30 vuotta sitten - yksi parhaista popvuosista, osa 11: et voi Pettyä

Tässä vielä viimeisenä julkaisuna aiheesta ne loput mainitsemisen arvoiset pop- ja rock-albumit vuodelta 1987. Ehtihän sitä vielä yksi rockin kivijalka, supertähti ja mollin maestro kupsahtaa ennen kuin vuosi vaihtui. Eli tietenkin Tom Petty, joka erkani elämästä lokakuun alussa 66-vuotiaana. Käydään Tompan vuoden 1987 kiekko läpi tuonnempana, ensin pari muuta:

Document

R.E.M. oli vuonna 1987 vasta nousemaisillaan tunnetuksi yhtyeeksi. The One I Love oli iso yllätyshitti ja Finest Worksong menestyi myös. Seuraavana vuonna julkaistu Green jatkoi oikealla tiellä ja sitten muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi se yksi uskontobiisi ja kaikki räjähti bändin käsiin. Moni on keskustelupalstoilla tarjonnut kolmea yhtyeen jäsentä tulevien kuolleiden listalle: rumpali Bill Berryllä oli aivokasvain, kitaristi Peter Buck on ollut vaikeuksissa nautintoaineiden kanssa ja eksentrinen solisti Michael Stipe puolestaan aina tikkulaiha. Silti tämä kolmikko on edelleen voimissaan vaikka eivät enää musiikkia yhdessä teekään.

Jenkkiläisestä vaihtoehtorockista voidaankin siirtyä Englantiin ja konepopin puolelle.

Music for the Masses

Tuleva suursuosio oli vasta nurkan takana Depeche Moden brittikonepoppareille. Nelikko teki hommia kuitenkin nuoruuden innolla ja ajankuvaan sopivilla biiseillä. Kaksi vuotta myöhemmin olisi sitten vuorossa jättipotti Violator-levyn muodossa, mutta sitä ennen mentiin musiikkia massoille -linjalla. Hittibiisejä olivat mm. Never Let Me Down Again, Strangelove, Little 15 ja Behind the Wheel. Tuolloin Depeche Mode oli lähinnä ärsyttävä pumppu. Edes tuo mainitsemani Violator kaikkine hitteineen (Personal Jesus, Enjoy the Silence, jne.) ei auttanut siihen aikaan. Vasta seuraava levy Songs of Faith and Devotion ja varsinkin biisi Walking in My Shoes sai allekirjoittaneen kiinnostumaan.

Jatketaan hetki vielä brittiläisen tanssipopin parissa.

Actually

Toinen brittiläinen konemusiikin klassikko-orkesteri - tai tässä tapauksessa duo - oli tietenkin edelleen vahvasti porskuttava Pet Shop Boys. Vuonna 1987 kaksikko jatkoi menestyksekkäällä tiellä julkaisemalla Actually-levyltä hittisinglet It's a Sin, What Have I Done to Deserve This (vierailijana Dusty Springfield) sekä Rent. Varsinkin tuo ensinmainittu hittisinkku oli kovaa kamaa tuolloin ja sitä hoilattiin koulussa kaverien kanssa ja vapaa-ajallakin.

Brittiläisestä tanssipopista voidaankin siirtyä tukkahevin puolelle.

Whitesnake 1987

Deep Purplen vokalistina tunnetuksi tullut rokkikukko David Coverdale perusti bändistä lähdettyään uuden yhtyeen nimeltä Whitesnake. Vahvaan voimabluesiin ja hard rockiin luottanut pumppu teki tasaisen varmaa työtä vuosikaudet, mutta menestys ei ollut ihan toivotun luokkaa. Ainakin jos ajattelee, että nokkamies (ja varmasti myös näyttävä vaimonsa) halusivat lisärahoitusta vauhdikkaalle ja kalliille elämäntavalleen.

Siispä Coverdale pisti pellolle kaikki perusjuntit rockjyräsoittajansa, mukaanlukien levyn sävellyksistä pääsääntöisesti vastanneen Jon Sykesin ja otti tilalle näyttävämmän näköisiä hemmoja. Bassonvartta nuolemaan tuli Quiet Riotissa mainetta saavuttanut Rudy Sarzo ja toiseksi kitaristiksi Dion riveistä lähtenyt Viv Campbell. Rumpali Tommy Aldridge ei ollut mikään kaunokainen, mutta tarpeeksi eläväinen pehkotukkineen ja varsin voimakkaasti iskevä kannunpaiskoja, joten hän täytti paikkansa siltä osin. Eikä tietenkään voi unohtaa peroksidiblondia, jousella kitaraansa sopivissa paikoissa vinguttavaa Adrian Vandenbergiä.

Levylle valittiin sekä uusia kappaleita että vanhoja hittejä, jotka saivat uusintakäsittelyn. Samalla kun bändin ulkoasu oli hoidettu kuosiin, hoidettiin kuosiin myös näyttävät videot, joissa muhinoivat pääosissa tietenkin itse Coverdale ja emäntänsä Tawny Kitaen, jonka muut ansiot showmaailmasta ovat Tom Hanks -komediasta Polttarit.

Hyvä levy. Ehkä timmein paketti bändin uralla. Mutta se tukkahevistä. Eteenpäin.

Let Me Up (I've Had Enough)

Ennen vuotta 1987 Tom Petty oli julkaissut jo kuusi menestyslevyä. Jättisuositusta Damn the Torpedoes -kiekosta oli kuitenkin kulunut jo lähes kahdeksan vuotta. Uutta jytyä yrittäessään Petty ja Heartbreakersit julkaisivat levyn nimeltä Let Me Up (I've Had Enough), joka ei menestynyt odotetusti. Levyn julkaisua ennen The Heartbreakers kiersi maailmaa Bob Dylanin taustayhtyeenä. Dylan kirjoitti levylle kappaleen Jammin' Me, joka julkaistiin myös singlenä.

Tämä levy on siitä erikoinen tapaus Pettyn ja kumppanien uralla, koska siltä ei kelpuutettu yhtään kappaletta vuoden 1993 Greatest Hits -kokoelmalle. Petty itse kommentoi levyä ja sen hetkistä aikaa Runnin' Down the Dream -dokkarissa sanomalla, että levyn nimi kertoo jo kaiken, että bändi oli tulossa tienhaaraan ja kaikki olivat väsyneitä.

Olen Pettyn kuoleman jälkeen kuunnellut paljon näitä vähemmälle huomiolle aikoinaan jääneitä levyjä ja niiltä löytyy todella paljon hyviä biisejä, sellaisia, joita ei ole nostettu hittikokoelmille. Oma suosikkini levyn biiseistä on Runaway Trains, joka kuulostaa kuin olisi 80-luvulla telkkarin edessä ja alkamaisillaan olisi joku uusi toimintajännärikomediasarja, johon Petty olisi tehnyt tunnusmusiikin.

Jatketaan hetki amerikkalaisen juurirokin parissa.

The Lonesome Jubilee

Tom Pettyn kuoleman jälkeen kuuntelin vainajan musiikin lisäksi myös hänen aikalaisiaan rokkareita. Bruce Springsteen, Bryan Adams ja John Cougar Mellencamp. Viimeksimainitun uran yhdeksäs albumi The Lonesome Jubilee muodostui hänen menestyksekkäimmäkseen. Kovin biisi levyllä on tietenkin Paper in Fire, mutta Check it Out, Cherry Bomb, We are the People ja Empty Hands ansaitsevat yhtä paljon suitsutusta. Koko levy on erinomainen rockpaketti.

Notorious

Loppuun vielä erityismaininta vuoden 1986 marraskuussa ilmestyneelle Duran Duran -albumille Notorious, joka oli Chic-kitaristi Nile Rogersin ja bändin itsensä tuottamana varsin funk-vetoinen kiekko. Levyn nimiraita julkaistiin sinkkuna jo lokakuussa, mutta kaksi seuraavaa (Skin Trade ja Meet El Presidente) vuoden 1987 puolella. Groovea löytyy myös kappaleista American Science ja So Misled. Ottakaa ihmeessä tämä lätty haltuun!

Jätin listalta pois mm. nettimaailmassa uuden tulemisen löytäneen, näissäkin teksteissä jo usein mainitun Rick Astleyn hitin Never Gonna Give You Up, ja monta muutakin. Mutta olihan tässäkin jo läpikäymistä ja paljon kuuntelemista.

30 vuotta sitten - yksi parhaista popvuosista, osa 10: Pomo

Bruce Springsteen ja E Street Band olivat vuosina 1984-85 maailman kovin bändi. Pienen tauon jälkeen Pomo julkaisi soololevyn ilman tuttua taustabändiä ja levyn sanoitukset käsittelivät hänen kariutunutta avioliittoaan näyttelijä Julianne Phillipsin kanssa. Vaikka levy ei edeltäjien menestykseen noussutkaan, on se kuitenkin mainettaan parempi. Biiseistä mainittakoon hitit Brilliant Disquise, nimiraita Tunnel of Love sekä Tougher Than the Rest.

Tunnel of Love ei varsinaisesti ole tähän juttusarjaan sopivaa kasaripoppia funkeilla mausteilla, mutta nuo yllämainitut singlet sopivat alakuloisesta vireestään huolimatta sinne käsittelyssä olevan vuoden soittolistoille U2:n, INXS:n, Princen, Terencen, Whitneyn, parin Georgen ja Rick Astleyn joukkoon.

Avausraita Ain't Got You on viiskytluvun rokille osoitettu pariminuuttinen pastissi. Sen jälkeen tulee Tougher Than the Rest. Huikea kantriballadi, jota video tukee hienosti. Pussailevia ja halailevia ihmisiä valokuvissa ja lavalla esiintymässä bändi, joka muistuttaa paljolti E Street Bandia. Springsteenin ja uuden heilan (ja tulevan pitkäaikaisen vaimon) Patti Scialfan katseet heidän laulaessaan huokuvat romantiikkaa.

All That Heaven Will Allow on sekin ihan tutun kuuloista Springsteeniä. Spare Parts puolestaan erinomainen bluesraita, jonka rouhivan kitaran höysteenä on hyvä bassopomputus. Tällaisia biisejä Jon Bon Jovi on tehnyt muutaman tämän jälkeen.

Cautious Man tuo mandoliineineen mieleen Bob Dylanin. Walk Like a Man on taustamelodialtaan niin kasariballadi kuin mahdollista. Syntikat ja rumpukone nakuttavat tahdin.

Sitten on nimibiisin Tunnel of Love vuoro. Ja kun sen kuuntelee tuo edellä mainitsemani sopivuus soittolistalle tulee ilmi. Ei tämä kappale ole kovinkaan kaukana mm. George Michaelin Father Figuresta. Kitarasoolon vetää Nils Lofgren, syntikoista vastaa Roy Bittan. Molemmat E-Street Bandin kulmakiviä.

Two Faces on myös hyvä biisi. Danny Federicin urkuilu kruunaa homman. Federici teki, kuten edellämainittu Bittankin pitkän uran E Street Bandissa. Molemmat ovat jo siirtyneet ikävä kyllä tuonpuoleiseen.

Levyn menevin biisi on Brilliant Disguise. Myös sillä kuullaan Federicin urkua sekä myös Max Weinbergin lyömäsoittimia. Tästä biisistä tulee hyvälle tuulelle aina kun sen kuulee.

One Step Up on erinomainen kappale sekin. Springsteen jää usein soitannaltaan ympärillään olevien starojen varjoon, mutta jos Pomo on tosiaan soittanut levyllä suurimman osan kitaroistakin itse, nostan äijälle hattua. Koskaan ei hän ole tästä kunnian perään huudellut, porskuttanut vaan menemään.

Levyn kaksi päätösraitaa When You're Alone ja Valentine's Day jatkavat levyn tunnelmaa ja osoittavat jälleen Springsteenin taidot. Amerikan Vantaan suuri mies osasi täydellisesti tehdä tällaisen levyn, joka ei ole missään ajassa kiinni, vaikka siitä kasarisoundit kuuluvatkin. Paljon kestävämpi levy kuin edeltäjänsä Born in the USA, joka kaikesta hienoudestaan huolimatta on niin puhkisoitettu, että ei sitä tule juuri koskaan enää kuunneltua. Tämän sen sijaan voisi laittaa milloin vain pyörimään.

30 vuotta sitten - yksi parhaista popvuosista, osa 9: U2

Vuonna 1987 U2:n irlantilaiset rokkikukot eivät olleet vielä ihan niin pompöösejä kuin myöhemmin. Menestystä oli tullut ensilevystä asti. Itsekin olin myyty, kun 8-vuotiaana pikkupoikana Rockradiosta kuuli New Years Day'tä ja Sunday Bloody Sunday'tä. Eihän niiden sanoista mitään ymmärtänyt, mutta se ei menoa haitannut.

Seuraavana vuonna ilmestynyt single Pride (In the Name of Love) oli maailmanlaajuinen superhitti ja tuntui ettei mikään voisi enää estää Uukakkosen nousua yhdeksi maailman suosituimmista bändeistä.

Kaksi päivää ennen 12-vuotissynttäreitäni julkaistu The Joshua Tree heidät sinne nosti. Los Angelesissa bändi soitti talon katolla ja kuvasi samalla klassikkovideon kappaleelle Where the Streets Have No Name.

Biisi julkaistiin levyn kolmantena singlenä elokuussa 1987 ja se menestyi listoilla ihan hyvin. Ei tosin yltänyt kärkisijoille kuten edeltäneet sinkut. Slovarikaksikko I Still Haven't Found What I'm Looking For sekä With Or Without You sen sijaan valloittivat Yhdysvaltojen listat ja menivät monissa muissakin maissa ykköseksi. Näiden kolmen biisin jälkeen lähes jokainen tiesi yhtyeen olemassaolon.

Neljäntenä biisinä levyllä kuultu Bullet the Blue Sky oli sitten rankempaa materiaalia, mutta erittäin hyvä raita sekin. Funkimpi riffi, kantaaottavat sanat ja kuumottava tunnelma koko ajan. The Edgen kitaroinnit olivat hatunnosto Jimi Hendrixille. Biisistä tulee myös mieleen The Doors. Varsinaista virallista videota ei tuolloin julkaistu, tässä kuitenkin tältä vuodelta The Tonight Show'ssa vedetty versio. Erittäin kova esitys vaareilta!

Loput levyn kappaleista ovat kuitenkin aina jääneet näiden jättihittien pimentoon. Siksi tätä levyä ei ihan täyden viiden tähden kiekoksi voi laittaa. Edellisellä levyllä tuottajina aloittaneet kanadalainen Daniel Lanois ja Roxy Musicissa aikoinaan soittanut Brian Eno palasivat hommiin. Tavoitteena oli suoraviivaistaa bändin soundia varsin ambientina ja kokeellisena soineen The Unforgettable Firen jälkeen. Kolme ensimmäistä biisiä osoittivat heidän onnistuneen yrityksessään.

Bono on kertonut haastatteluissa heidän halunneen tuoda esiin bändin tunteman antipatian "aitoa Amerikkaa" kohtaan, joka oli vastapainona heidän ihannoimalleen "myyttiselle Amerikalle". Yhtyehän oli ollut jenkkilässä kiertueilla useasti, pitkäänkin yhteen menoon, joten paljon olivat ehtineet näkemään. Vaikutteita tuli myös Bonon reissuilta Keski-Amerikkaan, siellä hän näki ensi kädessä Yhdysvaltojen ulkopolitiikan ja asekaupan vaikutukset.

Running to Stand Still on tuttu U2-balladi, johon on lisätty länkkärifiilistä. Se kertoo tarinan dublinilaispariskunnasta, jotka ovat koukussa heroiiniin. Bono kuunteli Rollari-kaksikko Jaggerin ja Richardsin avittamana vanhaa bluesia ja kantria. Lisäksi kaveeraaminen Bob Dylanin ja Van Morrisonin - vain muutamia mainitakseni - kanssa auttoi vokalistia tutkimaan rockin juuria ja syntyvaiheita. Tässä video Rattle and Hum -livevideolta:

Red Hill Mining Town ei kyllä kovinkaan paljoa noihin juttuihin viittaa (se sai innoituksensa paria vuotta aiemmin tapahtuneesta kaivoslakosta), mutta on The Edgen tunnusomaisen kitaroinnin siivittämä popkappale. Alun perin tästä piti tulla kakkosena julkaistu single, mutta tyytymättömyys videoon (ohjaajana Neil Jordan) ja Bonon vaikeudet laulaa biisi saivat bändin muuttamaan mielensä. Sen sijaan sinkkuna julkaistiin I Still Haven't Found. Katsokaa itse, oliko syytä jättää julkaisematta?

In God's Country on perinteistä uukakkosta, mutta sen jälkeen tuleva Trip Through Your Wires antoi esimakua seuraavana vuonna ilmestyneestä Rattle and Hum -livelevystä, jolta irroitettiin sinkkuna B.B. Kingin kanssa esitetty mainio bluesjyrä When Love Comes to Town.

One Tree Hill -kappaleessa kuuluu Bonon tekemät reissut Afrikkaan. Kitarointi on tällä kappaleella rajua ja myös efektipainotteista. Biisi on nimetty uusiseelantilaisen tulivuorenhuipun mukaan. Bonon henkkoht avustaja Greg Carroll menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa 1986 ja sanoitukset kuvaavat tuntemuksia hautajaisten jälkeen.

Exitissä tunnelma nousee pikkuhiljaa ja Bono antaa palaa kunnolla. Edgen kitarat murisevat ja pörisevät. Pikku tauko ja sitten taas kohti nousua. Hieno kappale! Levyn päättää Mothers of the Disappeared, jonka tekstin Bono rustasi ollessaan El Salvadorissa ja tavattuaan siellä sisällissodassa kuolleiden tai kadonneiden uhrien äitejä.

30 vuotta sitten - yksi parhaista popvuosista, osa 8: Whitney

Vuoden 1987 aikana tuli 12-vuotiaalle hevidiggarille monta erinomaista levyä, mm. ikioma kotoinen Kirkamme julkaisi jo toisen hevilevynsä, Bon Jovi löi vihdoin läpi ympäri maailman, Anthraxilta tuli I'm the Man -EP ja Beastie Boys pisti ilmoille debyyttinsä Licenced to Ill. Niiden lisäksi oli kiva kuitenkin kuunnella purkkapoppia ja sitä tyyliä edusti Madonnan lisäksi tuohon aikaan parhaiten Whitney Houston.

Okei, ehkä jotkut Tiffany, Debbie Gibson ja Kylie Minogue olivat enemmän purkkaa ja Whitney soulia, mutta kuitenkin. Kun I Wanna Dance (with Somebody Who Loves Me) ilmestyi ja videon näki kotimaan muutamasta musiikkiohjelmasta ja Sky Channelkin sitä innoissaan pyöritti, oli allekirjoittanut täysin tämän nuoren jenkkilaulajattaren pauloissa. Taisinpa saada tämän LP-levyn tuolloin joululahjaksi, yhdessä Def Leppardin Hysteria-kasetin kanssa. Vähänkö mahtavaa!

Sittemmin nämä Whitneyn juustoiset sävelet ovat pudonneet kuuntelulistalta enkä tätä juttua kirjoittaessakaan oikestaan tätä levyä kuunnellut. Mutta ihan hyvä julkaisu, menestyksekäs sellainen, Whitneylle. Hänkin poistui keskuudestamme suht nuorena, törvättyään elämänsä turhaan narkkariaviomieheen ja päädyttyään itsekin mieron tielle kaikista miljoonistaan ja ihailijoistaan huolimatta. Whitney oli kuitenkin MTV-sukupolven ensimmäinen todella menestyksekäs tummaihoinen naissupertähti, joka raivasi tietä mm. Beyoncélle.

I Wanna Dance on tietenkin levyn suurin ja muistetuin hitti, mutta on levyllä muitakin hyviä kappaleita. Kakkosraita Just the Lonely Talking ei ole kuitenkaan parhaimmistoa. Se tuo mieleen Spice Girlsien muutaman kappaleen. Mainittakoon kuitenkin, että suht nimekäs Kenny G soittaa saksofonisoolon tuolla raidalla.

Love Will Save the Day on funkilla rytmillä ja ksylofonisoololla varustettu menopala, jolla Whitney ei kailota kurkku suorana. Biisin säveltäjä Toni C ja tuottaja Jellybean ilmeisesti päättivät kokeilla jotain hieman erilaista ja ihan hyvin Whitney siitä selvisi. Tässä siitä livevideo vuodelta 1988.

Sitten on vuorossa levyn ensimmäinen jättihittiballadi, Didn't We Almost Have it All. Hyvin muistan senkin, kuinka tämä biisi soi moneen kertaan ala-asteen limudiskossa, eikä siinä odoteltu mitään illan vikoja hitaita vaan likimain joka toinen soinut biisi oli tämä. Varsinaista videota ei tehty, sen sijaan käytettiin tätä Saratoga Springsin keikalta kuvattua pätkää.

Tuota versiota kuunnellessa ja katsellessa tulee jälleen mieleen Prinssille morsian -leffan Sexual Chocolate -bändi :D

Slovaritunnelmien jälkeen vuoron saa julkaisuvuoteensa erittäin vahvasti nivoutuva So Emotional, sinkkujulkaisu nro 3. Tanssihitin takaa löytyy kaksikko Steinberg & Kelly, jotka ovat tehneet sellaiset pikkaisen menestyneet biisit kuin Like a Virgin (Madonna), Eternal Flame (Bangles) ja Alone (Heart).

Where You Are, Love is a Contact Sport ja You're Still My Man ovat helposti ohitettavissa. Ensinmainitussa on tutusti pinnalla syntikat ja soolon lurittelee saksofonisti. Keskimmäinen on jumputteleva tanssilavalle sopiva biisi. Viimeksi mainittu puolestaan levyn teemaan sopiva syntsavetoinen balladi.

For the Love of You -kappaleen tekijät ovat tunnetut Isleyn veljekset eli the Isley Brothers. Biisi on funkryhmän vuoden 1975 levyltä The Heat is On. Wikipedian mukaan tämän kappaleen piti olla Whitney-levyn kakkossinkku, mutta levy-yhtiö oli sitä mieltä, että kakkosena pitää julkaista alkuperäistä materiaalia, joten tämä cover sai jäädä albumiraidaksi. On tässä biisissä hieman paremmat vibat kuin noissa kolmessa edellisessä.

Levyn neljäs singlelohkaisu oli slovari Where Do Broken Hearts Go. Whitney ei Wikipedian mukaan halunnut levyttää biisiä, koska siinä ei ollut erityisempää sanomaa (usko tai älä), mutta suostui kun levypamppu sanoi biisin menevän listakärkeen, jos Whitney sen vain julkaisee. Näin kävikin, siitä tuli Whitneyn seitsemäs peräkkäinen listaykköseksi mennyt single. Heh, kamalia juttuja joutuvat nämä artistit tekemään :)

Levyn päätösraidalla Whitney duetoi äitinsä Cissy Houstonin kanssa. I Know Him So Well -biisin säveltäjinä toimivat Tim Rice sekä ABBA-miehet Björn Ulvaeus ja Benny Andersson. Ja biisihän oli alun perin Chess-musikaalissa jokunen vuosi aikaisemmin. Ensimmäisen, vahvasti ABBA:lta kuulostavan version tekivät Elaine Paige ja Barbara Dickson. Ihan ok versio Houstonin tädeiltä.

Appropoo: levyn hitit ovat kovia, mutta kiekolle löytyy myös täytekamaa ettei tästä ihan viiden tähden lättyä saa.

30 vuotta sitten - yksi parhaista popvuosista, osa 7: George Harrison

1987 oli vuosi, jolloin myös Beatles-kitaristina parhaiten tunnettu George Harrison nousi jälleen parrasvaloihin. Harrison oli viettänyt 1980-luvulla aikaa lähinnä elokuvien tuotantohommissa, ollen mukana varsinkin Monty Pythonin elokuvien taustajoukoissa. Veri veti kuitenkin rockpuolelle, joten ei muuta kuin takaisin sorvin ääreen, tuumasi Harrison.

Yhdessä ELO:sta tutun Jeff Lynnen kanssa työstetty paluulevy Cloud Nine tuotti Harrisonille mm. hitit Got My Mind Set On You (josta tehtiin kaksi videotakin) ja When We Was Fab (jonka Beatles-muistelot toimivat edelleen tänäkin päivänä). Harrison innostui pitkän tauon jälkeen ja jo seuraavana vuonna oli vuorossa superyhtye Traveling Wilburys, jossa olivat Harrisonin ja Lynnen lisäksi mukana Bob Dylan, Tom Petty sekä Roy Orbison. Mutta se ei kuulu enempää tähän tarinaan, vaan käydäänpä Cloud Ninen kimppuun.

Suurin hitti Got My Mind Set On You on laitettu levyn päätösraidaksi, joten kuuntelijat joutuivat aikoinaan skippaamaan cd-levynsä oikeaan kohtaan, jos olivat jostain tämän levyn jo cd-muodossa löytäneet. Taisi olla vinyyli- eli tuolloin tuttavallisemmin levysoittimen neulan siirto B-puolen loppuun se oikeampi tapa. Se kuitenkin oli hölmöä, koska levy on kaikin puolin hyvä. Ei kuitenkaan samanlaista hitti-ilotulitusta kuin Michael Jacksonin Bad tai George Michaelin Faith, mutta pullollaan hyvää bluesahtavaa poprockia. Levyllä rummuista vastasivat sellaiset legendat kuin Ringo Starr ja Jim Keltner.

Nimibiisi Cloud Nine on juuri tuota kasariblueskamaa. Verrokkeina voidaan mainita Eric Claptonin ja Chris Rean 1980-luvulla tekemät hitit. Kakkosbiisi That's What it Takes sisältää samanlaista lakaisurämpyttelyä, mitä Lynne tunki tuohon aikaan tälle levylle, Roy Orbisonin viimeiseksi jääneelle Mystery Girlille, em. Traveling Wilburysin debyytille sekä Tom Pettyn Full Moon Feverille pari vuotta myöhemmin. Samat jampat soittamassa samanlaisia biisejä monella levyllä. Mutta mitä siitä, kunhan biisit ovat hyviä. Ja aika useat noista mainituista levyistä ja niiden biiseistä sellaisia olivat.

Näitä kuunnellessa huomaa tuon uudelleen ja uudelleen. Fish on the Sand voisi olla pienillä muutoksilla Pettyn levyllä. Just for Today on rauhallinen kappale, joka ei jätä erityisiä muistikuvia. Sitä seuraava This is Love on eri maata: se on iloinen, menevä ja rallatteleva. Ja sekin olisi voinut olla vaikka Orbisonin kiekolla. Huomaan toistavani itseäni tässä artikkelissa jatkuvasti. Pahoittelut siitä :D

Aikamoinen video, vai mitä? Pyörittelyt alkavat pyörryttää, mutta olipahan kiva paikka Georgella käydä soittamassa tuo rantakallio. Keitäköhän olivat nuo ihmiset noissa takapihabileissä?

Vanhoja hyviä aikoja muistellut When We Was Fab on levyn helmiä. Beatles-tunnelmissa mennään, ehkäpä ainoan kerran Georgen soolouran aikana. Video myös on mainio.

Hittibiisejä seuraava Devil's Radio sisältää Claptonin soittamassa kitaraa sekä lurittamassa soolon. Hyvä rockbiisi. Tässä livevideo:

Sitten siirrytään hieman rauhallisempiin tunnelmiin kappaleen Someplace Else tiimoilta. Kyseessä on perinteinen rakkauslaulu, jossa George kaipalee läheisyyttä ja rauhaa. Hauskasti nimetty Wreck of the Hesperus on pianoblues, jossa on myös mukana Eric Clapton.

Ennen levyn suurinta hittiä on vuorossa balladi Breath Away from Heaven, joka japanilaistyylisine syntetisaattoreineen on levyn biiseistä eniten ajankuvaan viittaava. Siis noiden Lynne-Petty-Orbison-Wilburys-hommien lisäksi. Aluksi kappale tuntui oudolta, hauskaltakin, mutta loppujen lopuksi se on aika turha tällä levyllä.

Got My Mind Set on You on alun perin Rudy Clarkin tekemä kappale vuodelta 1962. Tarttuva rokkikappale, joka sai menestystä 25 vuotta alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen.

Tosiaan, kaksi videota biisistä julkaistiin. Ylempänä versio 1 ja alempana versio 2. Jokainen voi tykönään päättää, kumpi on parempi...

Täältä voit lukea ex-kollegani muutama vuosi sitten tekemän analyysin tästä Harrisonin viimeiseksi jääneestä studioalbumista.

Vuonna 2004 julkaistulla remasteroidulla cd-versiolla on mukana muutama bonuskappale. Shanghai Surprise ja Zig Zag julkaistiin alun perin edellisenä vuonna ilmestyneen Madonnan ja Sean Pennin elokuvan Shanghai Surprise soundtrackilla. Harrison tuotti elokuvan ja vastasi musiikista yhdessä Michael Kamenin kanssa. Leffa ei ollut kovinkaan suuri menestys. Biiseistä ensinmainittu on kasarileffarenkutus, jälkimmäinen parempi, svengaava yökerhopala.

30 vuotta sitten - yksi parhaista popvuosista, osa 6: Sting

Sting otti hatkat Policesta ja aloitti menestyksekkään soolouran. Debyyttilevy tuotti pari hittiä (If You Love Somebody Set Them Free ja Russians). Vuonna 1987 koillis-Englannista kotoisin oleva basisti-laulaja julkaisi sitten Nothing Like the Sunin, jonka ensisinkku We'll Be Together oli samoista aineksista koottu menopala kuin tuo edellä mainittu Set Them Freekin. Erikoinen hitti tuli kuitenkin seuraavasta lohkaisusta. Englishman in New York toi kasarisoundeissa tutumman saksofonin rinnalle korkeammalta soivan sopraanosaksofonin ja biisistä tuli klassikko. Jopa Vilperin Perikunta levytti coverin Turkulainen Helsingis. Yksi levyn hittejä oli myös nimeään myöten herkkä slovari Fragile.

Viime vuosina Sting on kokenut pientä uutta tulemista levytysten muodossa. Erityisesti The Last Ship -levy on erinomaisen hyvä! Kolmekymmentä vuotta sitten Sting oli kuitenkin elämänsä vedossa. Edellä mainittu We'll Be Together -single sai ihmiset ympäri maailman joraamaan tahdissaan. Tuolloin levyt julkaistiin vielä pääsääntöisesti vinyyli- ja kasettimuodossa ja kyseinen ensisinkku oli jemmattu tuplana julkaistun levyn kakkoskiekon avausraidaksi.

Muistan isosiskoni saaneen tämän LP-levyn lahjaksi - tai sitten hommanneen sen ihan omilla rahoilla - mutta aina välillä onnistuin nyysimään tämän hetkeksi ja kuuntelemaan olohuoneen levysoittimen äärellä.

Karibianmerellä sijaitsevalla Montserrat-saarella äänitetty levy starttaa erittäin kasarisoundisella The Lazarus Heart -kappaleella. Sitä kuunnellessa ajatukset siirtyvät oitis Vihreän timantin metsästys -leffaan. Seuraava kappale Be Still My Beating Heart on myös ajankuvaansa sopiva puolislovari. Se julkaistiin levyn kakkossinglenä ja voitti palkintojakin. Kummallakin em. kappaleella soittaa myös Police-kitaristi Andy Summers.

Kolmantena kuultava Englishman in New York on ymmärrettävästi hittikappale, mutta on myös helppo ymmärtää, miksi moni ei voi sietää kyseistä biisiä. Jo soolodebyyttilevyllä soittanut saksofoniguru Brandon Marsalis lurittelee ne ikimuistoiset sävelet, joita pitkään luulin soitetun klarinetilla, mutta kyseessä tosiaan on sopraanosaksofoni.

Nelosbiisi History Will Teach Us Nothing on funkahtava kappale, jossa tapaillaan reggaesoundia kuin vanhoja Police-aikoja muistellen ja uutta vuosikymmentä mukaan ympäten. Sting kiekuu tutulla falsetillaan jamaika-aksenttia. Mukana on myös tunnelmia afrikkalaisesta kuorojammailusta (jos tuo nyt on edes oikea sana?).

They Dance Alone julkaistiin myös singlenä, tosin vasta elokuussa 1988. Kasarityyliin biisi on pullollaan lurittelevaa saksofonia, panhuilua ja syntikoita. Kitaraa soittavat Dire Straitsista tuttu Mark Knopfler sekä Eric Clapton. Seuraava kappale Fragile - kaikesta kasarisuudestaan huolimatta - oli paljon kestävämpi biisi. Siihen on vaikuttanut myös se, että biisiä on soitettu Suomessakin paljon, tosin ehkä enemmän Tapani Kansan versiona nimeltä Särkyvää.

Hittisinkku We'll Be Togetherilla Sting ja taustakuoro (jossa mukana myös Annie Lennox) pääsevät revittelemään oikein kunnolla. Sen jälkeen maailmanmusiikki on jälleen mukana Straight to My Heart -biisillä. Tästäkin tulee mielleyhtymiä vuotta aiemmin julkaistuun Paul Simonin jättimenestyslevy Gracelandiin.

Yökerhofunkia on tarjolla kappaleen Rock Steady muodossa. Sen jälkeen kuultava Sister Moon on puolestaan yökerhojazzia. Biisin sanoissa on mukana levylle nimen antanut rivi "My mistress' eyes are nothing like the sun".

Nelospuolen kakkosraitana on Jimi Hendrix -laina Little Wing. Siitä ei ole erityisempää mainittavaa. Aika pliisu versio, jossa on ympättynä Hiram Bullockin vingutteleva kitarasoolo, joka ei tietenkään yllä Jimin tasolle. Levyn päättää Secret Marriage.

Hassu erikoisuus on, että levyn menestys innoitti Stingiä julkaisemaan espanjan- ja portugalinkielisen viisikappaleisen EP:n nimeltä Nada como el sol vuonna 1988.

30 vuotta sitten - yksi parhaista popvuosista, osa 5: INXS

Vuonna 1987 aussibändi INXS oli suurimmalle osalle maailmasta aika tuntematon retkue, vaikka olivatkin julkaisseet vinon pinon menestyneitä levyjä ja olleet kiertueilla sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa vuoteen 1985 mennessä. Saavuttaakseen sen todellisen menestyksen rappusen kuusikko paineli studioon ja pisti pystyyn aikamoiset kemut.

Tuloksena yksi vuoden suurimpia menestyksiä, siitäkin huolimatta etteivät levy-yhtiön pamput siihen uskoneet. Olisivat halunneet bändin tekevän uudet 10 kappaletta näiden sijaan. Bändi kieltäytyi tarjouksesta ja näin me kuuntelijat saimme seuraavan vuoden aikana nauttia biiseistä Need You Tonight, Devil Inside, New Sensation, Mystify ja Never Tear Us Apart.

Levy julkaistiin lokakuussa 1987 ja suurin menestys tuli tietenkin vasta seuraavana vuonna, kun bändi ratsasti hittisinkkujensa siivittämänä maailmankiertueelle ja nousi samaan sarjaan kuin U2.

Bändi teki tämän jättimenestyksensä jälkeen muutaman hyvän levyn, mutta eivät pystyneet täysin samaan kuin vuonna 1987. Loppu tuli alkuperäiselle miehistölle jo kymmenen vuotta Kickin jälkeen 1997 kun solisti Michael Hutchence hirtti vahingossa itsensä.

Kick alkaa Guns in the Sky -biisillä, joka on nykyään sellainen "onks tää pakko kuunnella" -biisi. Ihan jees, mutta kun se loppuu ja bileet alkavat New Sensationin myötä, alkaa punttiin tulla kunnolla vibaa. Erinomainen rämpytysriffi, mahtava kappale!

Bileet jatkuvat Devil Inside -biisillä. Tämäkin julkaistiin sinkkuna ja menestystä riitti. Riffi on jälleen erinomainen ja tarttuva. Pakko hytkyä mukana.

Suurimmaksi hitiksi muodostui Need You Tonight, jonka videossa yhdistettiin mukaan perässä seuraava Mediate ja käytettiin Bob Dylanin videolta tuttua tekstilappusten viskelyä. Jengi oli innoissaan ja palkintoja sateli. Biisi itsessään jatkaa biletysmeininkiä. Bändin virallinen Juutuuba-sivu on jakanut videon kahtia:

Mediaten jälkeen tulee kaksi kappaletta, joita voisi pitää täytemateriaalina, mutta nekin ottavat paikkansa levyn hittimateriaalin joukossa. Sekä The Loved One että Wildlife ovat molemmat hyviä rokkibiisejä.

Niiden jälkeen vuorossa on menestysslovari Never Tear Us Apart.

Noiden neljän hittisinglen jälkeen bändi julkaisi vielä maaliskuussa 1989 singlen Mystify, joka menestyi selkeästi huonommin kuin aiemmat singlet. Mutta tuohon aikaan odotettiinkin jo seuraajaa Kickille. Sitä piti kuitenkin odottaa vielä vuoden verran aina lokakuuhun 1990, jolloin X tuli kauppoihin, mutta se on jo ihan toinen juttu se.

Kick on alusta loppuun erinomainen rocklevy, jossa on tarpeeksi koukkua muistakin musiikkityyleistä tekemässä siitä mieleenpainuvan kiekon.

30 vuotta sitten - yksi parhaista popvuosista, osa 4: Soulin kummipoika

Vuoden 1987 yksi menestyksekkäimmistä tulokkaista oli monien vaiheiden jälkeen Lontooseen levyttämään päätynyt entinen Yhdysvaltain sotilas ja nyrkkeilijänäkin menestynyt Terence Trent D'Arby. Harva pystyi välttämään miehen neljää debyyttilevyn Introducing the Hardline According to Terence Trent D'Arby sisältämää hittiä. If You Let Me Stay, Wishing Well, Dance Little Sister ja Sign Your Name nostavat levyn vuoden parhaiden joukkoon. Lisäksi levyltä voi nostaa esiin ainakin Let's Go Forwardin ja avausraita If You All Get to Heavenin. Erittäin hyvä levy!

Vuonna 1987 ei ollut vielä Music Televisionin Euroopan-version aika. Sen sijaan musavideot katsottiin joko kotimaisista ohjelmista, kuten Hittimittarista ja Levyraadista tai sitten ulkomaan taivaskanavilta kuten Sky Channeliltä ja Super Channeliltä. Ne pyörittivät paljon ensimmäistä TTD-singleä If You Let Me Stay, joka alkaa hempeällä puheosuudella, mutta rävähtää sitten varsin letkeään funkpopsvengiin. Biisi ei ole hirveän kaukana Rick Astleyn tuon vuoden jättihitistä Never Gonna Give You Up.

Levyn menestynein kappale lienee erittäin kova Wishing Well. Tymäkän basson ja rummuttelun kantama botne saa lisävauhtia syntsalla soitetusta huilumaisesta välisoitosta. Terencen laulaessa matalammalta ja raspimmin kuin edellisellä singlellä, tulee tästä biisistä mieleen James Brown.

Kolmantena singlenä julkaistu Dance Little Sister on vieläkin enemmän kallellaan Funkin Kummisedän suuntaan. Tässä siitä julkaistu livevideo:

Neljäs single oli tosiaan Sign Your Name -slovari.

Harmi ettei D'Arbylla pysynyt paketti kasassa tämän levyn jälkeen. Olihan seuraavallakin levyllä ja myöhemmin jokunen hyvä biisi, mutta aika lailla kaikki äijän parhaat paukut käytettiin tämän levyn kohdalla.

30 vuotta sitten - yksi parhaista popvuosista, osa 3: Michael Jackson

Täytebiisejä ei paljoa ole Michael Jacksonin levyllä nimeltä Bad. Sinkkuja ja videoita tuli varmaan täydet kaksi vuotta levyn julkaisun jälkeen, maailmankiertuekin taisi olla jo kauan sitten päättynyt, kun Jacko ja kumppanit pistivät vielä pihalle viimeisiä lohkaisuja.

Biisilista on vakuuttava: nimibiisi Bad (videolla mukana mm. Wesley Snipes), The Way You Make Me Feel kävelyvideoineen ja mestarillisine bassorenkutuksineen, tukkajumalien kunkun ja Billy Idolin kitaristina tunnetun Steve Stevensin lurituksilla avittama Dirty Diana, eteerinen Liberian Girl (videolla Hollywoodin kerma).

Ensisinglenä julkaistiin Garretin kanssa duetoitu I Just Can't Stop Loving You. Lisäksi sinkkuina irroitettiin levyltä perus-Jacko-biisi Another Part of Me, allekirjoittaneen suosikki Smooth Criminal (jolla Jackson säksättää ikimuistoisesti) sekä Leave Me Alone (videolla huristeltiin ympäri Neverland Ranchin huvipuistoa).

Uskomatonta ajatella, että näiden kahdeksan sinkun lisäksi levyllä oli vielä muutama kappale, kuten menopala Speed Demon sekä Stevie Wonderin kanssa duetoitu Friends. Uskomatonta siksi, että Jacko ja legendaarinen Stevie saivat aikaiseksi niin keskinkertaisen ja perusvarman biisin, että se on levyn yksi unohdettavimmista raidoista. Jopa muutama myöhemmin uusintajulkaisuille mukaan otettu tuon ajan b-puoli on kovempaa materiaalia.

Pidin tätä levyä lainassa varmaan sen puolisen vuotta mikä nykyään on mahdollista ja levyä tuli kuunneltua sinä aikana todella paljon. Aivan huippukiekko! Yksi kaikkien aikojen parhaista levyistä ja ainakin vuoden 1987 levyistä menee heittämällä top 3:een.

30 vuotta sitten - yksi parhaista popvuosista, osa 2: Prinssin (t)aikaa

Prince oli tästä porukasta toinen vuoden 2016 poistuja. Hänelle käsittelyssä oleva vuosi 1987 oli erinomainen: tuplalevy Sign O' the Times menestyi hyvin ja paalutti Purple Rain -hitillä menestykseen nousseen minnesotalaishippiäisen lopullisesti popin kruununprinssiksi. Eikä menoa haitannut, että menestykseen nousussa mukana ollut taustabändi The Revolution oli pistetty hyllylle ja säestäjinä oli eri hemmot.

Levyn nimiraita on yksi äijän katalogin ehdottomia huippuja eikä muutenkaan levyssä ole valittamista. Paitsi ehkä liian monta kappaletta piti ottaa mukaan. Princellä kyllä oli tapana tehdä levyjä, joilla oli mukana aina pari todella kovaa hittibiisiä, mutta sitten loppulevy tuppasi olemaan pullollaan täytekamaa, jota miehellä tunnetusti oli koko Paisley Parkin holvi täynnä.

Sign O' the Times alkaa nimibiisillä. Tämäkään biisi ei oikeastaan ole vanhentunut lainkaan. Konebiitti naputtaa ja Princen räpit nivoutuvat melodian sisään. Sanoitus on edelleen ajankohtainen ja koskettava.

Nimibiisin jälkeen tunnelma muuttuu heti, kun Play in the Sunshine alkaa. Se on tuttua Princeä, rytmit, syntikkasävelet ja meininki huokuu niin vahvasti 80-lukua. Biisi on myös pitkä, joten sinne voi heittää sekään vähän kitarasooloa ja ynnä muuta kikkailua.

Housequake kelpaisi mukaan James Brownin levylle. Erittäin hyvä funkbiisi. The Ballad of Dorothy Parker kertoo vuosina 1893-1967 eläneestä amerikkalaisesta runoilija-satiirikko-kirjailijasta. Biisi on ihan ok, ei mitenkään erityisen huippukipale.

It puolestaan on jo parempi Prince-ralli. Siinä on mukana tietokonekikkailuja sekä tietty mestarin tiluttama kitarasoolo. Starfish and Coffee on letkeä ralli. Se on selkeästi lyhyempi kuin levyn aiemmat kappaleet. Tuntuu kuin biisi ei missään vaiheessa lähde kunnolla käyntiin. Tämäntyylisiä kappaleita kuuli 1990-luvulla enemmän.

Slow Love on perinteistä soultyyliä edustava slovari. On trumpettia, saksofonisoolo, falsettilaulua ja kaikkea mitä kunnon siirappiin tarvitaan. Sitä seuraava Hot Thing vaihtaa tyylin taas funkimpaan suuntaan, koneet tulevat jälleen mukaan. Aika haroldfaltermeyerilainen syntikka johtaa tätä biisiä.

Toinen hitti levyllä oli U Got the Look, jolla Prince duetoi kasaritähti Sheena Eastonin kanssa.

Video on täysin aikaansa kuvaava. Biisin introssa on menevä funkriffi, varsinainen kappale on sitten hieman tönkömpää konepaahtoa. Selkeästi parempi ralli kuin mitä muistin. Sinkkuna julkaistun If I Was Your Girlfriendin introssa kuullaan häämarssia, mutta itse kappale pitää sisällään ihan hyvän melodianpätkän, joka on kuulostaa soitetun melodikalla, mutta syntsalla taidettiin kuitenkin mennä. Loppujen lopuksi aika ärsyttävän junnaava biisi.

Strange Relationship keinuttaa eteenpäin, mutta ei nouse sen erityisemmäksi biisiksi muiden joukosta. Neljäntenä singlenä julkaistu I Could Never Take the Place of Your Man on täysveristä poppia, hittimatskua, johon Prince on ujuttanut mukaan tuttuja jippoja: bassoa, syntsariffiä sekä kitarointia. Kakkoslevyn biiseistä parhaimpia, ehdottomasti. Tältä kuulostaa, kun Prince tekee tuolloin pinnalla olleesta hard rockista oman versionsa. Sitten, kun biisistä on mennyt kaksi kolmasosaa, alkaa lähes biisin loppuun kestävä jammailucoda.

The Cross on riffiltään alternativeä, lähes grungea. En saa päähäni, kenen biisiltä (myöhemmin tehdyltä siis) se kuulostaa. Mutta hyvältä joka tapauksessa. Nousi itsellä levyn kärkipäähän. Sen jälkeen palataan funkin pariin livebiisi It's Gonna Be a Beautiful Night -biisin tiimoilta. Hyvä meininki päällä, perus-Princeä. Levyn päättää täyteläinen ja siirappinen kasariballadi Adore, jota kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen leffa Prinssille morsian, jossa kuullaan Sexual Chocolate -bändin hittibiisi. Josta kukaan ei pidä. Tämä Adore vaan on paljon parempi kuin se leffan biisi, mutta juuri näistä limaballadeista niitä huumorijuttuja revittiin.

30 vuotta sitten - yksi parhaista popvuosista!

Alkuun kysymys: kuka seuraavista ei kuulu joukkoon: George Michael, Whitney Houston, George Harrison, Prince, Michael Jackson, Sting ja INXS? Aivan oikein, vastaus on Sting - hän on vielä elossa (INXS on mukana siksi, että sen vokalisti Michael Hutchence kuoli vuonna 1997). Kaikkia kuitenkin yhdistää se, että he julkaisivat erittäin hyvin menestyneet albumit vuonna 1987. Olen tämän kuluneen vuoden aikana kuunnellut paljon näitä levyjä, varsinkin sen jälkeen, kun George Michael päätti maallisen taipaleensa.

Ajattelin, että voisi olla hauskaa muistelun ja kuuntelun ohessa kirjoittaa muutama rivi näistä levyistä. Otin mukaan myös muutaman muun levyn, jotka ilmestyivät juuri tuona vuonna, siis tasan 30 vuotta sitten. Tuolloin oli - ainakin popmusiikin puolella - vallalla funkyt rytmit, kuten alla olevasta katsauksesta voi lukea ja katsella hittivideoilta.

Yhtäkkiä se muutama rivi paisui niin isoksi, että piti kirjoittaa jokaisesta levystä oma tekstinsä. Aikaakin on näiden juttujen kirjoittamiseen kulunut koko vuosi. Mutta nyt asiaan: aloitetaan kavalkadin esittely jo pariin otteeseen yllä mainitusta George Michaelista.

Wham! oli 1980-luvun alun yksi suurimmista popmenestyjistä, ainakin Euroopassa. Wake Me Up Before You Go-Go, The Last Christmas, Freedom ja Club Tropicana olivat jättihittejä ja nostivat kaksikon George Michael ja Andrew Ridgeley muutamaksi vuodeksi musiikkimaailman tähdiksi. Mutta kuten aina, jos kaksikosta toinen on se helpommin yleisölle myytävä, välirikko tulee jossain vaiheessa. Whamin kaksikosta se, jolle parempaa jatkomenestystä oli povattavissa, oli tietenkin kyproslaissyntyinen Georgios Kyriacos Panayiotou.

Vuonna 1987 George Michael oli vihdoin valmis julkaisemaan hartaasti odotetun soolodebyyttinsä. Ja aikamoisen hieno oli tuo debyyttikiekko! Nimikappale Faith aloittaa levyn urkuintrollaan. Introssa soi Wham-hitti Freedom. Sen jälkeen alkaa tarttuva rockabillyhenkinen kitararenkutus, joka kantaa koko biisin ajan. George Michael ottaa homman haltuun alusta lähtien ja sai naiset ympäri maailman kiemurtelemaan ihastuksesta. Videolla nähtiin ensi kertaa uuden tyylin George Michael: ristikorvakoru, parta, nahkatakki ja aurinkolasit olivat korvanneet aiemman puhtoisemman ja värikkäämmän atiirin. Nyt mies oli kasvanut teinivuosista ja oli kapinallinen. Vihjeitä aiemmasta oli lähinnä biisissä mukana olevat sorminapsutukset ja käsien yhteen läpsytykset.

Toinen iso hitti levyltä oli erinomainen Father Figure, pianovetoinen slovari. Kertosäkeessä taustakuoro säestää hönkäilevää laulajatähteä. Kitarasoolo hoidetaan kevyellä akustisen kitaran lurittelulla. Videolla nähtiin yöelämää, pilvenpiirtäjiä, intohimoista suutelua, keltainen taksi sekä soolouran ensimmäinen huippumalliesiintyminen, kun vastanäyttelijä esiintyi catwalkilla kohtalokkaan prätkäkundin katsellessa pilottilasiensa takaa.

Kolmosbiisi I Want Your Sex pt. 1 oli itse asiassa ensimmäinen levyltä julkaistu single. Sen sanoitukset aiheuttivat aikoinaan suuren kohun. Biisi on itse asiassa aivan uskomattoman hieno funkbiisi, joka sai suurimmaksi osaksi innostuksensa Princeltä. Koko biisihän on jaettu kolmeen osaan, ensimmäinen kulkee kuin kone, toinen on orgaanisempi ja svengaavampi, sisältäen hienon torvisektiosäestyksen. Kaksi ensimmäistä osaa on niputettu yhteen, yhdeksi biisiksi. Trilogian päättävä kolmas osa on puolestaan jätetty levyn viimeiseksi kappaleeksi, sillä on oma nimi A Last Request ja vain suluissa lisänimenä I Want Your Sex pt. 3. Siitä lisää alempana.

Neljäntenä kappaleena kuultava slovari One More Try soi kuin mikä tahansa soulklassikko ja ansaitsee paikkansa sellaisten joukossa. Tälläkin videolla on nähtävissä ajan henki ja värimaailma: sinistä, hämyisää...

George Michael haistoi hyvin ajan trendit ja napsi levylleen parhaita paloja em. Princeltä sekä popin kuninkaalta Michael Jacksonilta. Tästä hyvä esimerkki on seuraavana kuultava Hard Day. Kaukoidän säveliltä kuulostavan lyhyen intron jälkeen vallan ottaa pörisevä bassoriffi, joka kuljettaa biisin todella svengaaviin tunnelmiin. GM laulaa tällä biisillä hieman myös falsetissa, aivan kuten parhaissa funkeissa discobiiseissä kuuluukin. Se introssa kuultu huhuileva soundi on mukana myös biisin keskiosissa.

Hand to Mouth -biisistä tulee ensin mieleen joitakin vuosia myöhemmin tullut Richard Marxin hitti Hazard. Kertosäkeessä tulee hetkellisesti mieleen U2, jonka biisi Hands That Built America leffasta Gangs of New York kuulostaa samalta kuin tämä Michaelin kappale.

Tyylit eivät rajoittaneet, kun materiaali oli laadukasta. Look at Your Hands on tanssipopkappale, jossa on Stones-henkinen bluesriffi ja Jaggerilta tuttu uu-uu-hoilaus. Tyylien erilaisuuden huomaa myös yhdessä levyn hiteistä: Kissing a Fool on soulklassikon tyylinen slovari, mutta vielä enemmän se on yökerhojazzia. Taustabändi tekee erinomaista työtä saadessaan kappaleen svengaamaan. Siihen päälle on maestron helppo laulaa.

Edellä mainittujen kappaleiden välissä palattiin konerytmeihin ja funkosastolle. Tanssilattioiden menopala Monkey on kuin luotu sitä varten, että George Michael pääsee tanssimaan lavalle, näyttämään muuvinsa ja samalla tanssittamaan keikkayleisöä. Videolla oli jo luotu nahka eikä kapinallinen nahkatakkimies ollutkaan enää pääosassa. Tilalle olivat tulleet Madonnalta ja Debbie Gibsonilta tuttu lierihattu, valkoinen paita ja henkseleillä varustetut lökähousut. Videon liveosuuksissa rebellook oli vielä tallella.

Levyn päättää em. I Want Your Sex -trilogian viimeinen osa A Last Request, jossa on mukana vain häilyviä viitteitä kahteen aiempaan osaan. Jälleen George Michael osasi yhteistyökumppaniensa kanssa valita juuri oikeat palaset tähänkin kappaleeseen. Hieno yökerhomainen tunnelmapala, jossa tilaa saa funky basso sekä juuri oikeaan paikkaan päästetty trumpettisoolo.

Näitä tekstejä kirjoittaessa kuuntelin levyä kuluneen vuoden aikana uudelleen ja uudelleen, sekä cd:ltä että spotifyn kautta. Huomasin, miten vähän se kuulostaa vanhentuneelta. Onhan se tietenkin täydellinen kuvaus ilmestymisajankohdastaan, mutta liian moni 30 vuotta sitten julkaistuista levyistä kuulostaa nykypäivänä suorastaan surkealta.

George Michaelin ensimmäinen sooloalbumi Faith sai suitsutusta ja palkintoja jo kolmisenkymmentä vuotta sitten eikä sitä pidä unohtaa, kun listataan kautta aikojen parhaita pitkäsoittoja. Levyllä ei ole juurikaan täytemateriaalia, joka saisi painamaan skippausnappulaa.