Tunnel of Love ei varsinaisesti ole tähän juttusarjaan sopivaa kasaripoppia funkeilla mausteilla, mutta nuo yllämainitut singlet sopivat alakuloisesta vireestään huolimatta sinne käsittelyssä olevan vuoden soittolistoille U2:n, INXS:n, Princen, Terencen, Whitneyn, parin Georgen ja Rick Astleyn joukkoon.
Avausraita Ain't Got You on viiskytluvun rokille osoitettu pariminuuttinen pastissi. Sen jälkeen tulee Tougher Than the Rest. Huikea kantriballadi, jota video tukee hienosti. Pussailevia ja halailevia ihmisiä valokuvissa ja lavalla esiintymässä bändi, joka muistuttaa paljolti E Street Bandia. Springsteenin ja uuden heilan (ja tulevan pitkäaikaisen vaimon) Patti Scialfan katseet heidän laulaessaan huokuvat romantiikkaa.
All That Heaven Will Allow on sekin ihan tutun kuuloista Springsteeniä. Spare Parts puolestaan erinomainen bluesraita, jonka rouhivan kitaran höysteenä on hyvä bassopomputus. Tällaisia biisejä Jon Bon Jovi on tehnyt muutaman tämän jälkeen.
Cautious Man tuo mandoliineineen mieleen Bob Dylanin. Walk Like a Man on taustamelodialtaan niin kasariballadi kuin mahdollista. Syntikat ja rumpukone nakuttavat tahdin.
Sitten on nimibiisin Tunnel of Love vuoro. Ja kun sen kuuntelee tuo edellä mainitsemani sopivuus soittolistalle tulee ilmi. Ei tämä kappale ole kovinkaan kaukana mm. George Michaelin Father Figuresta. Kitarasoolon vetää Nils Lofgren, syntikoista vastaa Roy Bittan. Molemmat E-Street Bandin kulmakiviä.
Two Faces on myös hyvä biisi. Danny Federicin urkuilu kruunaa homman. Federici teki, kuten edellämainittu Bittankin pitkän uran E Street Bandissa. Molemmat ovat jo siirtyneet ikävä kyllä tuonpuoleiseen.
Levyn menevin biisi on Brilliant Disguise. Myös sillä kuullaan Federicin urkua sekä myös Max Weinbergin lyömäsoittimia. Tästä biisistä tulee hyvälle tuulelle aina kun sen kuulee.
One Step Up on erinomainen kappale sekin. Springsteen jää usein soitannaltaan ympärillään olevien starojen varjoon, mutta jos Pomo on tosiaan soittanut levyllä suurimman osan kitaroistakin itse, nostan äijälle hattua. Koskaan ei hän ole tästä kunnian perään huudellut, porskuttanut vaan menemään.
Levyn kaksi päätösraitaa When You're Alone ja Valentine's Day jatkavat levyn tunnelmaa ja osoittavat jälleen Springsteenin taidot. Amerikan Vantaan suuri mies osasi täydellisesti tehdä tällaisen levyn, joka ei ole missään ajassa kiinni, vaikka siitä kasarisoundit kuuluvatkin. Paljon kestävämpi levy kuin edeltäjänsä Born in the USA, joka kaikesta hienoudestaan huolimatta on niin puhkisoitettu, että ei sitä tule juuri koskaan enää kuunneltua. Tämän sen sijaan voisi laittaa milloin vain pyörimään.
No comments:
Post a Comment