* * * * ½
Ruotsalainen The Sounds on viihtynyt huipulla jo kahdeksan vuoden ajan aina debyytistään Living in America saakka. Nyt julkaistavalla neljännellä levyllä bändi on ottanut ohjat käsiinsä: levy-yhtiö on vaihtunut isosta merkistä omaan ja tuotanto on porukan omilla harteilla. Haastatteluissa hommaa kehutaan ja miksei kehuttaisi, sen verran hyvin ryhmä jatkaa hyväksi havaitsemallaan linjalla.
Tovi sitten makupaloina julkaistut singlet antoivat hyvin osviittaa siitä, millainen levy on tulossa. Nimibiisi Something To Die For on suoraan bändin hittibiisikäsikirjasta, kuten myös toinen sinkku Better Off Dead, joka sekin jää saman tien soimaan kuulijan päähän. Uutta jälkimmäisen biisin kohdalla on kuitenkin se, että se kuulostaa aivan 1990-luvun euroteknolta. Ei ehkä ihan niin juustoiselta kuin DJ Bobo, mutta ruotsalaiskavereihin Ace of Base ja E-Type vertaaminen ei tehne suurta vääryyttä. Silti kappale on sekin omalla tavallaan taattua Soundsia.
”Together we conquer our planet with DANCE”
Väliotsikko kertoo kaiken levyn kahdesta ensimmäisestä kappaleesta ja levyn fiiliksestä muutenkin. Vallalla ovat 1990-lukuiset popsoundit. Avausraita It’s So Easy jumputtaa tanssikompilla levylle avaustahdit ja toimii tietynlaisena introna kakkosbiisi Dance with the Devilille, joka on puhdasta tanssipoppia. Niiden jälkeen tuleva The No No Song on sitten juuri sitä The Soundsia, mitä ollaan totuttu kuulemaan ja diggailemaan.
Ylempänä mainittujen sinkkujen välissä on Diana, jonka jumputtava riffi ärsytti hieman aluksi, mutta sittemmin tuokin kappale jää kuunnellessa soimaan päähän. Yeah Yeah Yeah on myös erittäin tarttuva kappale. Won’t Let Them Tear Us Apart ja The Best of Me jatkavat hienon levyn etenemistä kohta vääjäämätöntä päätöstä, joka tulee hieman apaattisen Wish You Were Heren muodossa. Tylsähkö loppu muuten hyvälle levylle.
1 comment:
Yritän laittaa kommentin, mutta eiköhän tämäkin mene harakoille. :D
Uusi Soundsin levy kuulosti aluksi ihan kamalalta, eikä se ehkä vieläkään useamman kuuntelun jälkeen ole niin hyvä kuin edelliset sana painolla EHKÄ). Jos haluan kuunnella tanssimusaa, kuuntelen mieluummin Lady Gagaa. :D Ja Ace of Bace -kausi meni ohi joskun 1990-luvulla.
Mutta, mutta... ensin tosiaan levy kuulosti kamalalta. Sitten kappaleet alkoivat tarttua päähän ja nyt biisejä oikein tahtoo kuulla. Vaikka levy onkin aika jumputusta, niin se on silti ihan erilaista kuin 90-luvun hömpötykset. Maijan (näin suomalaisittain) ääni on myös ihanan persoonallinen.
Eihän the Soundsista voi loppujen lopuksi kuin tykätä. <3
Post a Comment