Document
R.E.M. oli vuonna 1987 vasta nousemaisillaan tunnetuksi yhtyeeksi. The One I Love oli iso yllätyshitti ja Finest Worksong menestyi myös. Seuraavana vuonna julkaistu Green jatkoi oikealla tiellä ja sitten muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi se yksi uskontobiisi ja kaikki räjähti bändin käsiin. Moni on keskustelupalstoilla tarjonnut kolmea yhtyeen jäsentä tulevien kuolleiden listalle: rumpali Bill Berryllä oli aivokasvain, kitaristi Peter Buck on ollut vaikeuksissa nautintoaineiden kanssa ja eksentrinen solisti Michael Stipe puolestaan aina tikkulaiha. Silti tämä kolmikko on edelleen voimissaan vaikka eivät enää musiikkia yhdessä teekään.
Jenkkiläisestä vaihtoehtorockista voidaankin siirtyä Englantiin ja konepopin puolelle.
Music for the Masses
Tuleva suursuosio oli vasta nurkan takana Depeche Moden brittikonepoppareille. Nelikko teki hommia kuitenkin nuoruuden innolla ja ajankuvaan sopivilla biiseillä. Kaksi vuotta myöhemmin olisi sitten vuorossa jättipotti Violator-levyn muodossa, mutta sitä ennen mentiin musiikkia massoille -linjalla. Hittibiisejä olivat mm. Never Let Me Down Again, Strangelove, Little 15 ja Behind the Wheel. Tuolloin Depeche Mode oli lähinnä ärsyttävä pumppu. Edes tuo mainitsemani Violator kaikkine hitteineen (Personal Jesus, Enjoy the Silence, jne.) ei auttanut siihen aikaan. Vasta seuraava levy Songs of Faith and Devotion ja varsinkin biisi Walking in My Shoes sai allekirjoittaneen kiinnostumaan.
Jatketaan hetki vielä brittiläisen tanssipopin parissa.
Actually
Toinen brittiläinen konemusiikin klassikko-orkesteri - tai tässä tapauksessa duo - oli tietenkin edelleen vahvasti porskuttava Pet Shop Boys. Vuonna 1987 kaksikko jatkoi menestyksekkäällä tiellä julkaisemalla Actually-levyltä hittisinglet It's a Sin, What Have I Done to Deserve This (vierailijana Dusty Springfield) sekä Rent. Varsinkin tuo ensinmainittu hittisinkku oli kovaa kamaa tuolloin ja sitä hoilattiin koulussa kaverien kanssa ja vapaa-ajallakin.
Brittiläisestä tanssipopista voidaankin siirtyä tukkahevin puolelle.
Whitesnake 1987
Deep Purplen vokalistina tunnetuksi tullut rokkikukko David Coverdale perusti bändistä lähdettyään uuden yhtyeen nimeltä Whitesnake. Vahvaan voimabluesiin ja hard rockiin luottanut pumppu teki tasaisen varmaa työtä vuosikaudet, mutta menestys ei ollut ihan toivotun luokkaa. Ainakin jos ajattelee, että nokkamies (ja varmasti myös näyttävä vaimonsa) halusivat lisärahoitusta vauhdikkaalle ja kalliille elämäntavalleen.
Siispä Coverdale pisti pellolle kaikki perusjuntit rockjyräsoittajansa, mukaanlukien levyn sävellyksistä pääsääntöisesti vastanneen Jon Sykesin ja otti tilalle näyttävämmän näköisiä hemmoja. Bassonvartta nuolemaan tuli Quiet Riotissa mainetta saavuttanut Rudy Sarzo ja toiseksi kitaristiksi Dion riveistä lähtenyt Viv Campbell. Rumpali Tommy Aldridge ei ollut mikään kaunokainen, mutta tarpeeksi eläväinen pehkotukkineen ja varsin voimakkaasti iskevä kannunpaiskoja, joten hän täytti paikkansa siltä osin. Eikä tietenkään voi unohtaa peroksidiblondia, jousella kitaraansa sopivissa paikoissa vinguttavaa Adrian Vandenbergiä.
Levylle valittiin sekä uusia kappaleita että vanhoja hittejä, jotka saivat uusintakäsittelyn. Samalla kun bändin ulkoasu oli hoidettu kuosiin, hoidettiin kuosiin myös näyttävät videot, joissa muhinoivat pääosissa tietenkin itse Coverdale ja emäntänsä Tawny Kitaen, jonka muut ansiot showmaailmasta ovat Tom Hanks -komediasta Polttarit.
Hyvä levy. Ehkä timmein paketti bändin uralla. Mutta se tukkahevistä. Eteenpäin.
Let Me Up (I've Had Enough)
Ennen vuotta 1987 Tom Petty oli julkaissut jo kuusi menestyslevyä. Jättisuositusta Damn the Torpedoes -kiekosta oli kuitenkin kulunut jo lähes kahdeksan vuotta. Uutta jytyä yrittäessään Petty ja Heartbreakersit julkaisivat levyn nimeltä Let Me Up (I've Had Enough), joka ei menestynyt odotetusti. Levyn julkaisua ennen The Heartbreakers kiersi maailmaa Bob Dylanin taustayhtyeenä. Dylan kirjoitti levylle kappaleen Jammin' Me, joka julkaistiin myös singlenä.
Tämä levy on siitä erikoinen tapaus Pettyn ja kumppanien uralla, koska siltä ei kelpuutettu yhtään kappaletta vuoden 1993 Greatest Hits -kokoelmalle. Petty itse kommentoi levyä ja sen hetkistä aikaa Runnin' Down the Dream -dokkarissa sanomalla, että levyn nimi kertoo jo kaiken, että bändi oli tulossa tienhaaraan ja kaikki olivat väsyneitä.
Olen Pettyn kuoleman jälkeen kuunnellut paljon näitä vähemmälle huomiolle aikoinaan jääneitä levyjä ja niiltä löytyy todella paljon hyviä biisejä, sellaisia, joita ei ole nostettu hittikokoelmille. Oma suosikkini levyn biiseistä on Runaway Trains, joka kuulostaa kuin olisi 80-luvulla telkkarin edessä ja alkamaisillaan olisi joku uusi toimintajännärikomediasarja, johon Petty olisi tehnyt tunnusmusiikin.
Jatketaan hetki amerikkalaisen juurirokin parissa.
The Lonesome Jubilee
Tom Pettyn kuoleman jälkeen kuuntelin vainajan musiikin lisäksi myös hänen aikalaisiaan rokkareita. Bruce Springsteen, Bryan Adams ja John Cougar Mellencamp. Viimeksimainitun uran yhdeksäs albumi The Lonesome Jubilee muodostui hänen menestyksekkäimmäkseen. Kovin biisi levyllä on tietenkin Paper in Fire, mutta Check it Out, Cherry Bomb, We are the People ja Empty Hands ansaitsevat yhtä paljon suitsutusta. Koko levy on erinomainen rockpaketti.
Notorious
Loppuun vielä erityismaininta vuoden 1986 marraskuussa ilmestyneelle Duran Duran -albumille Notorious, joka oli Chic-kitaristi Nile Rogersin ja bändin itsensä tuottamana varsin funk-vetoinen kiekko. Levyn nimiraita julkaistiin sinkkuna jo lokakuussa, mutta kaksi seuraavaa (Skin Trade ja Meet El Presidente) vuoden 1987 puolella. Groovea löytyy myös kappaleista American Science ja So Misled. Ottakaa ihmeessä tämä lätty haltuun!
Jätin listalta pois mm. nettimaailmassa uuden tulemisen löytäneen, näissäkin teksteissä jo usein mainitun Rick Astleyn hitin Never Gonna Give You Up, ja monta muutakin. Mutta olihan tässäkin jo läpikäymistä ja paljon kuuntelemista.
No comments:
Post a Comment