin heti. Bruce Springsteen olisi varsin kelvollinen. Laitetaan tähän Pomon tällainen veto:

Viimeiseksi nostan esiin Pomonkin kanssa esiintyneen Mike Nessin, joka voisi myös ilahduttaa härmäläisiä fanejaan keikalla täällä pohjoisessa.

Tässäpä nämä. Ensi kerralla jotain ihan muuta. Ehkä.

Album of the Year? Vol. 2

Kauan tässä meni, mutta sen parhaimman Album of the Yearin metsästys ja pähkäily jatkuu vihdoinkin. Ehkä ratkeaakin jo tässä ja nyt. Paitsi että olen jo miettinyt tämän jatkamista vielä kolmanteen osaan, koska aina kaikki parhaat on tehty trilogiamuodossa.

Pitää vaan muistaa jättää se sitten siihen, koska harvemmin kun siitä trilogiasta on jatkettu neljänteen tahi vielä pidemmälle on tullut mitään jälkipolville mairittelevaa kerrottavaa. Toisaalta, eihän tässä ole tarkoitus sitten kuitenkaan laittaa näitä paremmuusjärjestykseen, mitä nyt kehutaan toisia ja haukutaan toiset maanrakoon. Joten ei muuta kuin homma käyntiin!

Pearl Jamin Yield ilmestyi syksyllä 1998. Huristelin Malmilta kauppikselta bussilla Itäkeskukseen, jossa Pate oli hommissa Spinefarmin liikkeessä. Hämärästi muistelen, ettei kiekkoa ollut silloin vielä musakauppaan asti saatu, joten jouduin hakemaan levyn jostain muualta. No, tulihan turistua mukavia aikansa kuluksi.

Ajattelin, minkä Pearl Jamin levyn tähän olisi valinnut. Tavallaan Vitalogy (1994) olisi sopinut mainiosti, olihan PJ tuolloin yksi maailman suosituimmista bändeistä, mutta äijät pistivät kehiin niin erilaisen levyn kuin mahdollista eivätkä vieläkään suostuneet tekemään suosion jatkumisen taanneita videoita. Sen levyn jälkeen tuli välissä Neil Youngin kanssa levytetty Mirrorball (1995) ja oma No Code (1996), joista jälkimmäisen voisi myös nostaa tälle listalle. Silti päädyin Yieldiin, koska sen jälkeen en ostanut Pearl Jamin levyjä pitkään aikaan ja muutenkin tuli kuunneltua kaikenlaista muuta.

Mitäpä Yieldistä sanoisi? Ainakin levy oli siitä merkittävä, että bändi julkaisi pitkästä aikaa promovideon. Do the Evolution sai kunnian olla tämä kyseinen kappale, josta video saatettiin kansojen ihmeteltäväksi. Pätkän ohjaajina toimivat Kevin Altieri (Batman-animaatiosarja) ja Todd McFarlane (Spawn-sarjakuva). Hienon näköinen ja puhutteleva aihe vielä tänäkin päivänä, lähes 20 vuotta sitten.

Nyt kun levyä kuuntelee, tuntuu siltä kuin tästä PJ:n toinen - ja edelleen jatkuva - puoliaika lähti käyntiin. Enää ei oltu se grungen head honcho vaan levyjä tehtiin itselle ja faneille, ei kaikille mahdollisille maallisen mammonan tavoittelun toivossa. Tokihan tästä oli jo ollut viitteitä ja faktapuhettakin bändin toimesta aina Jeremy-videon ja -biisin palkitsemisesta lähtien, mutta media ja yleisö taisivat vain olla hitaita ymmärtämään.

Tuosta alta voi katsoa hyvän soittolistan levyn lähes kaikista biiseistä (vain kaksi puuttuu), mitkä bändi on soittanut vuosien saatossa livenä. Yksi syy, miksi Pearl Jam on niin loistava on se, että äijät voivat soittaa minkä tahansa biisin millä tahansa keikalla.

Brain of J aloittaa levyn vauhdikkaasti. Faithful on erinomainen biisi. Given to Fly puolestaan levyn hitti. Wishlistissä on rauhallinen fiilis ja hyvät kitaroinnit. Edellä mainitun Do the Evolutionin jälkeen vähän yli minuutin mittainen Red Bar on juuri niin hölmö välipala, että olkoon. Push Me, Pull Me -biisi on Eddie Vedderin jälleen yksi kunnianosoitus The Wholle.

14 kappaleen mittaisena Yield on liian pitkä levy. Muutaman raidan kun olisivat jättäneet pois, olisi levystä tullut tiukempi paketti.

Pientä musiikkiako?

Stone Temple Pilotsin kolmoslevy Tiny Music... Songs from the Vatican Gift Shop (1996) oli vielä onnistunut tekele, mutta sitä seurannut № 4 jäi tyystin kokematta. Ainoastaan pari biisiä on tullut tutuksi kokoelman myötä vuosia myöhemmin. Kehutaan tässä siis tuota Tiny Musicia.

STP oli kokenut jättisuosion kahdella ensimmäisellä levyllään ja myös menestyksen tuomat haittapuolet, lähinnä vokalisti Scott Weilandin huumeriippuvuuden. Siitä huolimatta bändi onnistui kokoamaan rivinsä ja julkaisemaan erinomaisen levyn. Sen tyyli oli erilainen aiempien levyjen - varsinkin debyyttialbumi Coren (1992)- meiningistä. Vaikutteita oli otettu 1960- ja 1970-lukujen popmusiikista.

Hittejähän levyltä irtosi, vaikka tyyli olikin muuttunut. Itselle levy upposi hienosti. Taisin muuten käydä ostamassa tämän Musa-Fazulta itse Tony Talevalta. Silloin taisin ostaa myös Panteran The Great Southern Trendkillin. Olisi pitänyt aikoinaan laittaa levyjen ostopäivätkin jonnekin ylös, kun niitä näemmä näissä nostalgiafiiliksissä voi sattua tarvitsemaan. Alla oleva Trippin' on a Hole in a Paper Heart on muuten huikean hieno roketti.

Osa Tiny Musicin... biiseistä kuulostaa edelleen aivan huippuhyviltä. Osa taas menee täyteosastolle. Silti tämän levyn kohdalla tuli sellainen fiilis, että voisi kuunnella vielä monta kertaa myöhemminkin, vaikka tämä blogihomma tulikin heidän osaltaan nyt käytyä läpi.

Stone Temple Pilots on tällä hetkellä ajankohtainen, jälleen kerran. Linkin Parkissa päätyönään laulava Chester Bennington (aina tuosta nimestä tulee mieleen Airheads-leffa) on esiintynyt STP:n vokalistina nyt jonkin verran ja uutta materiaalia on tulossa loppuvuodesta. Ehkä ne uudet biisit kuulostavat jo paremmilta, jotenkin Chester on joutunut väkisin yrittää kuulostaa Scottilta keikoilla, eikä homma toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Scott Weiland puolestaan on edelleen vintti sekaisin ja soittelee taustabändinsä kanssa ties missä kissanristiäisissä ja näyttää kamalalta. Kannattaa tsekata juutuubasta. Ei naurattanut.

Pois alta risut ja männynkävyt!

Panteran vuonna 1994 ilmestynyt Far Beyond Driven taisi mennä jenkeissä suoraan listaykköseksi. Texasin ja NOLA:n pojat olivat suositumpia kuin koskaan. Ei muuta kuin jatkoa kehiin ja sitä saatiin yllä mainitun The Great Southern Trendkillin (1996) muodossa. Meinasin kirjoittaa tuosta levystä, mutta sen kohtaloksi jää olla se, jota vielä ostettiin jonkin verran eikä menestys kaikonnut minnekään. Sen sijaan pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Reinventing the Steel oli pettymys.

Luin jostain levyn tulleen kauppoihin. Ei muuta kuin kuvetta kaivamaan ja kiekko haltuun. Menin Töölössä asuvalle kaverilleni suoraan tuoreen, muistaakseni Keltaisesta jäänsärkijästä ostetun lätyn kanssa ja laitettiin soimaan. Myönnän, että oli häiritseviäkin tekijöitä, koska ensikuuntelun hetkellä pelattiin pleikkarilla NHL:ää. Silti oli yllätys, kun levy loppui eikä sitä edes tajunnut pariin minuuttiin. Hölmistyneiden katseiden jälkeen päätimme kuunnella levyn uudelleen. Ei se kuitenkaan mitään auttanut. Levy oli pliisu ja mitäänsanomaton junttaus. En tässä muista yhtään levyn kappaletta, enkä jaksa luntata wikipediasta.

Pitkään kuitenkin säilytin tätäkin yhtenä osana Panteran diskografiaa hyllyssä, mutta lopulta päätin luopua levystä, enkä ole sitä katunut. Jos haluan Panteraa kuunnella, tulee useimmiten laitettua em. Trendkill.

Pakkohan sitä lopulta oli luntata YouTubesta. Avausraita Hellbound potkaisi sittenkin ihan hyvin, mutta ei riitä. Goddamn Electric yrittää, mutta ei lähde, ei millään. Okei, sitten paranee: Yesterday Don't Mean Sh** on ihan hyvä tykitys ja pärjää Panteran katalogissa. Soolokin sopi paljon paremmin paikoilleen kuin esim. I'm Brokenissa, mutta sehän ei vielä ole saavutus eikä mikään.

Seuraavassa biisissä on kyllä mielenkiintoiset kitaroinnit kaiken muun perusjunttauksen päälle. Sinkkubiisi Revolution is My Name onkin varsin hyvä, rennompi Pantera-veto. Siitä pinnat himaan, nyt kun pitkästä aikaa kuunteli biisin. Loppupätkään levyä en nyt jaksanut sen enempää keskittyä. Harmi, ettei bändi päässyt tekemään comebackia.

Aurinkoinen Kalifornia

The Offspring sai toisen mahdollisuuden jättisuosioon, kun nerokkaan pölkkypäinen Pretty Fly (for a White Guy) jysähti listoille vuonna 1998. Pari vuotta myöhemmin bändi yritti toisintoa (Original Prankster), mutta Conspiracy of One oli pullollaan tylsempiä versioita Offarien hittikavalkaadista. Oli aika päästää kalifornialaiset pienelle tauolle.

Parhaiten nämä ajat Offspringin suhteen muistuvat mieleen Moon TV:n legendaarisista festariraporteista, joissa Sacha Remling kyseli Dexteriltä ja Noodlesilta hauskan päättömiä kysymyksiä, joita jenkkimiljonäärit eivät ymmärtäneet yhtään hyvällä huumorilla. Yritin löytää tuota pätkää juutuubasta, mutta ei onnistunut. Sen sijaan meinasin jämähtää katsomaan vuoden 2000 Rantarockin raportteja. Uskomattoman hyvää shittiä :D

Conspiracy of One on tyypillistä Offari-punkkia, ilman varsinaisia hittejä, vaikka Want You Bad sitä yrittikin. Million Miles Away on ihan ookoo ralli ja niin on myös One Fine Day. Minkäköhänlainen levy tätä seurannut Splinter olisi, jos nyt kuuntelisi? Veikkaan, että aika heikko ja väkisinväännetty tekele sekin.

Kommarit rules!

Rage Against the Machinen kolmas pitkäsoitto The Battle of Los Angeles oli kovasti odotettu levy aikoinaan vuonna 1999. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan ja kaikenlainen numetalli alkoi jo tulla korvista ulos. Siihen kategoriaahan RATM on pakko sijoittaa. Onhan Battlella useita erinomaisia ralleja (mm. Sleep Now in the Fire ja Calm Like a Bomb).

Kun tätä levyä on kuunnellut, huomaa miten Zach de la Rochan raivoaminen on aika puuduttavaa. Silti biisit etenevät kuin tavarajuna, tasaisen ja tappavan varmasti.

Tämän levyn jälkeen tuli liveä, kokoelmaa ja coverlevyä, jonka jälkeen vuoron sai Audioslave. Mitä muuten Zach teki kaikki nämä vuodet?

Kaljupäisen kurpitsapään muodonmuutos

Smashing Pumpkins oli pakko ottaa tähän mukaan. Billy Corganin johtama remmi oli selvinnyt yliannostuksista ynnä muista sekoiluista ja levyttänyt siinä välissä erinomaisia levyjä, kuten Siamese Dreamin (1993), Pisces Iscariotin (1994) ja Mellon Collie and the Infinite Sadnessin (1995). Mitä sitten seurasi chicagolaisten uralla? Täysin erilainen levy, se oli selviö. Adore julkaistiin vuonna 1998 ja siitä alkoi Smässäreiden alamäki. Ennen vuonna 2000 tapahtunutta bändin hajoamista ilmestyneet Machina ja Machina II ovat jääneet täysin kuuntelutta meikäläisen toimesta.

Takaisin Adoreen. Levyn ensimmäinen sinkku ja video, likimain nimibiisistä Ava Adore oli sen verran outo sillisalaatti, jossa yhdistyi Smashing Pumpkins Depeche Modeen ja oli siellä jotain muitakin, miltä vaikutetta oli otettu mukaan. Samaan aikaanhan taisivat myös Paradise Lostin jannut seota Depeche Moden musiikkiin ja suosioon ja yrittivät kopioida sitä One Second -levyllään. Mutta se siitä aiheesta tällä kertaa.

Olen nyt yrittänyt jokusen kerran kuunnella tuota levyä (sehän itse asiassa tässä koko kirjoitussarjassa oli tarkoituksena: kuunnella näitä unholaan jääneitä plattoja), mutta mitään ei tunnu jäävän muistiin. Onhan tuo Ava Adore kuitenkin ihan tarttuva ralli, sen enempää biisin sanoituksiin puuttumatta. Muista biiseistä voi mainita sellaiset kuin Daphne Descends ja Tear.

Olihan tuo aika Corganille vaikeaa, kun paras kaveri, ex-rumpali Jimmy Chamberlin ei ollut enää mukana kuvioissa, äiti oli kuollut ja avioliitto päättynyt eroon. Joten ei muuta kuin byhyy, mouruavat kitarat narikkaan ja valittavaa konemusaa tilalle.

Se oikea Vuoden albumi?

Sitten vihdoin se blogille nimen antanut levy. Mitä Faith No Morelta olisi voinut odottaa kuin parasta mahdollista sekoilulevyä. Olihan sitä saatu jo The Real Thingistä (1989) lähtien. Angel Dust (1992) hipoi täydellisyyttä ja King for a Day... Fool for a Lifetime (1995) jatkoi olemalla sekin lähes täydellinen omassa kaaosmaisuudessaan. Miksi sitten vuonna 1997 ilmestynyt Album of the Year ei ollut hyvä?

Muistan, että itse diggailin levyä varsin paljon, mutta kavereilta tuli erilaista kommenttia. Ei kuulemma ollut mitään saumaa olla vuoden levy. Nyt kun levyä kuuntelee, olen ihastunut kovasti sen kappaleisiin. Avausraita Collision lähtee jyräämään heti ensisekunnista lähtien. Stripsearch on hauska rauhallinen veto heti perään, mutta sen jälkeen vuoron saa bändin hittikavalkaadia täydentävä Last Cup of Sorrow. Erinomaisia biisejä ovat myös Naked in Front of the Computer ja Helpless.

Ennen hittibiisi Ashes to Ashesiä kuultava Mouth to Mouth on hauska, itämaisia soundeja hevijunttaan yhdistävä biisi, josta tulee jollain ihmeellisellä tavalla mieleen Stone Temple Pilots. Tässä vaiheessa on siis takana seitsemän kappaletta, jotka ovat omalla tavallaan kaikki erinomaisia ja tekevät levystä yhtenäisen kokonaisuuden. Jokaisella on varmasti mielipide siitä, oliko levyntekovaiheessa bändi luhistumispisteessä ja siksi sortuivat keskinkertaiseen suoritukseen eivätkä onnistuneet enää uudistumaan ja samalla luomaan jälleen jotain mullistavaa.

She Loves Me Not, joka tulee seuraavana, on sekin juuri sellainen FNM-biisi, jollaisiin oltiin jo vuosien aikana totuttu. Basisti ja biisinikkari Billy Gouldin mukaan lounge-musiikkia tapaileva ralli ei melkein päässyt mukaan levylle, mutta lopulta rumpali Mike "Puffy" Bordin ja vokalisti Mike Patton diggasivat tästä Boyz II Meniin Gouldin vertaamasta kappaleesta ja se pääsi mukaan levylle. Hyvä niin.

Ja kuten on totuttu, tuon pehmohetken jälkeen nostetaan kierroksia ja vuoron saa Got That Feeling. Ei levyn parhaimmistoa, kuten ei ole hieman laahaava Paths of Glory. Seuraavana tulevassa Home Sick Homessa on hauska riffi. Levyn viimeinen biisi Pristina alkaa likimain samanlaisella kitaroinnilla kuin Twisted Sisterin tyystin lytätty cover Leader of the Pack. Muuta yhteistä näillä kahdella biisillä ei olekaan. Huohotteluksi menevä kappale kun päättyy, on levy vihdoin kuunneltu.

Oma cd-versio sisältää myös bonuslevyn, jolla on läjäpäin remixejä. Ei kuitenkaan mm. Rammsteinin miksauksen sisältävä Japanin-versio vaan perusbonuslätty. Kovin usein ei tuo kakkoslevy ole soittimessa käynyt, enkä oikein näillä uusintakuunteluillakaan siitä innostunut.

Siinäpä se kakkososa. Sen verran innostaa, kun vauhtiin pääsi, että trilogia täydentyy vielä piakkoin. Siihen tulee mukaan pari härmäläistä ja muutama ulkomaan orkesteri.

Spoilers 2

Niinhän siinä kävi, että heti kun olin julkaissut tekstin ja kuvat jättimäisistä takasiivekkeistä, löysin niitä lisää. Iltalenkki Amurin kaduilla antoi heti kolme kaaraa. Ensimmäisenä Amurin junaseisakkeen kohdalta tämä Subaru Impreza WRX, tällä kertaa ilman STi-herkkuja.

Tuo Subarun spoileri on todella maltillinen, tavallisissa Nissaneissa näkyy samanlaisia.

Matka jatkui ja ns. Kuralan puolelta bongasin Opel Astran, josta löytyi hieman tavallista kookkaampi takalippa.

Mustalahdenkadulla oli parkissa sininen Skoda, joka kelpasi mukaan tähän päivitykseen.

Ja sekin Suomen lipuilla ja kuskien nimillä varustettu Mitsubishi Lancer Rally oli pitkästä aikaa parkkeerattuna tuohon Satakunnankadulle.

Siinäpä ne tällä kertaa. Mikä näistä kahdessa päivityksessä nähdyistä autoista on mielestäsi hienoin? Laita kommenttia tuosta alhaalta, olisi hauska tietää mitä mieltä lukijat ovat.

Varoitus! Spoilereita!

Kun liikkuu paljon ulkosalla, pää pyörii koko ajan sopivia kuvauskohteita etsien. Oli sitten kyseessä klassikkoautot, tarrat, stencilit, graffitit, patsaat, ihan mitkä vaan. Huomasin siis kulkiessani, että tässä Amurin alueella on näkynyt yllättävän paljon urheilullisempia autoja, joihin on lykätty takaluukun päälle pulikkaa vaakatasoon menoa tasoittamaan.

Siitä sikisi idea tehdä kuvapäivitys, joka keskittyy autoihin, joissa on muhkeat spoilerit. Ensimmäisenä vuorossa on tämä oranssi (konepelti on musta) Toyota, jota ensin luulin Hondaksi.

Viereiseltä kadulta, Pyynikin uimahallin kupeesta löytyi tämä valkoinen Toyota, jota koristavat spoilerin lisäksi vauhtiraidat sekä konepeltiä amerikkalaista amerikkalaisempi kotka.

Tässä vanhojen puutalokorttelien paikalle rakennettujen kolmikerroksisten kerrostalojen rykelmässä on se hyvä puoli, että täällä näkee paljon klassikkoautoja. Ja myös näitä spoilerivehkeitä. Amurinkadun varrella olen useasti nähnyt parkissa tämän Mitsubishi Lancerin.

Jos lasketaan pois ne tummansiniset, keltaisella raidalla varustetut rallikopio-Subarut, ensimmäinen spoilerikaara oli musta Mitsubishi, joka parkkeerasi useasti tähän meidän keittiön ikkunan alle. Välillä meidän leppoisasti Kiusankappaleeksi tituleeraama (nimi tulee Autot-leffassa nähtävästä nelikosta) menopeli on parkissa Satakunnankadun varrella, niin myös tällä kertaa, kun pääsin tarvittavat kuvat nappaamaan.

Enempää ei näiden neljän lisäksi täällä sitten ollutkaan, mm. yksi Mitsu, joka on aikaisemmin ollut usein lähikaupan edustalla parkissa, on nyt loistanut poissaolollaan. Jahkailin tämän päivityksen kanssa, koska tuntui ettei neljä spoileria vielä riittänyt.

Päätin sitten suopeiden olosuhteiden johdosta laajentaa kuvausaluetta. Käväisin kuvaamassa graffiteja Santalahden tehtailla ja sieltä löysin tämän upean sinisen spoileri-Ladan.

Laivapuiston ja Nalkalantorin parkkipaikalta löysin sitten vihdoin sen Subaru Imprezan, jota olenkin jo kaipaillut. Tällä kertaa värinä oli musta ja logo oli hauskan pinkki. Malli on WRX STi.

Lähdin vielä lasten nukahdettua iltalenkille ja niinhän siinä kävi, että reissulta löytyi tästä ihan lähistöltä kaksi rakkinetta. Ford Mustang SVT Cobrassa on aika maltillinen takasiipi.

Iltalenkin lopuksi havaitsin vielä Kortelahdenkadun varrella olevalla parkkipaikalla sinisen Volkswagenin, joka lienee Bora.

Nyt voi huokaista tyytyväisenä, kun tämäkin proggis on saatu onnellisesti valmiiksi. Voi alkaa samantien katselemaan jo jatko-osaa :)

Makeaa mahan täydeltä - ainakin klassikkoautobongarille

Fiuh, tulivathan ne lämpimät kelit vihdoin. Sehän näet tarkoitti sitä, että tuohon naapuriin, Mustalahden sataman parkkipaikalle kurvaavat taas joka keskiviikko vanhat (ja vähän uudemmatkin) hienot klassikkoautot näytille. Kokoontumisen järjestävät Tampereen seudun mobilistit ry.

Pari keskiviikkoa meni sadetta manaillessa, mutta viikko sitten päästiin koko perheen voimin katselemaan tämän kesän ensimmäistä kaarakavalkadia (ja tietty nautiskelemaan jäätelöä).

Laitan tähän alle pari kuvaa autoista. Loput kuvat (aikamoinen läjä) voi käydä katsomassa allekirjoittaneen Flickr-kansiosta, johon pääsee klikkaamalla vaikkapa tästä.

Kohtahan on jo seuraava keskiviikko. Saa nähdä, millaisia komistuksia porukka tuo tällä kertaa näytille.

Album of the Year?

Aloin tuossa muutama viikko sitten kuuntelemaan Waltarin diskografiaa ja vähän myöhemmin viskasin soimaan Red Hot Chili Peppersin levyn One Hot Minute. Jo tässä vaiheessa sikisi päässä ajatus näistä levyistä, mutta lopullisesti tuo ajatus konkretisoitui, kun kaivoin hyllystä Alice In Chainsin self titled -levyn ja Faith No Moren loistavasti nimetyn Album of the Yearin. Eli siis mikä onkaan paras, se todellinen Album of the Year näistä 1990-luvun vaihtoehtorockin jättiläisten levyistä, niistä joita odotettiin aikoinaan kuin kuuta nousevaa, mutta monella ensireaktio voidaan tiivistää nykykielellä helposti muotoon WTF? Useilla nämä menivät hyvin aluksi, mutta sittemmin mieli on yleisesti muuttunut usein hylkiväksi.

Aloitetaan tuosta RHCP:n levystä. Oli siis vuosi 1995, meikäläinen intissä Suomenlinnassa ja olikohan Jyrk: jo aloittanut lähetyksensä, kun televisiosta tuli ensiesityksessä avausraita Warpedin video. Ensireaktio oli ihmettelevä, missä oli kaikki se hauska funkkimeininki, mikä oli tehnyt Blood Sugar Sex Magikista niin loistavan levyn, jota oli kuunneltu kaikki nuo neljä vuotta enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Miksi vokalisti Anthony Kiedis venyttää lauluaan, vaikka biisi rullaa kuin juna.

Levyllähän soittaa kitaroita toisesta losangelesilaisesta vaihtoehtokunkkubändistä Jane's Addictionista työttömäksi jäänyt Dave Navarro, joka ei vielä tähän aikaan ollut tositv-tähti ja enimmäkseen järjissään tekemisissään. Kuten moni muukin, minäkin diggailin paljon Jane's Addictionista ja olin varsin innoissani, kun Navarron saapuminen bändiin julkistettiin. Näin Navarron ja RHCP:n tietenkin Woodstockin '94 keikalla, jolla myös Warped, Aeroplane ja basisti Flean laulama Pea soitettiin, mutta en niitä muista sen tarkemmin. Ilmeisesti biisinraakileet olivat varhaisessa vaiheessa ja lopulliset levyversiot muuttuneet tuosta keikasta paljon.

One Hot Minute on mielestäni hyvä jatko edellä mainitulle vuoden 1991 jättihitille. Warped on hyvä aloitustykitys. Heti perään kuultava Aeroplane on täydellinen RCHP-biisi, sisältäen kaiken, mistä bändi tunnettiin ja mistä tykättiin. Muita maininnan arvoisia biisejä levyllä ovat mm. Walkabout ja Coffee Shop.

Nyt kun wikipediasta luin tästä vaiheesta, ymmärrän, miksi levy oli niin erilainen kuin edeltäjänsä ja miksi bändi ei halua noita biisejä enää livenä soittaa. Silti harmitti, kun aikoinaan luki Navarron potkujen jälkeen paluun kitaristiksi tehneen John Fruscianten kommentteja levystä. Hän kun ei ollut sitä koskaan kuunnellut eikä aikonutkaan. Tuli fiilis, että pissi oli noussut päähän. Itse en koskaan pystynyt niitä Fruscianten soololevyjä kuuntelemaan, mutta ei mennä niihin tämän enempää. Eivät kuulu tähän juttuun.

Fruscianten kanssa RHCP sai uuden jättisuosion osakseen ja sitä kestikin jokusen vuoden, kunnes kitarasankari otti jälleen hatkat, jättäen pestinsä kitararoudarilleen Josh Klinghofferille.

Kolmijalkainen koira

Jatketaan Alice In Chainsilla. Yksi Seattlen neljästä suuresta grungebändistä, jotka hoitivat potin kotiin vuosien 1991-95 aikana. Erinomaisten levyjen (Facelift, Dirt, Jar of Flies/Sap sekä Mad Seasonin Above) jälkeen odotukset olivat todella korkealla eikä AIC pettänyt, kun ensimmäinen single Grind ilmestyi ja jauhoi porukan muussiksi munaskuita myöten.

Bändin mukaan nimetty Alice In Chains -levy ilmestyi loppusyksystä 1995. Alkuinnostus oli valtava ja levyä diggailtiin. Vuosien aikana eniten on kuitenkin tullut kuunneltua Jar of Fliesiä, sitten tulee tasapeli Dirtin ja Faceliftin kohdalla, ensin mainitun kuitenkin ollessa hieman edellä. Tämä self titled on jäänyt aika vähälle. Nyt kun sitten laitoin levyn soimaan, innostuin siitä mielettömästi. Pullollaan huikeita biisejä kuten Grind, Brush Away, Over Now ja Again. Todella synkkää ja jyhkeetä, silti lumoavaa ja puoleensa vetävän kaunista musiikkia. Tässä Over Now seuraavana vuonna tehdyltä MTV Unplugged -keikalta ja -levyltä.

Alice In Chains oli vuosikaudet telakalla Staleyn narkkaamisen ja lopulta yliannostuksen vuoksi. Muutama vuosi sitten bändi aktivoitui, laulaja-kitaristi William DuVallin avustuksella on syntynyt jo kaksi uutta levyä.

Sumujen saarille

Sitten vuorossa on pohjoisirlantilainen Therapy?, joka nousi pinnalle erinomaisella Troublegumilla (1994). Ysärirokin ehdottomia helmiä, jonka hittibiisejä Screamager, Nowhere, Trigger Inside, Die Laughing ja Stop it You're Killing Me rallateltiin pitkään ja hartaasti. Seuraavana vuonna bändi yritti uudistaa Troublegumin suosion julkaisemalla The Infernal Loven. Menestys seurasi, siitä pitivät huolen hitit Stories ja Diane.

Muistan vielä, kun vuonna 1998 tuli vihdoin uutta Therapyä kuultavaksi. Biisi oli Church of Noise, mutta reaktiot olivat vähemmän äänekkäät. Levy, joka ensisingleä seurasi oli nimeltään Semi-Detached. Elettiin edelleen vahvasti cd- ja kasettiaikaa. Tietokoneet ja internet olivat vasta aluillaan eikä mp3-latauksia juurikaan ollut tarjolla. Siis ostamatta ja äänittämättä jäi tämä uutukainen enkä ollut sitä kuunnellut ennen kuin nyt. Vain em. Church of Noise ja Straight Life olivat tuttuja, koska ne olivat päässeet mukaan kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneelle kokoelmalle, jonka ostin joskus myöhemmin. Tarkkaa aikaa en muista millään.

Muutamat kuuntelukerrat ovat saaneet nyt tykkäämään tästäkin levystä. Jokin tässä bändissä on, mikä itselle kolahtaa vuosi vuoden jälkeen. Infernal Loven jälkeen suosio (siis radiosoitto ja videokanavat) on karttanut, mutta silti bändi tekee laulaja-kitaristi Andy Cairnsin ja basisti Michael McKeeganin johdolla jatkuvasti erinomaisia levyjä. Toki väliin mahtuu hutejakin, joita en täysin ymmärrä. Niistä huolimatta - ja juuri niiden vuoksi - Therapylla on aina erityinen paikka omassa musiikkisydämessäni.

Sitten hieman kotimaista, sopivan kansainvälisin sävyin

Waltari. Tuo Helsingin lahja crossover rockille. Räppiä, mättöheviä, funkkia ja vielä vaikka mitä. Kärtsy Hatakka ja kumppanit väänsivät koko 1990-luvun alkupuoliskon tasaisen varmalla tahdilla erinomaisia levyjä, alkaen vuoden 1990 Monk-Punkista. Torcha! (1992) on itselleni se Waltarin levyjen levy, sen tiimoilta löytyy muistin syövereistä mieleenpainuvin keikkakokemus (Lepakko maalis-huhtikuun vaihteessa 1993).

Paria vuotta myöhemmin mukana olivat Angelin tytöt ja So Fine! jatkoi nousukäyrää, jopa hyppäytti sen tappiin. Tietenkin suuret levy-yhtiöt Eurooppaa myöden heräsivät ja iltapäivälehdetkin hehkuttivat innoissaan maailmalle suuntaavaa ikiomaa sekoboltsibändiämme. 1995 ilmestynyt Big Bang olikin menestys, mutta jo tässä vaiheessa alkoi oma innostus feidaantumaan. Keikat olivat liian suosittuja ja täyteen ammuttuja. Lisäksi sitä teknoa oli ehkä pikkasen jo liikaa siellä biisien joukossa. Hyvä fiilis vaihtui tuttuun tapaan ärsytykseen ja jurputukseen. Silti olin valmis antamaan mahdollisuuden kun Space Avenue ilmestyi. Edes Kärtsyn intoilema hevisinfonia ei heikauttanut juurikaan.

Tässä välissä kitaristi Sami Yli-Sirniö oli muuttanut Berliiniin ja jättäytynyt yhtyeestä sivuun. Tilalle rekrytoitiin Stonesta tuttu Roope Latvala, joka oli välillä tehnyt hanttihommia, mm. ajanut raitsikkaa. Lopputuloksena - raitsikkakuskin pestistä viis - oli aikamoinen sillisalaatti hevimetallia, räppiä, teknoa ja kaikkea siltä väliltä. Ei uponnut allekirjoittaneelle, vaikka vuosikaudet annoin mahdollisuuksia. Tähänhän se Waltarinkin suosio tyssäsi, seuraavalta Radium Round -levyltä en muista kuin kannen. Biisien nimet eivät sano mitään, vaikka tuotakin levyä tuli aikoinaan jonkin verran kuunneltua.

Kaikista hulluin juttu Space Avenuessa on sille ujutettu piiloraita, joka tulee pitkän tauon jälkeen, kun viimeinen kappale on loppunut. Linnunlaulua metsässä, tuulen ujellusta ja mies huutelemassa päättömiä. Loistavaa! Minulla oli aikoinaan tapana laittaa musiikkia soimaan, kun kävin nukkumaan. Joko levy, kasetti tahi radio.Voitte kuvitella, miltä tuntuu herätä tähän, kun on ehtinyt nukahtaa hetkeksi!

Takaisin Seattleen

Soundgarden. Siinä yksi suosikkini vuodelta 1991. Badmotorfinger on edelleen yksi suosikkilevyistäni, vaikka siinäkin on omat heikot kohtansa ja välillä tuntuu, ettei niitä hittibiisejä jaksaisi kuunnella enää kertaakaan. Jesus Christ Pose, Outshined ja Rusty Cage ovat silti bändin parasta antia. Supersuosioon bändin singonnut Superunknown (1994) oli aikonaan kovassa kuuntelussa, mutta elokuussa 1995 jäähallissa olleen konsertin jälkeen alkoi jo innostus laantua. Vuosien varrella innostus on laantunut muutamaa kappaletta lukuunottamatta (ei, Black Hole Sun ei ole yksi niistä) lähes täysin. Silti Superunknown ei ole se levy, joka kuuluu tälle listalle.

Sen kunnian saa bändin tuolloisen uran viimeiseksi jäänyt Down on the Upside, joka ilmestyi 1996. Odotukset olivat kaikilla tapissaan ja hyvinhän se lähti käyntiin Pretty Noose -singlen myötä. Biisi oli riffeiltään psykedeelinen, mutta säkeistöissä kitarat murjoivat edelliseltä levyltä tuttuun tapaan ja Chris Cornellin laulu kulki ylemmissä sfääreissä.

Myös Blow up the Outside World ja Burden in My Hand saivat hyvin ruutuaikaa tuolloin vielä voimissaan olleelta Music Televisionilta. Oma suosikkini levyltä oli nopeasti jyräävä Ty Cobb. Jotain oli kuitenkin pielessä ja lopulta bändi hajosikin 15 vuodeksi ja jäsenet siirtyivät muihin hommiin.

Tähän juttuun piti tulla vielä monta levyä, mutta juttua on niin paljon. Pakko katkaista ja jakaa kahteen osaan. Lähiaikoina vuorossa Album of the Year, vol. 2. Mukana mm. juuri uuden Sol Invictus -levyn julkaiseva Faith No More.

Katutaidetta osa 5 - BOngauksia

Käväisin tovi sitten Pispalan feimillä tehtaiden taideteoksia tutkailemassa. Kaikkien muiden hienojen piissien lisäksi sieltä löytyi lisää Kabs / Bozer -materiaalia. Ilokseni huomasin, että syksyinen synttärikuva oli edelleen paikoillaan kattohuopatehtaan radanpuoleisessa ovessa.

Kolme uutta kuvaa löytyi siis tehtailta. Niistä ensimmäinen kattohuopatehtaan puolelta.

Seuraavat kaksi olivat tulitikkutehtaan seinissä:

Tuosta jälkimmäisestä on signeeraus jäänyt pois, mutta luulisin tämänkin olevan Bozerin käsialaa. Jos näin ei ole, niin korjataan asia kuntoon.

Uusin löytö oli Näsinsillan alla, kun kävin pitkästä aikaa tsekkaamassa tuon legendaarisen seinän tilanteen. Tutun näköinen kuva tämä seuraava:

Tarrojakin on tullut bongattua ympäri keskustaa.

Lukkosillan tarra tuli vastaan heti edellisen päivityksen jälkeen marraskuussa, mutta on joutunut odottamaan tähän saakka pääsyä esiin. Aika alkaa jo taistella tätäkin tarraa vastaan, onhan sen sijoituspaikka suhteellisen märkä.

Hallituskadulla on yksi sähköboksi, jossa näkee paljon tarroja.

Kuninkaankadulla, Sokosta vastapäätä oli ränniputkessa tutun näköinen naama.

Vanhan YO-talon, nykyisen Musiikkiteatteri Palatsin seinässä olevassa sähköboksissa Kauppakadulla olevasta tarrasta sain tiedon kaverin instagramin kautta. Pitihän tämä käydä mahdollisimman pian kuvaamassa talteen.

Vuolteenkadulla, Sorinaukion kupeessa, Putka Tattoon ikkunan alla olevassa sähköboksissa oli hauskalla tekstillä varustettu tarra:

Olimme taannoin käymässä Sorsapuistossa ja kotimatkalla kävelimme Tammelantorin ohitse. Samalla tutkin Tammelan Tokmannin seinässä olevaa pömpeliä, joka on hienosti tarroitettu ja josta kerroin aiemmassa päivityksessä. Ikävä kyllä ilmasto tekee omaa tappavaa työtään näille tarroille ja suurin osa niistä alkaa olla jo pudonnut irti.

Sen sijaan Asematunnelissa ei sää haittaa. Sieltä löysinkin pari itselleni uutta tarraa.

Lähdin myös merta edemmäs kalaan, kun kävin Helsingissä. Kävellessäni Bulevardia pitkin bongasin likimain tuhoutuneen tarran, joka lienee tutun piirtäjän tekosia.

Loppuun laitan Flickristä bongaamani kaksi piissiä. En ole vieläkään ehtinyt uudelleen Hatanpään feimille tsekkaamaan niiden seinien uusinta tilannetta, joten kun kerran nämä kaksi kuvaa löysin niin liitetään ne tähän.

Kuvat on ottanut Pauli Lindfors.