DVD-arvostelussa skeidantuoksuinen komedia

Menestyksen tuoksu (The Smell of Success)

* * * *

Yhdysvaltain maaseudulle ja lannoitusbisnekseen 1960-luvulla sijoittuva komedia tallustelee Coenin veljesten lanaamaa polkua pitkin. Samankaltainen huumori on ensimmäinen yhtymäkohta Oscar-palkittuihin veljeksiin. Menestyksen tuoksun taustalla ovat myös veljekset. Ohjaajana toimii Michael Polish ja velipoika Mark näyttelee yhtä sivuosaa. He myös ovat käsikirjoittaneet leffan.

Elokuvan alussa kerrotaan, miten lannoitemyyjät myyvät jokainen omalla erikoisella tavallaan lantaa maajusseille. Sitten tragedia iskee: myyjien pomo, herra Rose kuolee oudossa onnettomuudessa ja hänen tilalleen firman johtoon nousee New Yorkissa kosmetiikka-alalla työskennellyt tytär Rosemary (Téa Leoni).

Tytär ei tietenkään halua muuttaa suurkaupungin vilskeestä maaseudulle eikä varsinkaan kakanhajuiselle maaseudulle. Firma on lisäksi konkurssikypsä, joten moni myyjäkatraasta saa potkut. Rosemaryn pitää kuitenkin saada tilit plussalle, jotta firman joku ostaisi ja siihen hän pyytää avuksi mestarimyyjä Patrick Fitzpatrickin (Billy Bob Thornton), jonka oli aiemmin pistänyt kilometritehtaalle. Pattyn mukana tulevat parhaat myyjäkaverit Cleveland, Early, Thad ja Chet (Pruitt Taylor Vince, Jon Gries, Mark Polish ja Ed Helms) ja matka lannanmyyntiin voi alkaa. Seuraa monia nolostuttavia tilanteita, kun Rosemary on ihan pihalla myyntihommista ja sotkee koko ajan Pattyn toimia.

Lisää mutkia matkaan tuo kilpailevan lannoitusyhtiön armoton myyntitykki Jimmy St. James (Kyle MacLachlan), jonka myyntikikat ovat arveluttavia. Jimmy haluaa ostaa Rosen yhtiön, joten kahden yhtiön välille syntyy aika raju taistelu, jossa ei uhreilta säästytä. Jotta tässä ei vielä olisi tarpeeksi, niin virkavaltakin tulee hämmentämään soppaa.

Näyttelijät ovat leffan parasta antia, yhdessä loistavan soundtrackin kanssa. Billy Bob ja kumppanit tekevät takuuvarmaa työtä ja onkin harmi, ettei leffa menestynyt sen paremmin. Musiikkipuolella kuullaan sellaisia klassikko-orkestereja kuin The Texas Gypsies, The Ramblers ja The Pentagons, joista ei juurikaan ole rapakon tällä puolella kuultu. Suurimpana erona Coen-elokuviin on se, että Menestyksen tuoksu on kuvattu likimain kokonaan studiossa blue screeniä käyttäen.

Leffan yksi pointeista on tehdä vitsiä aihealueestaan, joka on siis täyttä skeidaa. Joten sana shit kuuluu dialogissa jatkuvasti. Aluksi hommalle hymähtää muutaman kerran, sitten se alkaa jo hieman ärsyttämään, kunnes siihen turtuu eikä sitä loppujen lopuksi huomaakaan enää. Aivan kuten käy kakan hajulle, kun sitä tarpeeksi kauan joutuu haistamaan.

DVD:llä ei nykytyyliin ole lainkaan ekstroja.

Lue lisää arvosteluja täältä!

Levyarvostelussa The Dwyers ja Royal Republic

The Dwyers: Bowling with Jesus

(AP-levyt)

* * * * *

Turkulainen The Dwyers kuuluu samaan konklaaviin kuin Kakkahätä-77 ja The Heartburns. Yhtyeen vuonna 2009 ilmestynyt debyyttialbumi Gas Station Masturbation oli tehokas nippu punkbiisejä. Uudella levyllä bändi kuulostaa omalta itseltään ja hieman myös muiltakin.

Bowling with Jesus jyrää eteenpäin kuin juna. Ainoa suvantokohta – hyvässä mielessä tietenkin – on viitosbiisi Nothing More To Say, jolta kuuluu vahvat Social Distortion ja Backyard Babies –assosiaatiot. Muuten biisimateriaali on taattua katupunklaatua. Tarttuvia kertosäkeitä riittää joka raidalle. Levyn nimi viittaa kulttileffa The Big Lebowskiin ja biisissä Payday kuullaankin pieni katkelma leffasta.

Eemeli Lehtosen ja Kakkis-rumpalina tunnetun Mirko Metsolan yhteispeli laulaja-kitaristeina toimii loistavasti. Äijien sopivan räkäinen ja rähisevä ulosanti sekä näppärä kitarointi on mukavaa kuunneltavaa. Rytmiryhmä Anttoni Alho (basso) ja Mikko Järviö (rummut) pitävät biisit kasassa. Kertakaikkisen ihanaa rokkia tämä on.

Royal Republic: We Are The Royal (Deluxe Version)
(Supernova)

* * * * ½

Ruotsalaiset ovat jälleen onnistuneet. Kymmenisen vuotta suurimman huuman jälkeen Scandinavian Action Rock –genressä kuullaan uusia, hyvin onnistuneita tuulia. Niitä tarjoilee Malmössä vuonna 2007 perustettu retkue, johon kuuluvat laulaja-kitaristi Adam Grahn, kitaristi Hannes Irengård, basisti Jonas Almén sekä rumpali Per Andreasson.

We Are The Royal on räminärokkia ruotsalaisten The Hellacoptersin ja The Hivesin, norjalaisen Glueciferin, kanadalaisen Danko Jonesin ja suomalaisen The Flaming Sideburnsin hengessä. Suositellaan siis kaikille yllämainittujen bändien ystäville.

Bändi levytti We Are The Royalin tuottaja Anders Hallbäckin avustuksella Malmössä vuonna 2009. Platta julkaistiin helmikuussa 2010. Tämä arvostelussa oleva versio on uusi, kolmella bonuskappaleella varustettu Deluxe Version. Kaksi kappaleista on akustisia versioita levyn biiseistä (Tommy-Gun ja I Must Be Out of My Mind) ja yksi on kokonaan uusi, ennen julkaisematon kappale (Take Me Alive).

Hittibiisejä levyllä ovat Full Steam Spacemachine, 21st Century Gentlemen sekä em. Tommy-Gun nopeana, sähköisenä versiona.

Sitten tähän loppuun marmatusosasto. Kun kerran kyseessä on oikein deluxe-versio niin olisihan se kivaa, että se deluxe-osuus olisi jotain muhkeampaa kuin kolme bonusbiisiä. CD:n ostajalle sanoitukset olisivat varmasti aika kiva olla luettavissa eikä edes jonkinlainen pieni kansivihko olisi pahitteeksi digipak-kannen lisäksi.

Levyarvioita lisää täällä!

Levyarvostelussa Viikate ja Jeff Beck feat. Imelda May

Viikate: Kuutamo, kaiho ja katkeruus
(Ranka)

* * * * *

Iskelmähevin lähettiläs Viikate on ehtinyt jo viidentoista vuoden ikään ja ”kouvostoliittolaiset” juhlistavat asiaa uusilla kokoelmilla. Toukokuun alussa kauppoihin saapui kolmen levyn mittainen versio ja tällä viikolla vuorossa on upea erikoispainos, jossa on samaiset kolme levyä, mutta verhoiltuna kovien kansien väliin.

Kirjaversiossa on 64 sivua ja se sisältää levyjen lisäksi harvinaistakin kuvamateriaalia Viikatteen pitkän uran varrelta, mm. keikoilta, videoiden kuvaussessioista ja promosessioista. Lisäksi kirjasta löytyy Kaarle Viikatteen esipuhe, Kaarlen pienet tarinat kappaleiden tiimoilta, laulujen sanoitukset sekä yhtyeen muusikkojen esittelyt.

Ykköslevy, nimeltään Kuutamo, pitää sisällään Viikatteen suurimmat hitit, toisin sanoen listojen kärkeen nousseet singlet sekä keikkasuosikit. Kakkoslevy Kaiholla on harvinaisuuksia, b-puolia ja LP-levyjen bonuskappaleita. Kolmoslevyllä Katkeruus pääosassa ovat yhtyeen levyttämät lainabiisit, mm. Motörhead-cover Rauta-airot.

Viikate ei ole koskaan kaihtanut tuotostensa julkaisua, kaikki erikoisjulkaisutkin on aina huomioitu monenlaisilla kokoelmilla. Tämäkin kokoelma jatkaa tuota politiikkaa. Sen tärkeämmästä julkaisusta ei ole kyse, faneille vain jotain herkkua pienen tauon jälkeen.

Kaarle Viikate varmaankin karsastaisi vertailua, mutta pakko miehen kunniaksi on sanoa, että erittäin tarttuvia melodioita ja hyviä sanoituksia on vuosien varrella herran kynästä saatu kuuluville. Kyllä Kalle esikuviensa Repe Helismaan, Agentsin ja Gösta Sundqvistin kanssa samassa lauseessa voidaan ehdottomasti mainita.

Kaiken kaikkiaan hieno paketti ja paras mahdollinen sellaiselle Viikate-fanille, joka ei jaksa kaikkia äänitteitä alkaa metsästämään. Tässä on mukana ne oleellisimmat, vaikka tietenkin hittikimaran kappalevalinnoista on jokaisella oma mielipiteensä.

Jeff Beck: Rock’n’Roll Party Honoring Les Paul
(ATCO)

* * * * ½

Kitaralegenda Jeff Beck päätti kunnioittaa ystäväänsä, vuonna 2009 kuollutta legendaarista Les Paulia soittamalla keikan newyorkilaisella jazzklubilla, paikassa jossa Les Paul itse soitti viikoittain lähes kuolemaansa saakka.

Keikalle Beck sai taustabändiksi Darrel Highamin yhtyeineen ja vieraileviksi tähdiksi loistavan Imelda Mayn ja yhtä loistavan Brian Setzerin. Higham laulaa muutaman kappaleen levyllä, muuten pääosassa on Beckin kitara ja Mayn ääni.

Biisit ovat klassikoita, keikalla kuultiin mm. Double Talkin’ Baby, Peter Gunn –teema sekä instrumentaalit Apache ja Sleep Walk.

Keikka on julkaistu myös DVD:llä, mutta pyynnöistä huolimatta en sitä arvosteluun saanut vaikka mieli olisi tehnyt se nähdä. Ehkä joskus myöhemmin sen saa katseltavaksi.

Lisää levyarvosteluja täällä!

Ja ne leffa-arvostelut löytyvät täältä!

Levyarvostelussa Setzeriä, euroviisuilijaa ja meteliä Skandinaviasta

Brian Setzer: Setzer Goes Instru-MENTAL!

* * * *

Pitkän uran jo 1970-luvun lopulta tehnyt kitaramestari Brian Setzer julkaisee pitkän kataloginsa jatkoksi instrumentaalilevyn, jolla hänen erinomaiset kitaristinkykynsä pääsevät – jos mahdollista – vieläkin paremmin esiin. Eihän Setzer ole millään levyllään taustalle jäänyt, mutta nyt pääosassa on Gretsch ja hienot melodiat.

Omien sanojensa mukaan Setzer kirjoitti uutta levyä varten 7 kappaletta – laulujen kera, mutta alkoi yhtäkkiä jammailemaan levyn avauskappaleeksi päätynyttä, bluegrass-legenda Bill Monroen vuonna 1946 levyttämää Blue Moon of Kentuckya ilman sanoitusta. Siitä lähti innostus tehdä kokonainen levyllinen ilman laulua.

Instru-MENTAL on hauskaa kuunneltavaa. Biisit rullaavat eteenpäin ja hyvä fiilis on mukana koko kuunteluhetken ajan. Silti kuunnellessa alkaa kaipaamaan Setzerin mainiota laulua viemään kappaleet vieläkin korkeammalle tasolle.

Paradise Oskar: Sunday Songs

* * * * *

Ei tullut Euroviisuista voittoa, mutta mainio poplevy sen sijaan saatiin. Parikymppisen kirkkonummelaisen Axel Ehrnströmin debyyttilevy on lyhyt, mutta sitäkin tehokkaampi paketti rentoja poplauluja Beatlesin ja muiden 1960-lukuisten artistien hengessä. Nämä biisit olisivat olleet kovaa valuuttaa Woodstockissa 1969.

Sunday Songs starttaa tietenkin viisubiisi Da Da Damilla. Ison hitin jälkeen tulee monta samankaltaista rallia, jotka ovat yhtä lailla hittimateriaalia. Ehrnström on pätevä sanoittaja, tarinat kulkevat sävelten mukana hienosti ja kaappaavat mukaansa. Da Da Damissa 9-vuotias Peter lähtee pelastamaan maailmaa, Jimmy’s Songissa Peter ja ystävänsä Jimmy keskustelevat kasvamisen vaikeudesta ja Mikä-mikä-maan hienoudesta.

Just Leave –kappaleessa aiheena on parisuhdeväkivalta ja ystävän auttamisen vaikeus, Stupid Little Foolissa puolestaan tunteiden kertomisen vaikeus.

Miss Nobodyn tarina on kuin Bee Geesin hitti I Started a Joke, jopa riviä ”the joke was always on me” myöten. Dear Mother on ylistyslaulu äidille, jolle ikävä kyllä käy huonosti. The Invisible Ones on upea tarina harmaaseen massaan kuuluvista, muiden huomaamattomista värikkäistä persoonista, jotka voivat löytää toisensa. Biisi on levyn harvoja hieman menevämpiä raitoja.

Ehrnströmin hauras ääni on tietenkin pääosassa. Idols-bändin johtajana tunnettu Leri Leskinen on vastuussa levyn tuotannosta. Levyn muusikkoina kuullaan Leskisen ja Ehrnströmin lisäksi mm. Sami Kuoppamäkeä, Lauri Porraa (rummut), (basso) ja Idols-voittaja Koop Arposta.

Doctor Midnight & The Mercy Cult: I Declare: Treason

* *

Turbonegro on historiaa ja vokalisti Hank Von Helvete eli Hans-Erik Dyvik Husby on näytellyt Cornelis Vreeswijkiä elämäkertaelokuvassa ja levyttänyt em. ruotsinhollantilaisen trubaduurin hengessä levyllisen hienoja kappaleita. Nuo sävelet ovat kaukana tästä, kun huumeaddiktionsa skientologiaan vaihtanut rokkikukko räyhää uuden yhtyeensä kanssa.

Jos Hank on Doctor Midnight niin hänen Mercy Cultiinsa kuuluu basisti Tim Skold (Shotgun Messiah, Marilyn Manson, KMFDM), kitaristit Anders Odden (Satyricon, Celtic Frost) ja Audyn Stengel (Apoptygma Berzerk) sekä rumpali David Husvik (Extol).

Skoldin läsnäolo kuuluu selkeästi. Biisit ovat vahvasti kallellaan Mansoniin ja 1990-luvun industrial metaliin. Materiaalista puuttuu Turbonegron ja Mansonin levyiltä tuttu huumori, rytmi ja letkeys, tuntuu että bändi on ihan liian tosissaan vaikka biisit ovat vain keskitason heviä.

Yhtään biisiä ei voi erikseen nostaa esiin, kaikki tuntuvat olevan puristettu saman myllyn läpi.

Lisää levyarvosteluja täällä!