Friday, April 01, 2011

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja nyrkkitappeluita

1970-luku oli sellainen vuosikymmen, jolloin Hollywoodista tuli paljon toimintakomedioita, jotka olivat pääosin ihan pähkähulluja ja pöhköjä. Machoilua oli paljon, mutta juuri sopivassa määrin ettei homma mennyt liian totiseksi, kuten nähtiin seuraavan vuosikymmenen toimintahiteissä Beverly Hills Kyttä –trilogiaa ja Die Hardeja lukuun ottamatta, vaikka jälkimmäisessä olikin oma ylivakava puolensa.


TV:n puolella kyttäsarjat jyräsivät samalla formaatilla. Hittejä olivat mm. Starsky ja Hutch, The Dukes of Hazzard ja Hawaii 5-0. Kahdesta ensin mainitusta on tehty heikohkot leffat 2000-luvulla ja viimeisimmästä tehty uusi tv-sarjaversio pyörii tällä hetkellä yhdellä tv-kanavalla. On myös mainittava 1980-luvulla menestynyt Poliisiopisto, jossa oli erittäin paljon samoja juttuja kuin näissä 1970-luvun leffoissa. Erona oli kuitenkin se, että Poliisiopistossa pääosissa oli tasainen ryhmä aluksi liki tuntemattomia näyttelijöitä eikä leffoja oltu rakennettu yhden megatähden varaan.

Luin juuri tässä tovi sitten maaliskuun 2011 Valituista Paloista jutun Clint Eastwoodista ja siitä, miten hän oli nuoruudessaan ollut erään toisen nuoren miehen kanssa samassa koe-esiintymisessä. Kumpikaan ei roolia saanut. Toiselle oli sanottu, että hän on huono näyttelijä ja Clintille että hänellä on liian suuri aataminomena. Tämä toinen hylätty näyttelijänalku oli sitten kommentoinut Clintille: ”Tulevaisuudessa minä voin oppia näyttelemään, mutta sinulla on aina tuo aataminomena.” Tuo  toinen oli Burt Reynolds.



Kaksikosta kehkeytyi 1970-luvulla eniten kassatuloja tehneitä elokuvatähtiä maailmassa. Clint keskittyi aluksi lähinnä länkkäreihin ja Likainen Harry –sarjaan, Burt puolestaan teki jatkuvalla syötöllä humoristisia kaahailukomedioita. Niiden menestyksen huomasi pian myös herra Eastwood. Tuloksena kaksi loistavaa toimintakomediaa vuosikymmenen lopulla.

Harmi vaan, että kaksikko yhdisti voimansa vasta vuonna 1984, kun molempien menestys alkoi jo hiipua. Ja harmi, että se voimien yhdistäminen tuotti niinkin huonon elokuvan kuin City Heat – Tuli hännän alla.

Tässä pieni esittely muutamista kaksikon 1970-luvulla tekemistä leffoista, ilmestymisjärjestyksessä:


Burt esittää jenkkifutaaja Paul Crewea, joka hölmöilee itsensä vankilaan. Siellä ilkeä vankilanjohtaja haluaa päteä ja pakottaa Paulin hoitamaan vangeista joukkueen, joka pelaa näytösottelun vartijoita vastaan. Ottelussa ei sääntöjä juurikaan noudateta. Sen enempää spoilaamatta, tuttuun jenkkityyliin altavastaajat nousevat niskanpäälle. Ohjaajana toimi Robert Aldrich, alkuperäisten Flight of the Phoenix – Aavikkolento ja Dirty Dozen – Likainen tusina tekijä.


Longest Yard on ollut niin muistettava elokuva, että siitä on tehty jo kaksi remakea. Ensin britit tekivät Mean Machinen, jossa tähtenä on futarista näyttelijäksi siirtynyt Vinnie Jones (Snatch). Muutamaa vuotta myöhemmin vanha Burt oli mukana jenkki-remakessa, jossa Paul Crewea näytteli Adam Sandler, joka oli aivan väärä valinta rooliin.


Ohjaaja Michael Ciminon debyyttielokuva (mm. Kauriinmetsästäjä ja Lohikäärmeen vuosi) heittää Clintin ja nuoren Jeff Bridgesin pankkiryöstökeikalle Montanan jylhiin maisemiin. Clint esittää Thunderboltia, tunnettua pankkiryöstäjää, jonka vanhat ryöstökaverit (George Kennedy ja Geoffrey Lewis) yrittävät tappaa, koska luulevat Thunderboltin huiputtaneen heiltä ryöstösaaliin. Saalis on kuitenkin teillä tietymättömillä, joten nelikko päätyy ryöstämään saman pankin uudelleen, vieläpä samalla tavalla.


Burt on supernopea kuski nimeltä Bandit, joka kaverinsa Snowmanin (Jerry Reed) kanssa ajaa rekkalasteja vedonlyöntimeiningillä tiettyyn paikkaan tietyssä ajassa. Kapuloita rattaisiin alkaa heittämään sheriffi Buford T. Justice (Jackie Gleason), joka aikoo pysäyttää kilvanajon hinnalla millä hyvänsä. Banditin kyytiin hyppää myös karkuteillä oleva morsian Carrie (Sally Field). Huumoria piisaa ja peltiä menee ryttyyn oikein urakalla. Gleasonin esittämä sheriffi varastaa leffassa show'n ja jättää muut tähdet varjoonsa.



Paul Newmanin osallisuus tähän genreen on mitä mainioin ja aina kun listataan parhaita sporttileffoja, mainitaan Lämäri. Toiminta ja vauhti tulevat tosiaan jääkiekon tiimoilta, mutta sopivat tähän listaukseen loistavasti. Newman on uransa ehtoopuolella oleva alasarjan lätkäjoukkueen kapteeni, joka viimeisen menestyksen saavuttaakseen ottaa ohjat käsiinsä.

 

Clintin ensimmäinen todellinen pöljätoimintakomedia. Voiko enää olla parempaa juonta: kaljaa siemaileva rekkakuski, joka tappelee rahasta laittomissa otteluissa, hänellä on lemmikkioranki ja vihamiehien lista kasvaa jatkuvasti. Ei tietenkään voi. Clintin esittämä Philo Beddoe ihastuu paikallisessa kantriravintolassa esiintyneeseen Lynniin (Sondra Locke).

Tämän kadottua Philo lähtee yhdessä naapurinsa ja parhaan kaverinsa Orwell Boggsin (Geoffrey Lewis) sekä orankinsa Clyden kanssa kohti Denveriä, jonne Lynn on mitä ilmeisimmin lähtenyt yhdessä ”poikaystävänsä” Schylerin kanssa.


Perään lähtevät kostoa hinkuvat poliisit sekä hakaristein koristautuneet prätkäjengiläiset. Kantri soi ja maisema vaihtuu. Välillä nyrkit laulavat.


Sama porukka vauhdissa jälleen. Meininki on yhtä rajua kuin ensimmäisessä osassa ellei jopa rajumpaa. Tietenkin tietyt ykkösleffan jutut pitää toistaa, mutta joitakin uusiakin kikkoja ja hauskuutuksia on tarjolla. Hyvä leffa, mutta ei pärjää ykköselle.


Kaksi vuotta myöhemmin Philo Beddoe, Orwell Boggs ja Clyde ovat vauhdissa jälleen. Philo päättää lopettaa tappelut ja päätöstä tulee kannattamaan paluun tekevä Lynn Halsey Taylor. Mafiosot ovat kuitenkin toista mieltä: he tarjoavat Philolle ison summan rahaa ottelusta hurjaa Jack Wilsonia vastaan. Philo kuitenkin ystävystyy Wilsonin kanssa ja päättää jättää tappelun sikseen. Mafiosot eivät siihen suostu ja kidnappaavat Lynnin. Philon on siis pakko suostua matsiin.

Lopullisen välienselvittelyn jälkeen kaikki on taas hyvin ja jopa ärsyttävä Black Widows –prätkäjengikin on lopulta Philon kanssa sujut. Ykkösosa keskittyi Lynnin haikailuun ja etsimiseen, tämä kakkonen puolestaan enemmän tulevaan matsiin Wilsonin kanssa. Lällärit lakoon on loistava jatko-osa, ehkä yksi parhaista koskaan. Mutta minne oli unohdettu Echo?


Saturday Night Live –komediasarjan sketsistä tuli kokopitkä elokuva ja yksi parhaista komedioista koskaan. Jake ja Elwood Blues (John Belushi ja Dan Aykroyd) ovat Jumalan asialla pelastaakseen heidänkin opinahjonaan toimineen orpokodin. He pistävät bändinsä jälleen kasaan ja lähtevät kiertueelle järjestämään rahaa poikivan keikan.


Kaikki eivät kuitenkaan ole veljesten puolella, peräänsä he saavat Jaken ex-tyttöystävän (Carrie Fisher), kantribändin ja uusnatsiporukan, poliiseja unohtamatta. Leffahistorian – ainakin siihen mennessä – suurin autojen romutussessio käynnistyy ja päättyy lopulta keikkaan vankilassa. Leffassa nähdään myös suuria musiikkitähtiä, kuten Aretha Franklin, Ray Charles, James Brown ja Cab Calloway.


Todellinen tähtikaarti mukana tässä kaahailukisaleffassa. Mukana Burtin lisäksi mm. itse James Bond eli Roger Moore, Dom DeLuise, Charlien enkelinä tunnettu Farrah Fawcett, legendaariseen Rat Pack -porukkaan kuuluneet Dean Martin ja Sammy Davis Jr, ensiesiintymisensä Hollywood-leffassa tekevä Jackie Chan, Peter Fonda ja ex-jenkkifutistähti Terry Bradshaw. Tämän leffagenren ehdottomia helmiä.

 

Ei niinkään toimintakomedia, ennemminkin romanttinen musikaalinen komedia, mutta silti Burtin parhaita leffoja. Mukana myös Dolly Parton ja Dom DeLuise.


Tässä jatko-osassa ei Burt enää ollut pääosassa ja sen huomaa, kuten myös sen, että tämä tarina oli jo käyty läpi kahdessa ensimmäisessä osassa eikä lisäosille olisi ollut enää tarvetta. Huono leffa, ei voi suositella.


Ykkösosan tähtikaarti tekee paluun ja muutamia tähtiä on vielä lisätty kiinnostuksen nostamiseksi. Ei pärjää ykköselle – tietenkään, mutta on ihan tyypillinen jatko-osa, eli voihan tämän katsoa, jos siltä tuntuu.


Ollaan jo aika kaukana 1970-luvusta, mutta silti nämä äijät tekivät muutamia genreen kuuluvia elokuvia edelleen. Clint on ikääntynyt merijalkaväen kersantti Thomas Highway, joka palaa tuttuun koulutuspaikkaan vuosien tauon jälkeen pistämään hunningolle joutuneen tiedustelukomppanian ruotuun.

Sotilaat rötväilevät minkä ehtivät ja Clint murisee, ärisee ja vääntelee naamaansa mahdollisimman äkäisiin ilmeisiin. Huumori ei tässä leffassa synnykään pääosaa miehittävän supertähden iloisuudesta vaan tehokkaista vastakommenteista. Clint tavallaan yhdisti Philo Beddoen ja Dirty Harry Callahanin hahmot tässä leffassa. Jättimachoilu ei kuitenkaan uponnut maksavaan kansaan niin kuin oli toivottu, mutta meisille kelpaa.

 
Tähän genreen kuuluvat Burtit, joita en ole nähnyt ollenkaan – tai ainakaan yli 20 vuoteen:

McCoy – Piru mieheksi (1973)
White Lightning – Valkea salama (1973)
W.W. and the Dixie Dancekings – Ei aikaa arkailla (1975)
Viskiseikkailu Lucky Ladyllä (1975)
Gator – Isku vyön alle (1976)
Semi-Tough – Kahden miehen morsian (1977)
The End – Lopun alku (1978)
Hooper (1978)
Rough Cut – Mekö muka huijareita (1980)

Ja Clintit:

Bronco Billy (1980)
Honky Tonk Man (1982)

Paul Newman teki tämän blogitekstin pääosakaksikkoa ennen muutamia tällaisia leffoja, mutta niitä en myöskään ole nähnyt pitkään pitkään aikaan, joten en ihan pelkän imdb:n perusteella viitsi sen tarkemmin nostaa esille, mutta tässä muutama listattuna:

Pocket Money – Lännen kovanaamat (1972)
The Life and Times of Judge Roy Bean – Roy Bean, piru mieheksi (1972)
The Sting – Puhallus (1973)

Siinäpä ne. Jos sattuu tulemaan mieleen jokin tähän genreen kuuluva leffa, joka puuttuu tältä listalta, pistä ihmeessä kommenttia tulemaan tuosta alhaalta niin päivitän sekä tämän blogin että oman tietokantani :)

No comments: