Levyarvostelussa The Wrecking Queens

 
Embrace the Fall (Sony, 2011)

* * * * ½

Myrzin lukiosta (tai siis nykyään Vaskivuoren) alkunsa saaneen The Wrecking Queensin debyyttilevyä on odotettu jo monta vuotta. Viiden biisin EP Take Me Home ilmestyi jo kolme vuotta sitten, keväällä 2008. Bändi on kuitenkin hieronut tuotosta suuren levy-yhtiön suojissa rauhalliseen tahtiin ja nyt on vihdoinkin valmista. Ja hyvältä Embrace the Fall kuulostaa.

The Wrecking Queensin musiikki on bändin itsensä nimeämää ”misubiittiä”. Se pitänee paikkaansa, ainakin jos se tarkoittaa, että rankimmasta autotallirockista on siirrytty selkeämpään ja popimpaan suuntaan. Niille, jotka pitävät mm. Kings of Leonista, The Killersistä, Juliette Lewisista ja The Soundsista, tämä levy kuuluu ehdottomasti hankintalistalle.

Levy käynnistyy hienosti kappaleella Embrace (The Love Song) ja jatkuu menevällä This is the Callilla. Sitten tulee ensimmäinen notkahdus. Niinkin hieno kappale kuin Irreversible onkin, ei sen paikka ole kolmantena, vaikka miten olisi nykypäivän musiikkikuuntelutottumukset muuttuneet ja shufflet ynnä muut ipodeissa ja playereissa vallalla. Kaikki tuossa kappaleessa huutavat levyn päättävän biisin suuntaan, mutta jostain syystä se on nostettu näin ylös. Huono valinta.

Sen jälkeen päästäänkin taas hyvään vauhtiin. Siitä pitää huolen sinkkunakin julkaistu Middle and Between. Levyn ehdottomia hittibiisejä, joita kuljettaa eteenpäin tarttuvat basso- ja kitarariffit. Wildest Heart –biisistä tulee mieleen 1980-luvun U2. Biisillä kuullaan mm. banjoa ja huuliharppua. Sitä seuraava Hawaii surffailee hienosti ja nostaa mieleen kuvat palmuista, biitseistä, aalloista ja auringosta.

Trouble Sleep at Night on hieno, suoraviivainen roketti, Put Your Hand in My Hand puolestaan mahtipontinen stadionrockbiisi aaltoilevine soundeineen. Seuraavaksi kuullaan hauskalla syntikkamelodialla varustettu tanssipopbiisi I Believe. Levyn päättävä Lyon on Irreversiben tyyliin juuri sellainen rauhallinen kappale, jonka tahtiin on kiva pistää homma nippuun.

Levy ansaitsee lähes täydet pisteet, ainoastaan tuo yhden biisin sijainti levyllä laskee pinnoja. Nöpsystä (laulu), Mallasta (basso), Jennistä (kitara) ja Katjasta (rummut) on kehkeytynyt todella hyvä ja tarttuvia poprockbiisejä tekevä orkesteri. Keikoilla todella energisesti ja innostuneesti esiintyvä ryhmä on saanut mahdollisuuden tehdä hyvä debyyttilevy ja he käyttävät tuon mahdollisuuden erittäin hyvin.

Lisää levyarvosteluja täällä!
 

Hienoja ja vähemmän hienoja tatuointeja elokuvissa

Nykypäivänä tatuointeja on monella ja ne myös näkyvät. Televisiossa, lehdissä ja elokuvissa on jatkuvasti porukkaa, joilla on tatuointi näkyvillä. Tovi sitten Kaapelitehtaalla järjestetyt 17:nnet Helsinki Ink –tatskamessut olivat jälleen menestys. Ajattelin tässä blogitekstissä pureutua tatskoihin leffoissa – ja osittain myös tv-sarjoissa. Näitä tällaisia tähän aiheeseen perustuvia nettisivuja on intterwebbi pullollaan, mutta tämä on meisin versio aiheesta.

Joskus leffa perustuukin osittain tatuoinneille, kuten Christopher Nolanin ohjaama Memento, jossa Guy Pearcen esittämä Leonard on menettänyt lähimuistinsa ja pitääkseen tietyt asiat hallussa, tatuoi kroppaansa muistilappuja.

Samaa ideaa käytti tv-sarja Pako (Prison Break). Pääosan Michael Scofield (Wentworth Miller) tatuoi kroppaansa vankilapaossa tarvittavat kartat ja tiedot, jonka jälkeen hän tekee aseellisen ryöstön ja hoitaa itsensä samaan vankilaan, jossa isoveli Lincoln Burrows (Dominic Purcell) odottaa kuolemantuomiotaan.

Ja seuraavaksi pienet esittelyt muutamista ”tatskaleffoista”:

Rööperi

Aleksi Mäkelän ohjaama leffa, joka perustuu pornokauppias ja nyrkkeilypromoottori Tom Sjöbergin elämään. Pääosissa Samuli Edelmann, Peter Franzén, Kristo Salminen, Juha Veijonen, Jasper Pääkkönen sekä tärkeimpänä Kari ”Hissu” Hietalahti, jonka leffassa nähtävät hienot tatuoinnit ovat Samulin käsialaa. Tämän loistavan tatuointimaakarin löydät Vida Loca Tattoosta. Voit myös katsoa herroja aherruksen keskellä heidän webcamistaan.

Snatch – Hävyttömät

Leffalla on hävytön suomalainen liikanimi, mutta tärkein on Brad Pittin erinomainen suoritus outona irlantilaislähtöisenä gypsyna, jonka mongerruksesta ei saa kukaan selvää. Mickeylla on kroppa pullollaan tatuointeja, erityisesti huomio kiinnittyy olkapäissä oleviin silinterihattuisiin kissoihin ja vatsassa olevaan naiseen.

Papillon

Francois Papillon (Steve McQueen) oli ranskalainen mies, joka tuomittiin murhasta vankilaan. Siihen aikaan ranskalaiset vangit kuljetettiin laivalla Etelä-Amerikkaan, Ranskan Guyanaan. Järkyttävissä oloissa tuomiotaan kärsinyt Papillon yritti karata monta kertaa, kunnes vihdoin vanhana miehenä onnistui. Papillonilla oli merkittävä tatuointi rinnassaan, perhonen, jonka Papillonin ollessa yhdellä karkuretkistään eräs pikkusaarta hallinoinut heimopäällikko halusi itselleen. Ei muuta kuin vanhoilla bambuvehkeillä perhosta päällikön rintaan naputtelemaan. Myös yhdessä kohtauksessa nähtävällä hahmolla on huimat tatuoinnit kasvoissaan.

Cape Fear

Kyseessä vuoden 1989 uusintaversio, jonka ohjaajana toimi Martin Scorsese ja pääosissa nähtiin Nick Nolte, Jessica Lange, Juliette Lewis ja Robert De Niro, jonka esittämä Max Cady on istunut vankilassa 14 vuotta. Vapauduttuaan Cady saapuu asianajajansa (Nolte) kotikulmille ja alkaa piinaamaan tätä perheineen. Cadylla on kropassaan lukuisia vankilassa tehtyjä tatuointeja: selässä jättimäinen risti, jonka vaakapuusta roikkuvat kaksi vaakakuppia ja niiden alla on tekstit: Truth ja Justice. Rinnassa Cadylla on mm. rikkoutunut sydän tekstillä Loretta ja viikatemies. Lisäksi äijällä on monia raamatunlauseita kirjailtuna ympäri kehoa.

Eastern Promises

Viggo Mortensen esittää venäläistä rikollista, jonka kroppa on pullollaan tyypillisiä venäläisiä vankilatatuointeja. Kuvat tuodaan leffassa selkeästi esille, Mortensen kekkailoi kylpylässä munasillaan esitellen tatskansa ja kroppansa perinpohjaisesti.

Blood in Blood Out – Samaa verta

Itäiseen Los Angelesiin ja San Quentinin vankilaan sijoittuva leffa kertoo latinokolmikosta, jota elämä heittelee eri suuntiin. Tarkempi esittely täällä! Muutamia tatskajuttuja on mukana. Ensiksi tehdään pieni jengimerkki (VL) peukalon ja etusormen väliin kuvastamaan jäsenyyttä Vatos Locos –jengiin. Kilpailevalla jengillä on samassa paikassa 3P. Vankilaosuudessa nähdään useita linnakundeille tyypillisiä kuvia, mukana on mm. Danny Trejo. Heroiinikoukussa olevalla päätähdellä on oikeassa käsivarressa sisäpuolella ruusu piikityshommia varten.

Blues Brothers

Leffassa nähdään hauska kohta, kun Bluesin veljekset istuvat Bluesmobilessaan ja Jake rummuttaa kojelautaa. Jaken sormiin on tatuoitu teksti JAKE. Velipoika Elwood puolestaan rummuttelee rattia. Koska nimi on niin pitkä, nähdään ensin oikeassa kädessä teksti ELWO ja vasemman käden sormista löytyy täydentävä teksti: OD.

Kuutamolla

Iiris (Minna Haapkylä) tapaa leffaensi-illassa entisen poikaystävänsä Markon (Peter Franzén) uuden tyttöystävän, jolla on navan ympärillä tatuointi. Iiris haluaa Markon takaisin ja meinaa ottaa itselleenkin tatuoinnin, kun luulee, että Marko sellaista tyttöystävältään vaatii. Iiris menee tatskaliikkeeseen ja sanoo siellä Mikko Koukin esittämälle tatuointimestarille: "mä en todellakaan haluu mitään kesyy". Lopulta Iiris päätyy reiättömään alahuulen ”lävistykseen”.

Häjyt

Jussi Murikka (Samuli Edelmann) ja Antti Karhu (Juha Veijonen) ovat nykypäivän Isontalon Antti ja Rannanjärvi. Kaksikko palaa vankilasta kotipuoleen ja alkaa heti aiheuttaa hämmennystä paikallisen väestön joukossa. Osa pelkää hurjia poikia, osa päättää lopulta nousta vastarintaan. Asioita hämmentää myös vanha kaveri, romaniväestöön kuuluva Heikki Grönberg (Teemu Lehtilä), joka on Antin ja Jussin vankilatuomion aikana opiskellut lakimieheksi ja saapuu vanhaan kotipitäjään nimismiehen kesälomasijaiseksi. Jussi ja Antti ovat pullollaan vankilatatuointeja, joista suurin osa näyttääkin juuri sellaisilta.

Starship Troopers

Tulevaisuuteen sijoittuva Paul Verhoevenin ohjaama scifisotaleffa sivuaa sekin tatuointimaailmaa. Tulevaisuudessa tatuoinnit tehdään nopeasti lasersäteellä ennalta ohjelmoidun koneen avulla. Hieman kivistää, mutta jahka on valmista niin ei muuta kuin huutoa ja mekastusta ja ynnä muuta ryhmähengenkohottamisriehuntaa.

Once Were Warriors – Kerran sotureita

Uusiseelantilaisista maoreista kertova karu leffa näyttää, miten alas valkoihoisten sortamat alkuasukkaat ovat vajonneet. Tatskapuolella nähdään klassisia maoritribaaleja.

Muuttohaluton poikamies

Leffan alussa on hauska kohtaus, jossa muutama aikuiset lapset omaava pariskunta juttelee grillibileissä. Sue (Kathy Bates) huomaa ystävällään Bevillä olevan tatuoinnin. Bev kertoo sen olevan havaijilainen lemmenjumala tai jotain sinne päin. Siitä keskustelu siirtyykin luontevasti seksiin, joka aiheuttaa osassa keskustelijoita kavahtavia väristyksiä – ja epäilemättä myös leffan katsojissa, siksi kyseinen sanailu on leffaan lisätty, ennen kuin palataan varsinaiseen aiheeseen, eli siihen, että Suen ja Alin (ex-jenkkifutistähti Terry Bradshaw) aikuinen poika (Matthew McConaughey) ei meinaa millään muuttaa pois kotoa. Tatska oli siis se, joka sai porukan keskustelemaan aikuisten ihmisten seksistä.

StrangeLand

Twisted Sisterin vokalistina paremmin tunnettu Dee Snider on vastuussa tästä hienosta psykologisesta trilleristä, joka jäi maailmalla vähäiselle huomiolle. Sniderin esittämä Carlton Hendricks on elämäänsä kyllästynyt mies, joka hakee innostusta roikkumalla koukuista hämärällä sadomasoklubilla. Lisäksi Hendricks on yltympäri tatuoitu ja lävistetty mies. Poliisimies Mike Cagen tytär ystävineen katoaa ja jäljet johtavat mystisen chat-persoonan Captain Howdyn suuntaan. Cagen tyttären kaveri löytyy kuolleena upotetun auton takakontista. Autoa hinaamaan tullut työmies on hänkin täynnä tatskoja ja hän kertoo Cagelle hieman taustatietoa tatuointitaiteesta. Tieto auttaakin Cagen Howdyn jäljille ja paljastuu, että Howdy on oikeasti em. Hendricks, joka on erittäin häiriintynyt heebo.Cage pelastaa tyttärensä ja Hendricks joutuu vankilaan.

American History X

Pääosassa on Venicessä, Los Angelesissa asuva Derek Vinyard (Edward Furlong), joka palomiesisänsä kuoleman jälkeen päätyy uusnatsien riveihin. Kun koripallotappioon suivaantuneet mustat jenginuoret yrittävät tunkeutua Vinyardien kotiin, Derek ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja tappaa yhden jengiläisistä. Derek joutuu vankilaan, jossa hänen silmänsä aukeavat, maailma ei olekaan niin mustavalkoinen kuin hän on luullut. Parannuksen tehnyt Derek palaa tuomion kärsittyään kotiinsa ja yrittää pelastaa häntä idolisoivan pikkuveljensä Dannyn (Edward Furlong) päätymästä samaan tilanteeseen kuin hän oli aikoinaan. Leffassa on vaikuttava kohtaus, missä Derek on tullut suihkusta ja katsoo itseään peilistä, häveten rinnassaan olevaa jättimäistä hakaristiä.

xXx

Vin Diesel nousi hetkeksi toimintaleffojen suurimmaksi tähdeksi (ennen kuin tuhosi uransa Tuttisoturilla). Tripla-Äxässä Diesel esittää Xander Cagea, kaikenlaisen extreme-urheilun taitajaa ja videojulkkista, joka joutuu rikollisten taipumustensa takia CIA:n erikoisagentiksi. Cagen homma on napata tsekkiläinen rikollinen käyttäen hyväkseen julkisuuttaan. Leffa on ihan hauska James Bond –meiningin päivitys 2000-luvulle ennen kuin Daniel Craig ja kumppanit veivät Bond-saagasta kaiken hauskuuden. Cagella on tietenkin useita tatuointejakin (ja rikollisilla myös), mm. niskassa oleva xXx ja oikeassa kädessä hihameininki.

From Dusk Till Dawn – Hämärästä aamunkoittoon

George Clooney on pankkiryöstäjä Seth Gecko, jolla on jättimäinen tribaali, joka peittää koko vasemman käden ja ulottuu aina kaulaan saakka. Mukana leffassa on myös ympäriinsä tatuoitu Danny Trejo.

Lethal Weapon – Tappava Ase 1

Sankarimme Riggs (Mel Gibson) ja Murtaugh (Danny Glover) saavat tietää, että ilotyttö Dixien asuntovaunun kera ilmaan räjäyttäneellä pahiksella (Gary Busey) on samanlainen armeijatatuointi kuin Riggsillä.

Arizona Baby

Nicolas Cagen esittämä pikkurikollinen Hi päättää poliisivaimonsa Edin (Holly Hunter) kanssa kidnapata paikallisen huonekalumiljonäärin viidestä vauvasta yhden. Kaksikko saa peräänsä palkkiometsästäjän (Randall “Tex” Cobb), jolla on samanlainen Nakke Nakuttaja –tatska kuin Hi’lla.

Romper Stomper

Russell Crowen ensimmäisiä leffoja, kertoo australialaisista skineistä/uusnatseista, joten Crowen kroppa on tatuoitu täyteen kaikenlaista kuviota, näkyvimpänä tietysti myös dvd-kansista tuttu läpi koko vasemman käden kulkeva luurankotatska.

Blade Trilogy

Wesley Snipes on Blade, ainutlaatuinen vampyyrin ja ihmisen sekoitus, joka pystyy liikkumaan päivänvalossa. Tätä ominaisuutta vampyyrit kadehtivat ja yrittävät saada itselleen saman mahdollisuuden. Bladella on kaulasta selkään ulottuva tribaalitatuointi. 

Reign of Fire – Tulen valtakunta

Lontoon alta löytyvät muinaiset lohikäärmeet kärtsäävät ”talviuniltaan” herättyään koko maapallon. Vain muutamat ihmiset ovat selvinneet ja käyvät vastarintataistelua hirviöitä vastaan. Yksi heistä on amerikkalainen solttu Van Zan (Matthew McConaughey), jolla on paljon tatuointeja, mm. rinnassa olevat kaksi lohikäärmetribaalia. Monilla nettisivuilla kyseiset tatskat on äänestetty leffahistorian huonoimpien joukkoon kuuluviksi.

Escape From New York – Pako New Yorkista

Päätähti Snake Plisskenillä (Kurt Russell) on mahassaan kerrassaan surkeannäköinen kärmes.

The Red Dragon – Punainen lohikäärme

Ray Fiennesin esittämä pääpahis Francis ”Tooth Fairy” Dolarhyde on tatuoinut selkäänsä aivan hillittömän kuvan. Lapaluiden kohdalla on kaksi käppyräistä pirunsarvea.

The Expendables

Sylvester Stallone keräsi perinteiseen toimintarymistelyynsä uskomattoman tähtikaartin 1980-luvun toimintaleffoista. Vain Van Damme ja Seagal puuttuivat. Tatskoista kertovaan blogipäivitykseen leffa pääsee sillä, että uransa uuteen nousuun Sin Cityn ja The Wrestlerin kautta saanut Mickey Rourke esittää leffassa Stallonen vanhaa taistelukaveria, joka on nykyään tatskamies nimeltä Tool. Stallonen hahmo Barney Ross (jolla on aikamoinen läjä tatuointeja yläkropassa) käy moikkaamassa frendiään ja ottaa samalla hieman päivitystä selkätatskaansa. Koko tilanne on koomisen huonosti toteutettu. Rourke ei valmistele juttua mitenkään, heilauttaa vaan kättään muutaman kerran ja homma on siinä.

Siinäpä nämä, pääpiirteissään. Kommentteja saa laittaa - jos vaikka jokin merkittävä aiheeseen liittyvä leffa/tatska puuttuu tai on muuten vaan jotain kommentoitavaa tästä aiheesta.

DVD-arvostelussa Legenda suojelijoista – Ga’hoolen pöllöt

 
Warner Bros, 2010. Ohjaus Zack Snyder. Kuvaformaatti 16:9 Anamorfinen Widescreen 2.41:1. Ääni DD 5.1. Kesto 96 min.

Soren ja Kludd ovat nuoria tornipöllöjä, joiden isä ennen nukkumaan menoa tarinoi legendaaristen suojelijoiden edesottamuksista. Lentämistä vasta opetteleva kaksikko putoaa normaalin kahinoinnin päätteeksi puusta alas maanpinnalle ja joutuvat isojen pöllöjen kaappaamiksi. Heidät kuljetetaan Ylväiden luokse. Soren päättää vastustaa näitä ja pakenee, mutta Kludd innostuu heidän jutuistaan. Soren etsii Suojelijoita ja lopulta löytää heidät. Suojelijoiden ja Ylväiden välillä alkaakin saman tien taistelu, jossa nuorella Sorenilla on tietenkin iso ja ratkaiseva rooli.

Paketin kansikuvassa – ja muissakin mainoksissa – niin ihanan herttaisilta näyttäneet pöllöt ovatkin sitten jotain aivan muuta. En ollut sen tarkemmin teatterijulkaisua ennen lukenut tästä leffasta arvosteluja ja olikin suuri yllätys huomata miten raa’an väkivaltainen ja hurja Legenda suojelijoista onkaan. Eikä sopivasti tilanteita keventävää huumoria ole lainkaan. Leffa tuo mieleen sekä Harry Potterit että Taru sormusten herrasta -trilogian. Ei tätä alle kouluikäisille voi suositella millään.

Taistelukohtauksissa ohjaaja Snyder (mm. 300 ja Watchmen) käyttää nykytyylin mukaisesti paljon hidastuksia ja näyttäviä kuvakulmia, jotka näyttävät teräväpiirtona varmasti todella upeilta.

DVD:n lisämateriaalina on pätkä True Guardians of the Earth, jossa leffan hahmo Diggerin ja jenkkitv-sarjassa näyttelevä nuori Rico Rodriguez esittelevät erilaisia pöllöjä ja saavat haastattelujen muodossa tietoa ympäri maailman uhanalaisista pöllölajeista. Toisena lisukkeena on omaan makuun todella kökön näköinen – koska on tietokoneanimaatio – lyhäri, jossa seikkailevat allekirjoittaneen suosikki Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä. Nastaa nähdä pitkästä aikaa tämä klassikkokaksikko jälleen vauhdissa, mutta kyllä sen vanhaan tyyliin piirrettyä ja väritettyä pitää olla.

Leffa: ***

Ekstrat: ***

Lisää dvd-arvioita täällä! 

 

DVD-arvostelussa The Pacific

The Pacificilla on lähes mahdoton tehtävä: ylittää loistava, muutaman vuoden takainen HBO:n minisarja Band of Brothers (Taistelutoverit), joka kertoi yhdysvaltalaisista laskuvarjojääkäreistä Euroopan rintamalla. Sarja oli yksi parhaimmista sotakuvauksista koskaan ja itsekin olen katsonut sarjan dvd:ltä jo monta kertaa.

The Pacific on samojen taustavoimien (mm. Steven Spielberg ja Tom Hanks) tekemä sarja, jossa nähdään tällä kertaa Tyynenmeren rintaman meininkiä. Itseä ei tämä jenkit vastaan japsit –osa maailmansodasta ole juurikaan kiinnostanut, jotenkin tuo japanilaisten harakirimentaliteetti ja viidakoissa tapahtunut taisteleminen ei ole samalla linjalla Euroopan tantereilla ja kotimaamme kamaralla tapahtuneisiin taistoihin. Pakko kuitenkin myöntää, että kova homma on myös Tyynenmerellä ollut. Olosuhteet ja pitkät välimatkat ovat varmasti olleet todella vaikeita kestää.

Pacificissa seurataan kolmea päähenkilöä, jotka kuuluvat merijalkaväkeen. Erona Taistelutovereihin on se, että nämä päähenkilöt eivät kohtaa toisiaan missään vaiheessa sarjan tapahtumia. Sarjan pohjana on kahden päähenkilön ja yhden sivuhenkilön kirjoittamat kirjat, joista Hugh Ambrose on kirjoittanut kokoavan teoksen.
Robert ”Bob” Leckie (James Badge Dale) ja Eugene Sledge (Joseph Mazzello) käyvät omat taistelunsa sekä japanilaisia että omia pelkojaan ja tuntojaan vastaan pienillä Tyynenmeren saarilla. Taisteluiden kohteina ovat yleensä lentokentät, joita molemmat valtiot tarvitsevat sotatoimiinsa. Kolmantena päähenkilönä on kunniamitalin Guadalcanalin taistelusta saanut kersantti John Basilone (Jon Seda), joka joutui viettämään suurimman osan sota-ajasta kotikulmilla sotaosakkeita myymässä.

Taistelukohtaukset ovat jälleen tiukkoja, rapa lentää, luodit viuhuvat ja pommit paukkuvat, tappaen matkallaan lukuisan läjän sotilaita. Hieman sekavaa kuvausta, mutta muuten näyttelijät ja kuvausryhmä tekevät kyllä upeaa työtä kuvatessaan rankkoja olosuhteita ja tuntemuksia hurjien tilanteiden aikana.

Amerikkalaiset ovat loistavia tekemään henkilökuvia eikä Pacificin päähenkilöistä tehdyt haastattelut ja dokumentit ole tästä poikkeus. Liikutuksen kyynel hiipii silmäkulmaan kun katsoo ja kuuntelee hurjia taisteluja kokeneita veteraaneja ja heidän lähipiiriään. Kuutta päähenkilöä koskevien henkilökuvien lisäksi ekstralevyllä on 30-minuuttinen making of –pätkä ja vielä dokumentti koskien sotaa Japania vastaan.

Sarja: * * * *
Ekstrat: * * * * *

Lisää dvd-arvosteluja täällä!

Levyarvostelussa Panic! At The Disco ja Electric Boys

Panic! at the Disco: Vices & Virtues

* * * * ½

Tovi sitten uuden levyn julkaissut, Las Vegasista kotoisin oleva Panic! at the Disco on nostamassa jälleen suosiotaan maailmalla – ja myös Suomessa. Sinkkuna julkaistu levyn avauskappale The Ballad of Mona Lisa on radioiden soittolistojen kärjessä.

Vuonna 2005 debyyttinsä A Fever You Can’t Sweat Out julkaissut bändi osui sopivaan rakoon: emobändit (mm. Fall Out Boy ja My Chemical Romance) olivat juuri tuolloin nousseet listojen kärkeen ja videot pyörivät musiikkikanavilla tiuhaan. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Pretty. Odd. ei sitten menestynytkään yhtä hyvin, joten mediassa ja keskustelupalstoilla veikkailtiin orkesterin jääneen ”yhden hitin ihmeeksi”. Vaikka kakkoslevy on ihan hyvä, ei siltä löydy tarvittavia hittikappaleita.

Ensimmäisen levyn materiaali oli täysin perustajajäsen-kitaristi Ryan Rossin käsialaa. Toisella levyllä biisien tehtailu jakautui tasaisemmin koko yhtyeelle. Ross ja pitkään basistina toiminut Jon Walker jättivät yhtyeen vuonna 2009. Samalla bändi otti nimeensä takaisin kakkoslevyn aikaan poispudonneen huutomerkin.

Nyt kappaleista vastaavat jäljelle jääneet varsinaiset jäsenet Brendan Urie (laulu, kitarat) ja Spencer Smith (rummut). Yllämainitun Mona Lisan ohella levy on yhtä tarttuvien biisien jatkumoa: Let’s Kill Tonight, Hurricane, Memories, Trade Mistakes ja Ready To Go muodostavat yhden rallatusten kavalkadin. Levyn loppupuolen neljä kipaletta Always, The Calendarin minuutin mittaisen outronsa kera, Sarah Smiles ja päätösraita Nearly Witches ovat sitten rauhallisempaa materiaalia.

Kuuntele levy Spotifyn kautta tästä linkistä.

Electric Boys: And Them Boys Done Swang

* * * * 

Hanoi Rocks kuopattiin lopullisesti keväällä 2009 ja viimeisimmässä versiossa vaikuttaneet ruotsalaiset Conny Bloom (kitara) ja Andy “A.C.” Christell (basso) siirtyivät nokkamies Michael Monroen ja kitarasankari Andy McCoyn tyyliin heti uusiin kuvioihin. Tai itse asiassa tässä tapauksessa vanhoihin kuvioihin ja herättivät henkiin tovin tauolla olleen Electric Boysin, jonka suurin hitti All Hips and Lips ilmestyi vuonna 1989. Kaksikon lisäksi bändissä ovat edelleen mukana Franco Santunione (kitara) ja Niclas Sigevall (rummut). Levyllä musisoivat myös Magic (saksofoni ja lyömäsoittimet), Magnus Jonsson (trumpetti ja vetopasuuna) sekä The Duke of Honk (koskettimet).

Electric Boysin uutukainen tekee kunniaa mm. Glenn Hughesin ajan Deep Purplelle sekä David Bowielle. Funk on edelleen vahvasti mukana bändin 1970-luvun henkisessä rock’n’rollissa. 12 kappaleen katraasta voi nostaa esiin groovaavan avausraidan Reeferlord, sinkkunakin julkaistu Father Popcorn’s Magic Oysters, Angel in an Armoured Suit, letkeästi rallatteleva Welcome to the High Times, upealla funkilla rytmillä varustettu Sometimes U Gotta Go Look for the Car sekä Rollin’ Down the Road, jossa torviosasto kohtaa hienosti tarttuvan kertosäkeen.

Lisää levyarvosteluja täällä!

Levyarvostelussa The Sounds

Something To Die For (Arnioki, 2011)

* * * * ½

Ruotsalainen The Sounds on viihtynyt huipulla jo kahdeksan vuoden ajan aina debyytistään Living in America saakka. Nyt julkaistavalla neljännellä levyllä bändi on ottanut ohjat käsiinsä: levy-yhtiö on vaihtunut isosta merkistä omaan ja tuotanto on porukan omilla harteilla. Haastatteluissa hommaa kehutaan ja miksei kehuttaisi, sen verran hyvin ryhmä jatkaa hyväksi havaitsemallaan linjalla.

Tovi sitten makupaloina julkaistut singlet antoivat hyvin osviittaa siitä, millainen levy on tulossa. Nimibiisi Something To Die For on suoraan bändin hittibiisikäsikirjasta, kuten myös toinen sinkku Better Off Dead, joka sekin jää saman tien soimaan kuulijan päähän. Uutta jälkimmäisen biisin kohdalla on kuitenkin se, että se kuulostaa aivan 1990-luvun euroteknolta. Ei ehkä ihan niin juustoiselta kuin DJ Bobo, mutta ruotsalaiskavereihin Ace of Base ja E-Type vertaaminen ei tehne suurta vääryyttä. Silti kappale on sekin omalla tavallaan taattua Soundsia.

”Together we conquer our planet with DANCE”

Väliotsikko kertoo kaiken levyn kahdesta ensimmäisestä kappaleesta ja levyn fiiliksestä muutenkin. Vallalla ovat 1990-lukuiset popsoundit. Avausraita It’s So Easy jumputtaa tanssikompilla levylle avaustahdit ja toimii tietynlaisena introna kakkosbiisi Dance with the Devilille, joka on puhdasta tanssipoppia. Niiden jälkeen tuleva The No No Song on sitten juuri sitä The Soundsia, mitä ollaan totuttu kuulemaan ja diggailemaan.

Ylempänä mainittujen sinkkujen välissä on Diana, jonka jumputtava riffi ärsytti hieman aluksi, mutta sittemmin tuokin kappale jää kuunnellessa soimaan päähän. Yeah Yeah Yeah on myös erittäin tarttuva kappale. Won’t Let Them Tear Us Apart ja The Best of Me jatkavat hienon levyn etenemistä kohta vääjäämätöntä päätöstä, joka tulee hieman apaattisen Wish You Were Heren muodossa. Tylsähkö loppu muuten hyvälle levylle.

Lisää levyarvosteluja osoitteessa täällä!

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja nyrkkitappeluita

1970-luku oli sellainen vuosikymmen, jolloin Hollywoodista tuli paljon toimintakomedioita, jotka olivat pääosin ihan pähkähulluja ja pöhköjä. Machoilua oli paljon, mutta juuri sopivassa määrin ettei homma mennyt liian totiseksi, kuten nähtiin seuraavan vuosikymmenen toimintahiteissä Beverly Hills Kyttä –trilogiaa ja Die Hardeja lukuun ottamatta, vaikka jälkimmäisessä olikin oma ylivakava puolensa.

TV:n puolella kyttäsarjat jyräsivät samalla formaatilla. Hittejä olivat mm. Starsky ja Hutch, The Dukes of Hazzard ja Hawaii 5-0. Kahdesta ensin mainitusta on tehty heikohkot leffat 2000-luvulla ja viimeisimmästä tehty uusi tv-sarjaversio pyörii tällä hetkellä yhdellä tv-kanavalla. On myös mainittava 1980-luvulla menestynyt Poliisiopisto, jossa oli erittäin paljon samoja juttuja kuin näissä 1970-luvun leffoissa. Erona oli kuitenkin se, että Poliisiopistossa pääosissa oli tasainen ryhmä aluksi liki tuntemattomia näyttelijöitä eikä leffoja oltu rakennettu yhden megatähden varaan.

Luin juuri tässä tovi sitten maaliskuun 2011 Valituista Paloista jutun Clint Eastwoodista ja siitä, miten hän oli nuoruudessaan ollut erään toisen nuoren miehen kanssa samassa koe-esiintymisessä. Kumpikaan ei roolia saanut. Toiselle oli sanottu, että hän on huono näyttelijä ja Clintille että hänellä on liian suuri aataminomena. Tämä toinen hylätty näyttelijänalku oli sitten kommentoinut Clintille: ”Tulevaisuudessa minä voin oppia näyttelemään, mutta sinulla on aina tuo aataminomena.” Tuo  toinen oli Burt Reynolds.

Kaksikosta kehkeytyi 1970-luvulla eniten kassatuloja tehneitä elokuvatähtiä maailmassa. Clint keskittyi aluksi lähinnä länkkäreihin ja Likainen Harry –sarjaan, Burt puolestaan teki jatkuvalla syötöllä humoristisia kaahailukomedioita. Niiden menestyksen huomasi pian myös herra Eastwood. Tuloksena kaksi loistavaa toimintakomediaa vuosikymmenen lopulla.

Harmi vaan, että kaksikko yhdisti voimansa vasta vuonna 1984, kun molempien menestys alkoi jo hiipua. Ja harmi, että se voimien yhdistäminen tuotti niinkin huonon elokuvan kuin City Heat – Tuli hännän alla.

Tässä pieni esittely muutamista kaksikon 1970-luvulla tekemistä leffoista, ilmestymisjärjestyksessä:

The Longest Yard – Luunmurskaajat (1974)

Burt esittää jenkkifutaaja Paul Crewea, joka hölmöilee itsensä vankilaan. Siellä ilkeä vankilanjohtaja haluaa päteä ja pakottaa Paulin hoitamaan vangeista joukkueen, joka pelaa näytösottelun vartijoita vastaan. Ottelussa ei sääntöjä juurikaan noudateta. Sen enempää spoilaamatta, tuttuun jenkkityyliin altavastaajat nousevat niskanpäälle. Ohjaajana toimi Robert Aldrich, alkuperäisten Flight of the Phoenix – Aavikkolento ja Dirty Dozen – Likainen tusina tekijä.

Longest Yard on ollut niin muistettava elokuva, että siitä on tehty jo kaksi remakea. Ensin britit tekivät Mean Machinen, jossa tähtenä on futarista näyttelijäksi siirtynyt Vinnie Jones (Snatch). Muutamaa vuotta myöhemmin vanha Burt oli mukana jenkki-remakessa, jossa Paul Crewea näytteli Adam Sandler, joka oli aivan väärä valinta rooliin.

Thunderbolt and Lightfoot – Rajut kaverit (1974)

Ohjaaja Michael Ciminon debyyttielokuva (mm. Kauriinmetsästäjä ja Lohikäärmeen vuosi) heittää Clintin ja nuoren Jeff Bridgesin pankkiryöstökeikalle Montanan jylhiin maisemiin. Clint esittää Thunderboltia, tunnettua pankkiryöstäjää, jonka vanhat ryöstökaverit (George Kennedy ja Geoffrey Lewis) yrittävät tappaa, koska luulevat Thunderboltin huiputtaneen heiltä ryöstösaaliin. Saalis on kuitenkin teillä tietymättömillä, joten nelikko päätyy ryöstämään saman pankin uudelleen, vieläpä samalla tavalla.

Smokey and the Bandit – Konna ja koukku (1977)

Burt on supernopea kuski nimeltä Bandit, joka kaverinsa Snowmanin (Jerry Reed) kanssa ajaa rekkalasteja vedonlyöntimeiningillä tiettyyn paikkaan tietyssä ajassa. Kapuloita rattaisiin alkaa heittämään sheriffi Buford T. Justice (Jackie Gleason), joka aikoo pysäyttää kilvanajon hinnalla millä hyvänsä. Banditin kyytiin hyppää myös karkuteillä oleva morsian Carrie (Sally Field). Huumoria piisaa ja peltiä menee ryttyyn oikein urakalla. Gleasonin esittämä sheriffi varastaa leffassa show'n ja jättää muut tähdet varjoonsa.

Slap Shot – Lämäri (1977)

Paul Newmanin osallisuus tähän genreen on mitä mainioin ja aina kun listataan parhaita sporttileffoja, mainitaan Lämäri. Toiminta ja vauhti tulevat tosiaan jääkiekon tiimoilta, mutta sopivat tähän listaukseen loistavasti. Newman on uransa ehtoopuolella oleva alasarjan lätkäjoukkueen kapteeni, joka viimeisen menestyksen saavuttaakseen ottaa ohjat käsiinsä.

 

Every Which Way But Loose – Mies San Fernandosta (1978)

Clintin ensimmäinen todellinen pöljätoimintakomedia. Voiko enää olla parempaa juonta: kaljaa siemaileva rekkakuski, joka tappelee rahasta laittomissa otteluissa, hänellä on lemmikkioranki ja vihamiehien lista kasvaa jatkuvasti. Ei tietenkään voi. Clintin esittämä Philo Beddoe ihastuu paikallisessa kantriravintolassa esiintyneeseen Lynniin (Sondra Locke).

Tämän kadottua Philo lähtee yhdessä naapurinsa ja parhaan kaverinsa Orwell Boggsin (Geoffrey Lewis) sekä orankinsa Clyden kanssa kohti Denveriä, jonne Lynn on mitä ilmeisimmin lähtenyt yhdessä ”poikaystävänsä” Schylerin kanssa.

Perään lähtevät kostoa hinkuvat poliisit sekä hakaristein koristautuneet prätkäjengiläiset. Kantri soi ja maisema vaihtuu. Välillä nyrkit laulavat.

Smokey and the Bandit II – Konna ja koukku jyrää taas (1980)

Sama porukka vauhdissa jälleen. Meininki on yhtä rajua kuin ensimmäisessä osassa ellei jopa rajumpaa. Tietenkin tietyt ykkösleffan jutut pitää toistaa, mutta joitakin uusiakin kikkoja ja hauskuutuksia on tarjolla. Hyvä leffa, mutta ei pärjää ykköselle.

Any Which Way You Can – Lällärit lakoon (1980)

Kaksi vuotta myöhemmin Philo Beddoe, Orwell Boggs ja Clyde ovat vauhdissa jälleen. Philo päättää lopettaa tappelut ja päätöstä tulee kannattamaan paluun tekevä Lynn Halsey Taylor. Mafiosot ovat kuitenkin toista mieltä: he tarjoavat Philolle ison summan rahaa ottelusta hurjaa Jack Wilsonia vastaan. Philo kuitenkin ystävystyy Wilsonin kanssa ja päättää jättää tappelun sikseen. Mafiosot eivät siihen suostu ja kidnappaavat Lynnin. Philon on siis pakko suostua matsiin.

Lopullisen välienselvittelyn jälkeen kaikki on taas hyvin ja jopa ärsyttävä Black Widows –prätkäjengikin on lopulta Philon kanssa sujut. Ykkösosa keskittyi Lynnin haikailuun ja etsimiseen, tämä kakkonen puolestaan enemmän tulevaan matsiin Wilsonin kanssa. Lällärit lakoon on loistava jatko-osa, ehkä yksi parhaista koskaan. Mutta minne oli unohdettu Echo?

The Blues  Brothers (1980)

Saturday Night Live –komediasarjan sketsistä tuli kokopitkä elokuva ja yksi parhaista komedioista koskaan. Jake ja Elwood Blues (John Belushi ja Dan Aykroyd) ovat Jumalan asialla pelastaakseen heidänkin opinahjonaan toimineen orpokodin. He pistävät bändinsä jälleen kasaan ja lähtevät kiertueelle järjestämään rahaa poikivan keikan.

Kaikki eivät kuitenkaan ole veljesten puolella, peräänsä he saavat Jaken ex-tyttöystävän (Carrie Fisher), kantribändin ja uusnatsiporukan, poliiseja unohtamatta. Leffahistorian – ainakin siihen mennessä – suurin autojen romutussessio käynnistyy ja päättyy lopulta keikkaan vankilassa. Leffassa nähdään myös suuria musiikkitähtiä, kuten Aretha Franklin, Ray Charles, James Brown ja Cab Calloway.

The Cannonball Run – Kanuunankuularalli (1981)

Todellinen tähtikaarti mukana tässä kaahailukisaleffassa. Mukana Burtin lisäksi mm. itse James Bond eli Roger Moore, Dom DeLuise, Charlien enkelinä tunnettu Farrah Fawcett, legendaariseen Rat Pack -porukkaan kuuluneet Dean Martin ja Sammy Davis Jr, ensiesiintymisensä Hollywood-leffassa tekevä Jackie Chan, Peter Fonda ja ex-jenkkifutistähti Terry Bradshaw. Tämän leffagenren ehdottomia helmiä.

 

The Best Little Whorehouse in Texas – Teksasin paras pikku porttola (1982)

Ei niinkään toimintakomedia, ennemminkin romanttinen musikaalinen komedia, mutta silti Burtin parhaita leffoja. Mukana myös Dolly Parton ja Dom DeLuise.

Smokey and the Bandit part 3 – Konna ja koukku 3 (1983)

Tässä jatko-osassa ei Burt enää ollut pääosassa ja sen huomaa, kuten myös sen, että tämä tarina oli jo käyty läpi kahdessa ensimmäisessä osassa eikä lisäosille olisi ollut enää tarvetta. Huono leffa, ei voi suositella.

The Cannonball Run II – Kanuunankuularalli 2 (1984)

Ykkösosan tähtikaarti tekee paluun ja muutamia tähtiä on vielä lisätty kiinnostuksen nostamiseksi. Ei pärjää ykköselle – tietenkään, mutta on ihan tyypillinen jatko-osa, eli voihan tämän katsoa, jos siltä tuntuu.

The Heartbreak Ridge (1986)

Ollaan jo aika kaukana 1970-luvusta, mutta silti nämä äijät tekivät muutamia genreen kuuluvia elokuvia edelleen. Clint on ikääntynyt merijalkaväen kersantti Thomas Highway, joka palaa tuttuun koulutuspaikkaan vuosien tauon jälkeen pistämään hunningolle joutuneen tiedustelukomppanian ruotuun.

Sotilaat rötväilevät minkä ehtivät ja Clint murisee, ärisee ja vääntelee naamaansa mahdollisimman äkäisiin ilmeisiin. Huumori ei tässä leffassa synnykään pääosaa miehittävän supertähden iloisuudesta vaan tehokkaista vastakommenteista. Clint tavallaan yhdisti Philo Beddoen ja Dirty Harry Callahanin hahmot tässä leffassa. Jättimachoilu ei kuitenkaan uponnut maksavaan kansaan niin kuin oli toivottu, mutta meisille kelpaa.

 

Tähän genreen kuuluvat Burtit, joita en ole nähnyt ollenkaan – tai ainakaan yli 20 vuoteen:

McCoy – Piru mieheksi (1973)

White Lightning – Valkea salama (1973)

W.W. and the Dixie Dancekings – Ei aikaa arkailla (1975)

Viskiseikkailu Lucky Ladyllä (1975)

Gator – Isku vyön alle (1976)

Semi-Tough – Kahden miehen morsian (1977)

The End – Lopun alku (1978)

Hooper (1978)

Rough Cut – Mekö muka huijareita (1980)

Ja Clintit:

Bronco Billy (1980)

Honky Tonk Man (1982)

Paul Newman teki tämän blogitekstin pääosakaksikkoa ennen muutamia tällaisia leffoja, mutta niitä en myöskään ole nähnyt pitkään pitkään aikaan, joten en ihan pelkän imdb:n perusteella viitsi sen tarkemmin nostaa esille, mutta tässä muutama listattuna:

Pocket Money – Lännen kovanaamat (1972)

The Life and Times of Judge Roy Bean – Roy Bean, piru mieheksi (1972)

The Sting – Puhallus (1973)

Siinäpä ne. Jos sattuu tulemaan mieleen jokin tähän genreen kuuluva leffa, joka puuttuu tältä listalta, pistä ihmeessä kommenttia tulemaan tuosta alhaalta niin päivitän sekä tämän blogin että oman tietokantani :)