Niinhän siinä kävi, että heti kun olin julkaissut tekstin ja kuvat jättimäisistä takasiivekkeistä, löysin niitä lisää. Iltalenkki Amurin kaduilla antoi heti kolme kaaraa. Ensimmäisenä Amurin junaseisakkeen kohdalta tämä Subaru Impreza WRX, tällä kertaa ilman STi-herkkuja.
Tuo Subarun spoileri on todella maltillinen, tavallisissa Nissaneissa näkyy samanlaisia.
Matka jatkui ja ns. Kuralan puolelta bongasin Opel Astran, josta löytyi hieman tavallista kookkaampi takalippa.
Mustalahdenkadulla oli parkissa sininen Skoda, joka kelpasi mukaan tähän päivitykseen.
Ja sekin Suomen lipuilla ja kuskien nimillä varustettu Mitsubishi Lancer Rally oli pitkästä aikaa parkkeerattuna tuohon Satakunnankadulle.
Siinäpä ne tällä kertaa. Mikä näistä kahdessa päivityksessä nähdyistä autoista on mielestäsi hienoin? Laita kommenttia tuosta alhaalta, olisi hauska tietää mitä mieltä lukijat ovat.
Kun liikkuu paljon ulkosalla, pää pyörii koko ajan sopivia kuvauskohteita etsien. Oli sitten kyseessä klassikkoautot, tarrat, stencilit, graffitit, patsaat, ihan mitkä vaan. Huomasin siis kulkiessani, että tässä Amurin alueella on näkynyt yllättävän paljon urheilullisempia autoja, joihin on lykätty takaluukun päälle pulikkaa vaakatasoon menoa tasoittamaan.
Siitä sikisi idea tehdä kuvapäivitys, joka keskittyy autoihin, joissa on muhkeat spoilerit. Ensimmäisenä vuorossa on tämä oranssi (konepelti on musta) Toyota, jota ensin luulin Hondaksi.
Viereiseltä kadulta, Pyynikin uimahallin kupeesta löytyi tämä valkoinen Toyota, jota koristavat spoilerin lisäksi vauhtiraidat sekä konepeltiä amerikkalaista amerikkalaisempi kotka.
Tässä vanhojen puutalokorttelien paikalle rakennettujen kolmikerroksisten kerrostalojen rykelmässä on se hyvä puoli, että täällä näkee paljon klassikkoautoja. Ja myös näitä spoilerivehkeitä. Amurinkadun varrella olen useasti nähnyt parkissa tämän Mitsubishi Lancerin.
Jos lasketaan pois ne tummansiniset, keltaisella raidalla varustetut rallikopio-Subarut, ensimmäinen spoilerikaara oli musta Mitsubishi, joka parkkeerasi useasti tähän meidän keittiön ikkunan alle. Välillä meidän leppoisasti Kiusankappaleeksi tituleeraama (nimi tulee Autot-leffassa nähtävästä nelikosta) menopeli on parkissa Satakunnankadun varrella, niin myös tällä kertaa, kun pääsin tarvittavat kuvat nappaamaan.
Enempää ei näiden neljän lisäksi täällä sitten ollutkaan, mm. yksi Mitsu, joka on aikaisemmin ollut usein lähikaupan edustalla parkissa, on nyt loistanut poissaolollaan. Jahkailin tämän päivityksen kanssa, koska tuntui ettei neljä spoileria vielä riittänyt.
Päätin sitten suopeiden olosuhteiden johdosta laajentaa kuvausaluetta. Käväisin kuvaamassa graffiteja Santalahden tehtailla ja sieltä löysin tämän upean sinisen spoileri-Ladan.
Laivapuiston ja Nalkalantorin parkkipaikalta löysin sitten vihdoin sen Subaru Imprezan, jota olenkin jo kaipaillut. Tällä kertaa värinä oli musta ja logo oli hauskan pinkki. Malli on WRX STi.
Lähdin vielä lasten nukahdettua iltalenkille ja niinhän siinä kävi, että reissulta löytyi tästä ihan lähistöltä kaksi rakkinetta. Ford Mustang SVT Cobrassa on aika maltillinen takasiipi.
Iltalenkin lopuksi havaitsin vielä Kortelahdenkadun varrella olevalla parkkipaikalla sinisen Volkswagenin, joka lienee Bora.
Nyt voi huokaista tyytyväisenä, kun tämäkin proggis on saatu onnellisesti valmiiksi. Voi alkaa samantien katselemaan jo jatko-osaa :)
Fiuh, tulivathan ne lämpimät kelit vihdoin. Sehän näet tarkoitti sitä, että tuohon naapuriin, Mustalahden sataman parkkipaikalle kurvaavat taas joka keskiviikko vanhat (ja vähän uudemmatkin) hienot klassikkoautot näytille. Kokoontumisen järjestävät Tampereen seudun mobilistit ry.
Pari keskiviikkoa meni sadetta manaillessa, mutta viikko sitten päästiin koko perheen voimin katselemaan tämän kesän ensimmäistä kaarakavalkadia (ja tietty nautiskelemaan jäätelöä).
Laitan tähän alle pari kuvaa autoista. Loput kuvat (aikamoinen läjä) voi käydä katsomassa allekirjoittaneen Flickr-kansiosta, johon pääsee klikkaamalla vaikkapa tästä.
Kohtahan on jo seuraava keskiviikko. Saa nähdä, millaisia komistuksia porukka tuo tällä kertaa näytille.
Aloin tuossa muutama viikko sitten kuuntelemaan Waltarin diskografiaa ja vähän myöhemmin viskasin soimaan Red Hot Chili Peppersin levyn One Hot Minute. Jo tässä vaiheessa sikisi päässä ajatus näistä levyistä, mutta lopullisesti tuo ajatus konkretisoitui, kun kaivoin hyllystä Alice In Chainsin self titled -levyn ja Faith No Moren loistavasti nimetyn Album of the Yearin. Eli siis mikä onkaan paras, se todellinen Album of the Year näistä 1990-luvun vaihtoehtorockin jättiläisten levyistä, niistä joita odotettiin aikoinaan kuin kuuta nousevaa, mutta monella ensireaktio voidaan tiivistää nykykielellä helposti muotoon WTF? Useilla nämä menivät hyvin aluksi, mutta sittemmin mieli on yleisesti muuttunut usein hylkiväksi.
Aloitetaan tuosta RHCP:n levystä. Oli siis vuosi 1995, meikäläinen intissä Suomenlinnassa ja olikohan Jyrk: jo aloittanut lähetyksensä, kun televisiosta tuli ensiesityksessä avausraita Warpedin video. Ensireaktio oli ihmettelevä, missä oli kaikki se hauska funkkimeininki, mikä oli tehnyt Blood Sugar Sex Magikista niin loistavan levyn, jota oli kuunneltu kaikki nuo neljä vuotta enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Miksi vokalisti Anthony Kiedis venyttää lauluaan, vaikka biisi rullaa kuin juna.
Levyllähän soittaa kitaroita toisesta losangelesilaisesta vaihtoehtokunkkubändistä Jane's Addictionista työttömäksi jäänyt Dave Navarro, joka ei vielä tähän aikaan ollut tositv-tähti ja enimmäkseen järjissään tekemisissään. Kuten moni muukin, minäkin diggailin paljon Jane's Addictionista ja olin varsin innoissani, kun Navarron saapuminen bändiin julkistettiin. Näin Navarron ja RHCP:n tietenkin Woodstockin '94 keikalla, jolla myös Warped, Aeroplane ja basisti Flean laulama Pea soitettiin, mutta en niitä muista sen tarkemmin. Ilmeisesti biisinraakileet olivat varhaisessa vaiheessa ja lopulliset levyversiot muuttuneet tuosta keikasta paljon.
One Hot Minute on mielestäni hyvä jatko edellä mainitulle vuoden 1991 jättihitille. Warped on hyvä aloitustykitys. Heti perään kuultava Aeroplane on täydellinen RCHP-biisi, sisältäen kaiken, mistä bändi tunnettiin ja mistä tykättiin. Muita maininnan arvoisia biisejä levyllä ovat mm. Walkabout ja Coffee Shop.
Nyt kun wikipediasta luin tästä vaiheesta, ymmärrän, miksi levy oli niin erilainen kuin edeltäjänsä ja miksi bändi ei halua noita biisejä enää livenä soittaa. Silti harmitti, kun aikoinaan luki Navarron potkujen jälkeen paluun kitaristiksi tehneen John Fruscianten kommentteja levystä. Hän kun ei ollut sitä koskaan kuunnellut eikä aikonutkaan. Tuli fiilis, että pissi oli noussut päähän. Itse en koskaan pystynyt niitä Fruscianten soololevyjä kuuntelemaan, mutta ei mennä niihin tämän enempää. Eivät kuulu tähän juttuun.
Fruscianten kanssa RHCP sai uuden jättisuosion osakseen ja sitä kestikin jokusen vuoden, kunnes kitarasankari otti jälleen hatkat, jättäen pestinsä kitararoudarilleen Josh Klinghofferille.
Kolmijalkainen koira
Jatketaan Alice In Chainsilla. Yksi Seattlen neljästä suuresta grungebändistä, jotka hoitivat potin kotiin vuosien 1991-95 aikana. Erinomaisten levyjen (Facelift, Dirt, Jar of Flies/Sap sekä Mad Seasonin Above) jälkeen odotukset olivat todella korkealla eikä AIC pettänyt, kun ensimmäinen single Grind ilmestyi ja jauhoi porukan muussiksi munaskuita myöten.
Bändin mukaan nimetty Alice In Chains -levy ilmestyi loppusyksystä 1995. Alkuinnostus oli valtava ja levyä diggailtiin. Vuosien aikana eniten on kuitenkin tullut kuunneltua Jar of Fliesiä, sitten tulee tasapeli Dirtin ja Faceliftin kohdalla, ensin mainitun kuitenkin ollessa hieman edellä. Tämä self titled on jäänyt aika vähälle. Nyt kun sitten laitoin levyn soimaan, innostuin siitä mielettömästi. Pullollaan huikeita biisejä kuten Grind, Brush Away, Over Now ja Again. Todella synkkää ja jyhkeetä, silti lumoavaa ja puoleensa vetävän kaunista musiikkia. Tässä Over Now seuraavana vuonna tehdyltä MTV Unplugged -keikalta ja -levyltä.
Alice In Chains oli vuosikaudet telakalla Staleyn narkkaamisen ja lopulta yliannostuksen vuoksi. Muutama vuosi sitten bändi aktivoitui, laulaja-kitaristi William DuVallin avustuksella on syntynyt jo kaksi uutta levyä.
Sumujen saarille
Sitten vuorossa on pohjoisirlantilainen Therapy?, joka nousi pinnalle erinomaisella Troublegumilla (1994). Ysärirokin ehdottomia helmiä, jonka hittibiisejä Screamager, Nowhere, Trigger Inside, Die Laughing ja Stop it You're Killing Me rallateltiin pitkään ja hartaasti. Seuraavana vuonna bändi yritti uudistaa Troublegumin suosion julkaisemalla The Infernal Loven. Menestys seurasi, siitä pitivät huolen hitit Stories ja Diane.
Muistan vielä, kun vuonna 1998 tuli vihdoin uutta Therapyä kuultavaksi. Biisi oli Church of Noise, mutta reaktiot olivat vähemmän äänekkäät. Levy, joka ensisingleä seurasi oli nimeltään Semi-Detached. Elettiin edelleen vahvasti cd- ja kasettiaikaa. Tietokoneet ja internet olivat vasta aluillaan eikä mp3-latauksia juurikaan ollut tarjolla. Siis ostamatta ja äänittämättä jäi tämä uutukainen enkä ollut sitä kuunnellut ennen kuin nyt. Vain em. Church of Noise ja Straight Life olivat tuttuja, koska ne olivat päässeet mukaan kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneelle kokoelmalle, jonka ostin joskus myöhemmin. Tarkkaa aikaa en muista millään.
Muutamat kuuntelukerrat ovat saaneet nyt tykkäämään tästäkin levystä. Jokin tässä bändissä on, mikä itselle kolahtaa vuosi vuoden jälkeen. Infernal Loven jälkeen suosio (siis radiosoitto ja videokanavat) on karttanut, mutta silti bändi tekee laulaja-kitaristi Andy Cairnsin ja basisti Michael McKeeganin johdolla jatkuvasti erinomaisia levyjä. Toki väliin mahtuu hutejakin, joita en täysin ymmärrä. Niistä huolimatta - ja juuri niiden vuoksi - Therapylla on aina erityinen paikka omassa musiikkisydämessäni.
Sitten hieman kotimaista, sopivan kansainvälisin sävyin
Waltari. Tuo Helsingin lahja crossover rockille. Räppiä, mättöheviä, funkkia ja vielä vaikka mitä. Kärtsy Hatakka ja kumppanit väänsivät koko 1990-luvun alkupuoliskon tasaisen varmalla tahdilla erinomaisia levyjä, alkaen vuoden 1990 Monk-Punkista. Torcha! (1992) on itselleni se Waltarin levyjen levy, sen tiimoilta löytyy muistin syövereistä mieleenpainuvin keikkakokemus (Lepakko maalis-huhtikuun vaihteessa 1993).
Paria vuotta myöhemmin mukana olivat Angelin tytöt ja So Fine! jatkoi nousukäyrää, jopa hyppäytti sen tappiin. Tietenkin suuret levy-yhtiöt Eurooppaa myöden heräsivät ja iltapäivälehdetkin hehkuttivat innoissaan maailmalle suuntaavaa ikiomaa sekoboltsibändiämme. 1995 ilmestynyt Big Bang olikin menestys, mutta jo tässä vaiheessa alkoi oma innostus feidaantumaan. Keikat olivat liian suosittuja ja täyteen ammuttuja. Lisäksi sitä teknoa oli ehkä pikkasen jo liikaa siellä biisien joukossa. Hyvä fiilis vaihtui tuttuun tapaan ärsytykseen ja jurputukseen. Silti olin valmis antamaan mahdollisuuden kun Space Avenue ilmestyi. Edes Kärtsyn intoilema hevisinfonia ei heikauttanut juurikaan.
Tässä välissä kitaristi Sami Yli-Sirniö oli muuttanut Berliiniin ja jättäytynyt yhtyeestä sivuun. Tilalle rekrytoitiin Stonesta tuttu Roope Latvala, joka oli välillä tehnyt hanttihommia, mm. ajanut raitsikkaa. Lopputuloksena - raitsikkakuskin pestistä viis - oli aikamoinen sillisalaatti hevimetallia, räppiä, teknoa ja kaikkea siltä väliltä. Ei uponnut allekirjoittaneelle, vaikka vuosikaudet annoin mahdollisuuksia. Tähänhän se Waltarinkin suosio tyssäsi, seuraavalta Radium Round -levyltä en muista kuin kannen. Biisien nimet eivät sano mitään, vaikka tuotakin levyä tuli aikoinaan jonkin verran kuunneltua.
Kaikista hulluin juttu Space Avenuessa on sille ujutettu piiloraita, joka tulee pitkän tauon jälkeen, kun viimeinen kappale on loppunut. Linnunlaulua metsässä, tuulen ujellusta ja mies huutelemassa päättömiä. Loistavaa! Minulla oli aikoinaan tapana laittaa musiikkia soimaan, kun kävin nukkumaan. Joko levy, kasetti tahi radio.Voitte kuvitella, miltä tuntuu herätä tähän, kun on ehtinyt nukahtaa hetkeksi!
Takaisin Seattleen
Soundgarden. Siinä yksi suosikkini vuodelta 1991. Badmotorfinger on edelleen yksi suosikkilevyistäni, vaikka siinäkin on omat heikot kohtansa ja välillä tuntuu, ettei niitä hittibiisejä jaksaisi kuunnella enää kertaakaan. Jesus Christ Pose, Outshined ja Rusty Cage ovat silti bändin parasta antia. Supersuosioon bändin singonnut Superunknown (1994) oli aikonaan kovassa kuuntelussa, mutta elokuussa 1995 jäähallissa olleen konsertin jälkeen alkoi jo innostus laantua. Vuosien varrella innostus on laantunut muutamaa kappaletta lukuunottamatta (ei, Black Hole Sun ei ole yksi niistä) lähes täysin. Silti Superunknown ei ole se levy, joka kuuluu tälle listalle.
Sen kunnian saa bändin tuolloisen uran viimeiseksi jäänyt Down on the Upside, joka ilmestyi 1996. Odotukset olivat kaikilla tapissaan ja hyvinhän se lähti käyntiin Pretty Noose -singlen myötä. Biisi oli riffeiltään psykedeelinen, mutta säkeistöissä kitarat murjoivat edelliseltä levyltä tuttuun tapaan ja Chris Cornellin laulu kulki ylemmissä sfääreissä.
Myös Blow up the Outside World ja Burden in My Hand saivat hyvin ruutuaikaa tuolloin vielä voimissaan olleelta Music Televisionilta. Oma suosikkini levyltä oli nopeasti jyräävä Ty Cobb. Jotain oli kuitenkin pielessä ja lopulta bändi hajosikin 15 vuodeksi ja jäsenet siirtyivät muihin hommiin.
Tähän juttuun piti tulla vielä monta levyä, mutta juttua on niin paljon. Pakko katkaista ja jakaa kahteen osaan. Lähiaikoina vuorossa Album of the Year, vol. 2. Mukana mm. juuri uuden Sol Invictus -levyn julkaiseva Faith No More.
