2015 vuoden parhaat levyt ja muut hässäkät

Taas se aika vuodesta, kun listataan menneen vuoden parhaita levyjä, leffoja, ruokia, kalsareita, ihan mitä vaan...

Aloitan oman osuuteni levyistä. Vaikka olenkin kuluneen syksyn aikana aktivoitunut pitkästä aikaa Spotifyn kuuntelijana, tuli suurin osa musiikista kuunneltua edelleen perinteisesti cd-levyiltä. Vuoden aikana ilmestyi hirmuinen määrä mielenkiintoisia levyjä, joista ikävä kyllä useimmat jäivät kokonaan ilman kuuntelua. Ihan yksinkertaisesta syystä: ei ole varaa hankkia kaikkia hyllyyn.

Sain sentään alennusmyynnistä hankittua yhden tänä vuonna ilmestyneen levyn - Bruce Springsteenin erinomaisen High Hopes -albumin, jossa Pomo tekee yhteistyötä Rage Against The Machine -kitaristi Tom Morellon kanssa. Erityiseksi suosikiksi nousi jo alkuperäisenä versiona legendaarinen The Ghost of Tom Joad, johon bändiversio ja Morellon vonkuvat kitarat puhalsivat lisäenergiaa. Muutenkin levyltä löytyi erittäin hyviä kappaleita, joita oli kiva kuunnella uudelleen ja uudelleen.

Toinen pitkän linjan perusamerikkalainen rokkari Tom Petty yhtyeensä The Heartbreakersin kanssa julkaisi mainion The Hypnotic Eye -levyn, jota tuli kuunneltua paljonkin. Brucen ja Tompan jälkimainingeissa päädyin kuuntelemaan myös kolmatta vastaavaa rokkaria eli John Mellencampia, joka hänkin julkaisi ihan mukiinmenevän levyn tänä vuonna.

Michael Monroen kitaristi Steve Conte käytti luppoajan tehokkaasti hyväkseen ja koosti kasaan levyn nimellä Steve Conte NYC. Pari ensimmäistä kuuntelukertaa olivat lupaavia, mutta lisäkertoja kaipaisi ehdottomasti. The Who -yhtyeen vokalisti Roger Daltrey yhdisti voimansa rankan syöpäleikkauksen läpikäyneen legendaarisen Wilko Johnsonin kanssa ja tuloksena oli yksi vuoden kovimmista rhythm and blues -levyistä.

AOR-osastolla nähtiin myös luppoajan hyötykäyttöä, kun Nightwishin kitaristi Emppu palasi mainion Brother Firetriben pariin muutaman vuoden tauon jälkeen. Harmi vaan, ettei bändi saanut ihan samanlaista lentoa uuteen levyynsä kuin kahteen aiempaan, vaikka tältä löytyykin jälleen yksi mainio cover, tällä kertaa Sylvester Stallonen kädenvääntöleffa Over the Topin tunnarista, Sammy Hagarin aikoinaan vetämästä Winner Takes it Allista. Ruotsalainen H.E.A.T. kyllä päihitti härmäläisen kollegansa heittämällä julkaisemalla todella kovan Tearing Down the Walls -levyn.

Alkuvuoden tulokas ja yhden vuoden parhaista levyistä tehnyt on tietenkin vanhan koriskaverini Appe Pahkalan yhtye Gim Kordon, jonka Ei ole helppoo -debyytti on pärjännyt ansaitusti näillä tällaisilla listoilla. Oli hauskaa nähdä bändi täällä Tampereella kahdesti keikalla, vaikka yleisöä ei kummallakaan vedolla ollut paljoakaan. Ensimmäisellä olivat sentään Joey Luumäki ja Kakkahätä-77:n kundit katsomassa - olihan kyseessä osa Valoa Festivaalia. Toisen keikan paras lisuke oli uunituore cd-levy, joka viihtyikin soittimessa varsin hyvin.

Vuosi sitten ilmestyneen J. Karjalaisen "paluulevy" Et ole yksin jälkimainingeissä Paleface innostui keräämään kasaan joukon hiphop-nimiä, jotka työstivät Karjalaisen levyn pohjilta mainion koosteen nimeltä Nyt kolisee. Siinä käytettiin taustat, samplet ja sanoitukset erinomaisesti hyödyksi ja saatiin kasaan yksi vuoden mielenkiintoisimmista levyistä.

Eva & Manu julkaisivat toisen levynsä, joka oli juuri sopivasti hieman erilainen kuin debyytti, mutta silti juuri sitä, mitä heiltä olisi voinut odottaa. Mirel Wagnerin kakkoslevy oli myös todella hyvä. Suvi Isotalon levy oli yllätys, siitä tarkemmin hieman myöhemmin.

Suhteellisen ärsyttävänä hahmona esiintyvä Matti Mikkola osui jälleen napakymppiin kasattuaan Pepe Willbergille läjän huippubiisejä. Yksi Mestarit areenalla ja stadionilla -nelikon jäsenistä oli tuon jättisukseen jälkeen valunut jälleen unholaan, mutta yhteistyö ex-Tehosekoitin-miehen kanssa osoittautui hedelmälliseksi. Pepe & Saimaa on kaikessa mahtipontisuudessaan yksi vuoden 2014 parhaista levyistä. Ainoa miinus tulee sekä Pepen että Matin surkeista kommenteista levyn suosion jälkeen. Pakkoko sitä oli tehdä, jos on niin ahdistavaa puhua siitä ja ylvästellä hienolla suorituksellaan. Vähän voisi tuulettaa eikä osoittaa sitä perisuomalaista urpoutta. Toisaalta, se on näkynyt Mikkolan naamasta aina MoonTV-ajoista lähtien.

Kaikista hyvistä uusista levyistä huolimatta vuoden levyksi nostan Pelle Miljoona & Rockersin kymmenen vuoden juhlaa viettäneen Setä Samulin Sirkus -levyn, jonka kaivoin esiin vauhdittamaan juhannusreissuamme Haminaan. Pellehän on vanhoja Haminan poikia, ja niin on niiltä nurkilta myös valitsemani toisen levyn laulaja, Vesa Haaja, jolta napattiin matkaan miehen ensimmäinen Agentsin kanssa suoritettu levytys, <>.

Agents ja Vesa Haaja jäivät pariin kuuntelukertaan, sen sijaan Pelleä kuunneltiin monta monituista kertaa kesäreissun aikana - ja sen jälkeenkin. Nimikappale ja mm. Ison pomon suojeluksessa, Vaeltava mies, Napalm-Sue ja Isäntä vei tehtaan pois ovat aivan uskomattoman hyviä ja tarttuvia kappaleita, sisältävät nasevia ja tietenkin kantaaottavia sanoituksia, sortumatta kuitenkaan saarnaamisen puolelle.

Viikkoa juhannuksen jälkeen seurannut konserttimatka Tukholmaan katsomaan vihdoinkin Pearl Jamia vaikutti myös paljon kuunteluvalintoihin. Viime vuonna ilmestynyt Lighting Bolt oli useasti kuuntelussa, kuin myös Pearl Jam Twenty -dokumentin soundtracktupla.

Eniten olisin halunnut kuulla vuoden aikana Robert Plantin, Leonard Cohenin, Bryan Ferryn, Manic Street Preachersin, Mannan ja tietenkin AC/DC:n uudet levyt. Rancidin uutta ehdin pari kertaa kuuntelemaan Spotifyn kautta, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Parhaat keikat

Tänä vuonna tuli nähtyä aika monta livevetoa. Alkuvuonna kävin kahdesti Gim Kordonia katsomassa ja samoin kahdesti tuli nähtyä toviksi uudelleen aktivoitunut Kakkahätä-77. Kaikki keikat olivat mitä parhainta viihdettä. Gim Kordonin kanssa samassa tapahtumassa musisoinut Antero Lindgren oli mielenkiintoinen tuttavuus. Kakkiksen kanssa samassa hässäkässä YO-talolla keikkansa vetänyt Kauko Röyhkä oli aivan mielettömän hyvä mies-ja-kitara-soolona. Kolmantena bändinä tuona iltana YO-talolla soitti maasta taivaisiin kehuttu Death Hawks. Vaikeaa oli päästä loistavina muusikoina pidetyn yhtyeen antiin kiinni, kun vaikutti siltä, että koko viisikko olisi ollut unten mailla parin ensimmäisen biisin ajan. Siis kirjaimellisesti. Keinuivat fiilistellen hippiprogeaan silmät kiinni. Jotenkin ei iskenyt yhtään Kaukon ja Kakkiksen energisten vetojen jälkeen. Ei jatkoon, onneksi myin niiden levyn pois.

Pearl Jamin keikkareissusta julkaisin oman blogipäivityksen jo kesällä, joten siitä ei sen enempää tässä. Hieno kokemus, joka lämmittää edelleen mieltä.

Keväällä kävin katsomassa paikallista bändiä nimeltä The Bitterlicks. Bändin tie on ollut pitkä ja tasaisen puurtava. Ihan tarttuvinta ei bändin musiikki ole, mutta itse lämpenen heidän rautalankariffeilleen. Laulaja-kitaristi Juho Pölläsen ääni oli huonossa jamassa pitkin kesää ja vasta syksyllä orkka aktivoitui pikkuhiljaa uudelleen. Tuo vokalistiosuus onkin Bitterien suurin ongelma tällä hetkellä. Soitossa ei ole moitittavaa, mutta liiallinen raapiminen ja kurkun kurittaminen alkaa ahdistamaan. Tilanteeseen ei ollut näköpiirissä helpotusta, kun pari viikkoa sitten pääsin seuraamaan pitkän tauon jälkeen ensimmäistä keikkaa.

Bittereitä ennen juhlakansaa viihdytti erinomaisesti tuttu porukka Myyrmäen suunnalta, Caroline. Mahtavasti svengaava pumppu pisteli menemään Rollarien, Facesin, Black Crowesin ja muiden rokkikukkojen hengessä, aivan kuten ennenkin. Solisti-Tommo on mies paikallaan ja suurin harmin aihe keikan suhteen oli se, ettei bändiltä ole vieläkään ilmestynyt levyä, jota olisi voinut keikan jälkeen kuunnella. Jokunen vuosi sitten ilmestynyttä cd-singleä ei montaa kertaa jaksa pyörittää ennen kyllästymistä.

Tampereen työväen teatterin yhteyteen perustettiin reilu vuosi sitten TTT-klubi, jossa voi käydä katsomassa keikkoja ja/tai standup-komiikkaa. Ensimmäinen keikka tuolla oli Verneri Pohjola Quartet feat. Timo Lassy ja tuo oli yksi parhaimmista keikoista, mitä olen koskaan päässyt todistamaan. Noiden viiden muusikon (päätähtien lisäksi huikeat Aki Rissanen pianossa, Antti Lötjönen bassossa ja Teppo Mäkynen rummuissa) virtuoosimaiset soolot ja yhteissoitot olivat mykistävän hienoa kuultavaa.

Tänä syksynä Lassy tuli bändeineen samaan paikkaan keikalle. Kvintetissä soittivat tutut Lötjönen ja Mäkynen ja heidän lisäkseen koskettimissa nähtiin ja kuultiin Georgios Kontrafouris ja lyömäsoittimissa Abdissa "Mamba" Assefa. Erinomainen keikka, jota ei päässyt pilaamaan edes yleisön paikallaan istumiseen (koko klubin keikkojen idea on mielestäni musiikin kuuntelu ja soittajien ihmettely kaikessa rauhassa, ilman känniläisten edessä mesoamista) kyllästynyt keski-ikäinen mervitapolamainen naikkonen.

Kuukautta ennen Lassyn keikkaa samalla klubilla esiintyivät osana Lost in Music -media ja musiikkitapahtumaa Suvi Isotalo ja Yona. Ensin mainittu oli täysin tuntematon sekä minulle että vaimolle. Olimme vain lukeneet hänestä lehdestä, ja tehneet omat johtopäätöksemme ilman kuulematta yhtään kappaletta. Olipa iloinen yllätys, kun Isotalo yhdessä keikalla esiintyneiden Aliina Mäkitalon (sello ja koskettimet) ja Olli Krogeruksen (lyömäsoittimet, mm. cajon) kanssa vetivät samalla energisen mutta myös hyvin tunnelmallisen setin. Piti käydä ostamassa alennuslaarista Isotalon levykin, kun innoistuimme musasta sen verran.

Yona olikin paremmin hallussa, kun pari levyäkin oli tullut ostettua ja kuunneltua useaan kertaan. Emme kuitenkaan osanneet odottaa, miten hyvä laulaja Yona on ja miten hyvin hänen äänensä kantaa juuri tällaisella klubikeikalla. Taustabändinä toimi Liikkuvien pilvien miniversio Pieni liikkuva pilvi, jossa kitaroi Nicolas Rehn ja bassoa pumppasi Eero Tikkanen.

Suomen - tai erityisesti Helsingin - rytmimusiikkipiirit ovat varsin pienet ja samat naamat soittavat monissa eri kokoonpanoissa ja projekteissa. Ja mikäs sen hauskempaa, kun näkee jollain uudella levyllä olevan tietyt tyypit hommissa.

Välissä tuli käytyä myös pääkirjaston Pietilä-salissa katsomassa lapsille tarkoitettua jazzkonserttia, jossa esiintyi Black Motor. Trio on esiintynyt mm. Verneri Pohjolan kanssa ja on erinomainen orkesteri. Oli hauska nähdä, miten lapset olivat erittäin kiinnostuneita soittimista ja varsinkin niiden erikoisesta soittotavasta.

Kirjaston musiikkiosastolla esiintyi myös pienimuotoisella soolokeikalla Risto. Syksyn aikana tuli jonkun verran tutustuttua sekä artistiin että hänen perheeseensä, joten oli erittäin mielenkiintoista päästä kuulemaan ja näkemään keikka, varsinkin, kun olen vuosien varrella kyllä nähnyt ja kuullut paljon juttuja Ristosta, mutta jotenkin skipannut miehen yhtyeen tuotannon tyystin. Mieluisa yllätys kerta kaikkiaan. Piti lainata heti keikan jälkeen nivaska Riston levyjä kotiin kuunneltavaksi.


Parhaat leffat

Piti nämäkin tähän vielä listata, mutta aika ja jaksaminen loppuivat kesken. Mainitsen vain nopeasti, että The Expendables 3 oli hyvä ja niin olivat myös Onneli ja Anneli, The Salvation, Blue Ruin ja Fading Gigolo. Sen sijaan Hobitti ja Risto Räppääjä eivät olleet.

Aliarvostettu Lloyd Hopkins -trilogia syynissä

Amerikkalainen kirjailija James Ellroy on jo ansainnut legendan nimikkeen. Miehen romaanijärkäleet Musta Dahlia, L.A. – langennut kaupunki ja muut ovat olleet vuosikausia ihmisten suosiossa, sekä meillä että muualla. Metsästin jokunen vuosi sitten kaikki Ellroyn fiktiiviset romaanit haltuuni ja aloitin lukemisen oikeaoppisesti ensimmäisestä eli Brownin sielunmessusta (Brown's Requiem, 1981). Kuuluisimman sarjan, eli Los Angeles -kvartetin lopetin kesken em. L.A. – langennut kaupunki (L.A. Confidential, 1990) jälkeen. Ei vain enää kiinnostanut White Jazz – Musiikkia pimeästä (1992). Sanoisin, että paras kirja tuosta kvartetista oli elokuvien takia kuuluisammiksi nousseista Mustasta dahliasta ja L.A. Confidentialista huolimatta välissä ilmestynyt kakkoskirja Hollywood – Suuri tyhjyys (The Big Nowhere, 1988).

Alamaailma-trilogia, jättimäiset järkäleet, joihin kuuluvat Amerikan tabloidi (1995), Cold Six Thousand – Verirahat (2001) ja Levoton veri (Blood's a Rover, 2009) pistin myyntiin lukematta niitä. Ties vaikka olisivat kuinka hyviä, mutta kuten edellä jo mainitsin, takki oli Ellroyn suhteen täysin tyhjä. Jostain syystä säästin kuitenkin yhden trilogian.

Ns. Lloyd Hopkins -trilogia olikin julkaistu alunperin jo ennen Mustaa Dahliaa, joten ne olisi pitänyt siis lukea ennen kvartettia. Joka tapauksessa säästin ne myöhempää lukukertaa varten. Kun lopulta sain ikuisuusprojekti Kivenpyörittäjän kylän luettua ja seuraavana oli ensimmäinen tästä trilogiasta, Hurmeinen kuu (Blood on the Moon, 1983), kävin innoissani sen kimppuun. Ja hups, alle viikko meni lukiessa!

Ensimmäinen osa Los Angelesin poliisivoimien väkivaltaosaston etsivä Lloyd Hopkinsista kertovassa kirjasarjassa alkaa todella rankalla ensimmäisellä luvulla, jossa piirretään tylyt suuntaviivat kirjan etenemiselle. Pahoinpitely ja sitä seurannut raiskaus sai lukijan miettimään jatkamisen mielekkyyttä. Päätin kuitenkin jatkaa ja hyvä niin. Ellroy kuljetti tarinaa tyylilleen uskollisesti ja viihdyttävästi. Kliseisesti sanottuna kirjaa ei suorastaan malttanut laskea käsistään vaan koko ajan teki mieli lukea lisää, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hopkinsin ongelmat alkoivat tässä osassa kasaantua, mutta mitään ylitsepääsemätöntä ei ollut vielä tapahtunut. Ei vaikka vaimo Janice otti tyttäret mukaansa ja häipyi San Franciscoon. Jännitys säilyi hyvin loppuun saakka.

Toisessa osassa Yön syli (Because the Night, 1984) jatketaan siitä, mihin edellinen jäi. Hopkins on toipunut ja palannut töihin. Hän jäljittää kylmäveristä tappajaa, joka on lahdannut kolme sivullista ryöstäessään viinakaupan Hollywoodissa. Jäljet vievät omaa sairasta piiriään pyörittävän psykiatrin luokse. Ruumispino kasvaa, ennen kuin Hopkins ehtii oikeiden syyllisten kimppuun. Etsiväsankarillamme alkaa olla puolustajat vähissä ja ongelmia vain sataa päälle. Suurimmaksi osaksi Hopkinsin omasta syystä. Vaimoa ja tyttäriä ikävöidään, mutta sinkku-Hopkinsilla on nyt paremmat mahdollisuudet uppoutua työhön.

Viimeisessä osassa Suicide Hill (1986) Hopkinsilla alkaa olla lähtö lähellä. Kaikki puolustajat ovat oppi-isä Dutchia lukuunottamatta kyllästyneet miehen toilailuihin ja yrittävät kammeta Hopkinsin pois virasta. Vaikeaksi homman tekee edelleen se, että Hopkins on paikkakunnan paras ratkomaan henki- ja muita väkivaltarikoksia. Kun erikoiset pankkiryöstöt tulevat Hopkinsin ratkottavaksi yhteistyössä FBI:n kanssa, kyttä tarttuu tiukasti viimeiseen oljenkorteensa lähteä LAPD:n palkkalistoilta kunnon ryminällä. Hopkinsin elämässä on myös positiivinen vaihe, kun vaimo ja lapset ovat palaamassa kotiin. Suicide Hill eroaa aiemmista kahdesta kirjasta siinä, ettei ollut oikein missään vaiheessa sellainen olo, että "saisipa kyttä pahikset kiinni ja antaisi niiden maksaa omaa lääkettään". Hopkinsin jäljittämistä rikollisista vain yksi on ällö raiskaaja, mutta jopa hänet Ellroy on tehnyt jotenkin hellyyttäväksi hölmöksi. Todellista evil-vihulaista jää hieman kaipaamaan.

Toiminta alkaa varsinaisesti luvussa 14, mutta vaikka sitä jatkuukin kirjan loppuun saakka, on Suicide Hill selkeästi lepsuin teos näistä kolmesta. Tuntuu, ettei Ellroy halunnut jättää Hopkinsille vieläkin rajumpia jäähyväisiä, vaan tyytyi iisimpään vaihtoehtoon. Jos nyt sellaiseksi voi sanoa tarinaa, jossa lahdataan poliiseja ja sivullisia parissa päivässä oikein urakalla.

Kaiken kaikkiaan trilogia oli ihan mukavaa luettavaa, vaikka välillä ahdistikin hieman. Aikaa lukemisessa meni pari viikkoa. Onneksi sarja loppui, kyllä kolmen osan lukeminen putkeen saa riittää yhden kirjailijan tarinoita.

Ykkösosasta Hurmeinen kuu on tehty jo 1980-luvun lopulla elokuva, joka jostain syystä sai kotimaassaan älyttömän nimen Cop. Siinä pääosassa nähtiin James Woods, jonka voisi hyväksyä Hopkinsin rooliin kyllä. IMDB:n tutkailu paljasti, että leffaan on muutettu ainakin Hopkinsin vaimon nimi ja pari lasta oli myös pudotettu pois. Muitakin muutoksia varmasti löytyisi, jos tuon rainan joskus näkisi. Hurmeisesta kuusta saisi kyllä hyvän elokuvan, vaikka sitten päivitettynä tähän päivään. Tosin kirjasarjan yksi hyvä puoli on juuri sen vanhanaikaisuus ilman kännyköitä ja nettiä ja muuta tämän päivän tekniikkaa.

Klassikot

Kuten olette varmaan huomanneet, olen laittanut muutaman päivityksen, joissa on ollut aiheena vanhat, tyylikkäät perusautot. Kuin sopivasti tähän innostukseen, löysin taannoin tuosta meidän lähi-Valintatalosta lehtitelineestä uuden (ainakin minulle) lehden, joka oli pakko saada. Tuo lehti oli Klassikot.

Meillä oli aikoinaan tapana ostaa kauppareissulta jotkut lehdet luettavaksi, kun tulimme viettämään viikonloppulomia tänne Tampereelle ja yövyimme Omenahotellissa. Useimmiten valitsin jonkun lontoonkielisen musiikkilehden, kuten Classic Rockin. Tulihan siinä yleensä mukana pahviläpyskässä cd-levy, jolta saattoi löytyä jotain hyvääkin musiikkia.

Kun muutimme sitten Tampereelle, tapa on hieman jäänyt, mutta jokusen kerran olen kaupasta lehden napannut ja jatkanut samalla linjalla. Olen kuitenkin viime aikoina jättänyt lehden ottamatta, koska mitään mielenkiintoista ei ole ollut tarjolla. Kotiinkannettuna tulevat kuitenkin itselle ne tärkeimmät: Soundi ja Urheilulehti.

Paitsi siis nyt Klassikoiden kohdalla oli pakko suorittaa hankinta. Ja kun lehti oli havaittu hyväksi ja kiinnostavaksi, alkoi seuraavan numeron odotus. Onneksi odottavan aika ei ollut pitkä ja uusi numero tulikin pian hyllyyn ostosuoritusta varten. Tässä uusimmassa numerossa on juttu täällä Tampereella, Särkänniemen kupeessa Mustanlahden satama-alueella joka kesä keskiviikkoisin tapahtuvasta Tampereen alueen mobilistien järjestämästä klassikkoautojen kokoontumisesta. Kuvasarjasta löytyi muutama tuttu kulkupeli, joita on tullut nyt parin kesän aikana siellä nähtyä.

Tuossa kokoontumistapahtumassa on mukavaa se, että siellä ei ole tarjolla pelkästään perinteisiä jenkkirautoja, vaan myös laaja kattaus näitä vähän tavallisempia autoja vuosien varrelta. Niitä, joita on nyt tullut kova innostus kuvata.

Klassikot-lehdellä on myös nettisivut, mutta niitä en ole silmäillyt. Sama juttu on aiemmin tilauksina tulleiden Suomen Luonto sekä Tähdet ja avaruus -lehtien kohdalla. Ei niitä juttuja jaksa käydä netistä lukemassa, ne ovat parhaita printtimuodossa.

Suosittelen nappaamaan lehtihyllystä Klassikot-lehden ja heittäytymään nostalgian vietäväksi, muistelemaan kaikkia niitä nykyään hassunnäköisiä, mutta uskomattoman hienoja ja persoonallisia autoja. Nykypäivän autot ovat niin samasta muotista puristetun näköisiä, että ei tylsemmästä väliä.

Tämän päivityksen kuvituksena on Onkiniemen tehdasalueelta (vanha Suomen trikoon tehdas) löytämäni vanha Ford Taunus Transit -paku. Upean näköinen peli! Autowiki-sivu tietää kertoa seuraavaa:

"Ford Taunus Transit oli Fordin ensimmäinen Transit -malliston auto, jota myytiin aluksi nimellä FK 1000. Autoa valmistettiin Saksassa vuosina 1953-65."

Tämän Transitin ja muiden tähän mennessä kuvaamieni autojen kuvat löydät Flick-kansiostani.

What we got here is failure... to communicate

Legendaarisella ja Oscar-palkitulla näyttelijä Paul Newmanilla (1925-2008) ei ole mikään merkkipäivä tai –vuosi, mutta hän ansaitsee paikkansa Filmitähti.fi-sivujen Valokeilassa-osiossa ja täällä Amurin tiikerin pesässä. Innostuksen tähän päivitykseen sain, kun tovi sitten katsoimme vihdoinkin yhden Newmanin tunnetuimmista elokuvista, Lannistumattoman Luken. Leffa oli odotellut hyllyssä katsontavuoroaan jo pitkään Niinhän sitä sanotaan, parempi myöhään kun ei milloinkaan. Olin viimeksi nähnyt Luken varmaankin parikymmentä vuotta sitten, mutta siitä löytyvä se yksi sitaatti sekä se yksi kohtaus ovat pitäneet elokuvan mielessä nämä vuodet. Jollain elokuvilla se vain on näin.

Aloin Luken katsomisen jälkeen miettimään, että kaikki hyllystä löytyvät elokuvat, joissa Newman on mukana, ovat todella hyviä. Ja ehdottomasti sen takia, että tutun virnistävän hymynsä lisäksi Newman oli erinomainen näyttelijä, joka onnistui tuomaan valkokankaalle tähtisuorituksia, jotka oli verhottu jokamiehen vaatteisiin.

Newman aloitti näyttelijänuransa tuttuun tapaan TV-sarjoissa 1950-luvun alussa. Jo vuoden 1956 Kadun kuningas (Somebody up there Likes Me) oli ensimmäisen pääosansa tehneelle Newmanille menestys. Sen pääosaan oli alun perin kiinnitetty James Dean, joka kuoli ennen kuin kuvaukset alkoivat. Deanin oli myös tarkoitus esittää pääosaa Billy the Kid –elokuvassa, mutta sekin rooli annettiin myöhemmin Newmanille. Voisi siis sanoa, että James Dean auttoi vahingossa Paul Newmania aika lailla tämän uran alkuvaiheissa.

Yksi ensimmäisistä elokuvista, jonka Newmanilta näin, oli Kissa kuumalla katolla (Some Like it Hot, 1958), josta en pikkupoikana juuri mitään ymmärtänyt. Mitä nyt muuta kuin, että neljä aikuista huutavat paljon ja mukana on Newmanin lisäksi Elizabeth Taylor, joka oli iso julkkis. Seuraava Newmanin pätkä, minkä näin oli Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961), jossa Newman esittää ensimmäistä kertaa ”Fast” Eddie Felsonia, biljardihuijaria, joka yrittää huiputtaa vääriä tyyppejä. Newman sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, mutta vielä ei tärpännyt.

Saman vuoden Pariisin rytmiä (Paris Blues) taisi jo aikoinaan jäädä hieman Felsonin tarinan varjoon, mutta on silti todella hyvä elokuva. Siinä kerrotaan kahdesta nuoresta amerikkalaisjazzmuusikosta ja heidän edesottamuksistaan Pariisissa, joka oli tuolloin paljon suvaitsevampi paikka kuin mikään kaupunki Yhdysvalloissa. Mukana Newmanin kaverina nähtiin aina hyvä Sidney Poitier sekä Newmanin kanssa jo muutaman vuoden naimisissa ollut Joanne Woodward.

Tuottelias ja menestyksekäs 60-luku päättyi Newmanin osalta kahteen unohtumattomaan elokuvaan. Ensimmäinen oli vuoden 1967 Lannistumaton Luke, jossa ongelmiin hakeutuva Luke Jackson päätyy työleirille vangiksi vähäpätöisen rikkomuksen johdosta. Luken pakonomainen tarve hakea hyvistäkin asioista ongelmia ajaa miehen pakosalle ja yhä uudelleen ongelmiin vankilanjohdon kanssa. Lukessa voi nähdä yhtäläisyyksiä saman ajan legendaarisesta Papillon-elokuvasta, jossa Steve McQueenin esittämä elinkautisvanki yrittää pakoon aina uudestaan ja uudestaan, kunnes onnistuu tavoitteessaan. Ne yllä mainitut tämän elokuvan tunnetut kohdat ovat tietenkin Guns N’ Rosesin Civil War -biisin avaava sitaatti “What we got here is failure to communicate…” ja 50 keitetyn munan syöntikohtaus.

Loput Newmanin valokeilajutusta voi lukea täällä: filmitähti.fi

Autot 3 - ylläripyllärilöytö ilahdutti

Silmä tarkkana olen kulkenut ympäri Tamperetta, mutta eipä ole enää kovinkaan montaa vanhaa tai muuten vaan kiinnostavaa kaaraa näkynyt. Tänään sitten tilanne muuttui mukavasti. Lähdimme autolla kohti Kaupin metsää, aikeena mennä lasten kanssa metsäretkelle nauttimaan luonnon rauhasta ja vihreydestä.

Ensin kurvasin kuitenkin Pyynikintorin kupeessa olevalle Heinätorille, jonka kierrätyslaatikoihin singahti pari pussillista kirppisasiakkaille kelpaamattomia vaatteita. Koska olimme Pyynikintorilla, päätimme käydä hakemassa Pyynikintorin lihasta (aivan mahtava lähikauppa) eväspasteijat reissulla nautittavaksi.

Kun kaarsin auton Lihan eteen, huomasin kadunvarteen pysäköidyn tummanpunaisen farmariauton. Olin taannoin löytänyt Valintatalosta mainion Klassikot-autolehden, joka keskittyi enemmänkin vanhoihin perusautoihin kuin normaalit saman tyylin autolehdet, jotka ovat pullollaan jenkkirasseja. Kyseisessä aviisissa oli juttu Pyynikillä sijainneesta vanhasta farmari-Angliasta, joka oli juuri samanvärinen. Hetkisen luulin, että Anglian omistaja oli tuonut bilikan vanhoja kulmia muistelemaan, mutta sitten huomasin, että tämähän on tsekkiläistuotantoa oleva kaara.

Erittäin hieno Skoda Octavia, vai mitä? Itselle tuli ainakin uutisena se, että Octavia on näinkin vanha mallinimike Skodan tuotannnossa.

Metsäretken jälkeen lähdin käymään Jankassa. Ajoin Petsamon omakotitaloalueen läpi, koska tiesin siellä majailevan vanhan avolava-auton, joka olisi kiva saada kuvatuksi. Kahteen otteeseen olemme ajaneet ohi pimeällä, jolloin kuvaaminen ei tule kysymykseen. Nyt oli oiva tilaisuus tilanteen korjaamiseen.

Olipas siinä upea Chevy, jota on näemmä käytetty viime aikoina ainakin polttopuiden kuljettamiseen. Talon, jonka edustalla Chevy-vanhus seisoi, pihalla oli myös vanha bensiinipumppu. Missäköhän käytössä se on?

Enemmän kuvia tuttuun tapaan Flickr-kansiossa. Sinne siis, mars mars!

Ikuisuusprojekti nimeltä Kivenpyörittäjän kylä

Olen vuosien aikana ollut aikamoinen kotimaisten veijaritarinoiden ystävä. Ykkösenä tällaisten kirjailijoiden listalla on tietenkin Arto Paasilinna, huolimatta miehen kynän tylsymisestä viimeisten n. kymmenen kirjan kohdalla. Heti Artsin perässä ovat Veikko Huovinen ja Lasse Lehtinen. Simo Hämäläiseltä olen lukenut vain ensimmäisen Kätkäläisen, muita hänen tuotoksiaan on kyllä hyllyssä odottamassa vuoroaan. Uudemmista tähän kategoriaan olen toistaiseksi löytänyt vain Tuomas Kyrön.

Sitten on Heikki Turunen. Pohjois-Karjalan tuntojen tulkki. Legendaarinen kirjailija, jonka kirjoja on luettu vuosien varrella vaikka millä mitalla. Tunnetuimpia ovat mm. Simpauttaja (1973) ja Joensuun Elli (1974). Niistä on myös tehty elokuvat. Kuten on myös tästä tämän päivityksen aiheena olevasta kirjasta, joka oli edellämainittujen jälkeen Turusen kolmas romaani, se ilmestyi vuonna 1976.

En ole Markku Pölösen vuonna 1995 ohjaamaa samannimistä elokuvaa nähnyt. Muistan vain joitakin kuvia nähneeni. Leffa ei siis päässyt vaikuttamaan lukukokemukseen lainkaan. Olin aikoinani napannut tämän painoksen siksi, että sen kansipaperin kuvan oli tehnyt erinomaisia luontokuvia piirtänyt ja maalannut Seppo Polameri. Painos on kirjakerhon ja ilmeisesti siksi teksti on sellaisessa muodossa kuin on.

Oli todella raskasta lukea sivuja, joissa ei ollut yhtään väliä. Vasemmasta yläreunasta lähti tekstipötkö, joka jatkui aina oikeaan alareunaan saakka, katkeamattomana nauhana ja teksti oli yhtä tajunnanvirtaa, jota lukiessa alkaa hengästyttää. Olin aivan varma, kun olin tällaisen aivan täynnä olevan sivun lukenut, ettei niitä voisi tulla enää lisää. Mutta niin vain ihan kirjan loppupuolella vastaan tuli kokonainen aukema, jossa oli sama tilanne. Siinä vaiheessa jo nauratti.

Välillä lukeminen oli helppoa, kun löpinät pysyivät lyhyinä. Välillä taas vaikeaa, koska ei ymmärtänyt paikallisen murteen sanoja. Vuoropuhelut olivat suurimmaksi osaksi tätä murrekieltä (tietenkin).

Tarinassa on joitakin kohtia, jotka ovat jälleen ajankohtaisia, kuten maaseudun autioituminen ja elämisen vaikeus kaukana kaikesta. Tuntuu siltä, että hyvinvointi-Suomi korjasi tämän tilanteen seuraavien parin vuosikymmenen ajaksi, mutta nyt 2000-luvulla ollaan jälleen surkeassa jamassa. Tällä kertaa ei vain ole tarjolla mitään helppoa ratkaisua, kuten tuolloin oli mm. muutto Ruotsiin tehtaille työskentelemään.

Aloitin Kivenpyörittäjän kylän lukemisen jo yli vuosi sitten ja siitä muodostui hyvä huumorin aihe tässä ajan kuluessa. Luin välissä mm. Black Sabbathin elämäkerran ja pari muutakin kirjaa. Aina kuitenkin hyllyssä pönötti odottamassa tämä nide. Lopulta sain sen verran itseä niskasta kiinni, että humautin kirjan loppuun ja sain palautettua sen omalle paikalleen veijaritarinoiden hyllyssä. Sitten valikoin hyllystä vuorossa seuraavana olevan teoksen, joka suorastaan huutaa tarttumaan lukunautintoon: Heikki Turusen Hupeli, vuodelta 1978. Ainakaan ihan heti ei tuosta kirjasta ole tällaista arviota tarjolla tänne blogiin, koska lukulistalla on edellä ainakin 13 kirjaa.

Katutaidetta osa 4 - Kabs tai siis Bo

Uusia Kabseja etsiessäni olin jo bongannut pari uutta tarraa, joiden kädenjälki oli tuttua, Mutta niissä oli eri signeeraus: BO. Koska en ollut varma tekijästä, en ole näitä kuvia vielä täällä jakanut. Ystävällinen blogin lukija kuitenkin informoi minua Kabsin kirjailevan tekosensa nykyään BO:lla. Ajattelin, että näitähän voisi siis laittaa jälleen näkyville. Ja koska olin löytänyt monta itselle uutta Kabsia.

Ensimmäisenä näistä on jo toukokuussa bongattu Uittotunnelin Näsijärven puoleisen suuaukon synttärijuhlakuva. Hienot värit ja tunnelma selkeästi kohdallaan ;-)

Saman toukokuisen päivän iltana löytyi Satamakadulta pari tarraa. Ensimmäinen on erinomainen potretti. Alempi tarra oli hankalampi kuvattava, kun tolppa on sen verran kapea.

Matkaa jatkettiin kohti Hämeenpuistoa. Heti puistoon kääntymisen jälkeen oli sähköboksissa tarra, joka ei jättänyt arvailuille sijaa. Tämä tarra on jo saanut lähtöpassit boksista.

Kesäkuussa Tammelassa katse osui liikennemerkkiin: bingo! Tai siis Kabs!

Heinäkuussa näin ensimmäisen kerran uudella signeerauksella BO tämän tarran sähköboksissa, matkalla Santalahden tehtaille.

Elokuussa löytyi liikennemerkistä toinen BO. Tuimalla ilmeellä on ukko varustettu tällä kertaa.

Matkalla Stockmannille pitkin Kyttälänkatua löytyi ensin ränniputkesta tämä tarra. Hauskat värit.

Ja Levykauppa Äxän ikkunasta tällainen piippu-ukkeli.

9/11 oli päivämäärä, kun Tuomiokirkonkadulla osui silmään tarra, joka oli kuvattava tietenkin heti.

Lokakuun alussa pääsin vihdoin taas käväisemään tehtailla. Olin jo aiemmin bongannut itse taiteilijan työssään tekemässä ulko-oveen naamakuvaa. Tuo teos paljastui synttärionnitteluksi.

Kattohuopatehtaan sisältä löytyi toinenkin hieno maalaus. Nämä kuvat ovat huikeita. Tällaisia olisi mahtava nähdä enemmän ja helpommin päästävissä paikoissa, esim. kaupungin keskustassa. Siellä, minne niitä tarrojakin on saatu heitettyä.

EDIT: oli unohtunut yksi kuva kyydistä, pitäähän se lisätä tähän alle. Tutun näköinen hahmo tuolta ylhäältä.

Ainakin yksi teos on tullut lisää Pispala Famelle. Pitää käydä lähiaikoina katsomassa, olisiko se siellä vielä vai onko joku jo telannut päälle...

Autot 2 - Komeita kaaroja, vuodenajasta huolimatta

Jatko-osa on yleensä aina huonompi kuin alkuperäinen. Tässä jatko-osassa pari kuvaa Flickriin laittamistani lisäyksistä. Vaikka edellisessä Auto-bloggauksessa marmatin ajankohdan huonoudesta, on sen jälkeen matkan varrelle osunut useampikin hienonhieno vanha (ja uudempikin) menopeli.

Ensimmäisenä oli kaipaamani Mini.

Sitten löytyi Kleinari.

Loppuun Santalahden teollisuusalueelle jäänyt Ford.

Loput kuvat mustasta Mersusta punaisten Lotuksen ja Minin kautta tuohon Kleinariin löytyvät Flickrin Autot-kansiosta. Lisää kuvia toivottavasti tulossa piakkoin.

Autoja, autoja, autoja...

Ensin kuvailtiin kirkkoja, bussipysäkkejä ja burgerireissuja, sitten metsästettiin patsaita ja innostuttiin katutaiteesta (graffitit, tarrat, jne). Mutta eiväthän nuo mihinkään riitä, jotain muutakin on keksittävä. Ja näin kuviin hurauttavat autot. Lähinnä vanhat, legendaariset autot. Muutkin kelpaavat, jos ovat mielenkiintoisia.

Tarkoitus on ollut kuvata autot normaalissa parkkitilanteessa, joten Särkänniemen edustalla Mustalahden satamassa olevat kesäiset kokoontumisajot ovat pois laskuista. Ellei sieltä löydy jokin erityinen kuvattava kohde.

Laitan tähän lyhyeen julkaisuun vain muutaman kuvan autoista, loput kuvat on katsottavissa Flick-kansiossani. Päivitän siellä olevaa kansiota, aina kun uusia kaarakuvia tulee napsittua.

Olisi kiva seuraavaksi yhyttää vanha Mini, jokunen niistä vanhoista Volvoista, joita täällä on silloin tällöin nähnyt ja ehkä jokin erikoisempikin. Ajankohta taitaa vain olla sellainen, ettei noita mustakilpisiä paljoa näe. No, ensi keväänä sitten jatketaan.

>> Flickr

Pearl Jam Twenty-two

Se oli vuoden 2013 puolella, kun bussipysäkeille tuli mainoksia Robbie Williamsin keikasta Helsingissä seuraavan vuoden toukokuussa. Maanittelin vaimoa hieman, josko oltaisiin menty keikalle kahdestaan. Onhan Robbie mitä mainioin viihdyttäjä. Sitten eräs ystäväni pohti samaista Robbien keikkaa. Kommentoin hänelle, että voisin lähteä tuonne, mutta odotan ensin, mitä Pearl Jam julkistaa kiertueensa suhteen. Julkistus oli odotetunlainen: eivät saavu Suomeen, mutta Tukholmaan tulevat. Viikko juhannuksen jälkeen. No, lähtisiköhän joku kaveriksi? Tiedän yhden varman...

Homma alkoi toden teolla konkretisoitua, kun Laten kautta ilmeni Möksällä olevan lippuja keikalle. Ei muuta kuin piletti plakkariin. Tai siis nykypäivänä meiliin odottamaan printtausta. Pikku hiljaa alkoi myös selvitä matkaan lähtevän porukan koko, keikkakuume tasaisen varmasti koko kevään ajan. Mietin kuumeisesti eri matkustusvaihtoehtoja, mutta päädyin lopulta turvallisimpaan ja halvimpaan vaihtoehtoon eli ryhmämatkaan laivalla mennen tullen.

Päätin tällä kertaa matkustaa bussilla Tre-Hki-Tre, johtuen VR:n hieman kalliimmista lipuista kyseisille matkustuspäiville. Bussi kulkikin hyvin ja nopeasti, kaiken lisäksi lähtöpysäkki oli tuossa naapurissa Pyynikintorin kohdalla. Stadissa olin lounasaikaan ja kiertelin tovin keskustaa ympäri etsiskellen sopivaa ruokapaikkaa. Kävin myös Keltaisessa jäänsärkijässä ja ihastelin ajankohtaan nähden varsin runsasta asiakasmäärää. Onneksi sentään jossain levykaupassa riittää kävijöitä. Moni näistä myös osti jotain mukaansa. Itse jätin Pelle Miljoonan levyt tällä kertaa vielä hyllyyn.

Murkinoin niinkin fiksussa paikassa kuin Eerikin Pippurissa Forumin yläkerroksessa. Vieressä olisi ollut vaikka mitä lihapullabuffettia jne, mutta jostain syystä jämähdin EP:n pöytään lohirullalle ja ranskalaisille.

Odottelin sitten kaveria saapuvaksi keskustaan ja menin sillä välin kuvaamaan yhden patsaan postitalon sisällä ja päädyin kirjastoon. Siellä onnistuin lataamaan hetken aikaa kännykkään lisää virtaa. Samalla luin Pearl Jam Twenty -kirjaa. Vaikutti erittäin hyvältä, täytyy hommata omaan hyllyyn.

Tää kirja pitää hommata omaan hyllyyn!

Sain lopulta yhteyden matkaseuralaiseen. Janne kertoi olevansa Vltavassa, jonne suuntasin, vaikka olin jo melkein puolimatkassa Viking Linen terminaaliin. Tshekkiläisravintolaan saapuikin useampi seurueeseemme kuulunut, moni nautti pientä välipalaa makkaroiden muodossa, vielä useampi otti oluen jos toisenkin.

Kuulumisien vaihtamisen jälkeen olikin aika siirtyä Katajanokalle, josta bongasimme loput porukasta. Kaikki pääsivät laivaan ongelmitta ja siirryimme tutustumaan seuraavan yön asuinsijaamme. Istuimme Jannen, Kartsan ja Peten kanssa hytissä, kun yhtäkkiä Pete poistui jonnekin. Kun äijä palasi hyttiin mukanaan lonkerokeissi, purkki pähkinöitä ja pussillinen nallekarkkeja, oli naurunremakka valmis. Olin näet siinä uskossa, että mies oli mennyt isommalle toimitukselle vessan puolelle.

Ilta sujui hyvissä merkeissä. Kaikki olivat mukana illallisbuffetissa, jonka aikana annoimme matkan masinoineelle Latelle palkinnoksi läjän drinkki- ym. lippuja käytettäväksi vapaasti haluamallaan tavalla. Ravintolasta näki hyvin auringonlaskun ja ihailimme sitä vielä käytävän puolella ja kannella.

Perjantain auringonlasku kannelta kuvattuna.

Vietimme suurimman osan illasta käytäväbaarissa. Onneksi ei tarvinnut nähdä kuin yksi tappelu. Jotenkin vanhanaikaista tapella laivalla. Kaiken lisäksi voittanut osapuoli oli sänkitukkainen pullistelija ja jyrän alle jäänyt suhteellisen vahvassa maistissa, eli tyystin epäreilu kamppailu oli kyseessä.

Yö oli hivenen rankka tällaiselle, joka ei käytä nautintoaineita juopumiseen asti. Yritin kuitenkin parhaani mukaan nukkua hytissä ja lopulta onnistuinkin, vaikka Möksä parhaansa tekikin pitääkseen kaikki hereillä. Onneksi sain kiinni kun yläbunkasta rojahti alas yksi Mökkönen. Aina sattuu ja tapahtuu, kun me kaksi olemme samoilla kulmilla :D

Möksän käsilaukun sisältö hytin lattialla. Kadonneita alusvaatteita ei vielä löytynyt.

Aamupalaksi herkuttelin Elisan ja Lindan hytistä löytyneitä sukulakuja ja fazerina-konvehteja. Laivan saavuttua satamaan, pääsimme pikkuhiljaa liikkeelle. Late suositteli kävelyreissua, johon suostuin ilomielin. Siinä ainakin näkisi kaupunkia. Edellisen kerran olin Tukholmassa vuonna 2006, silloin menimme suoraan terminaalista taksilla pubiin, sieltä kävelimme Globenin nurkille ihastelemaan urheilukeskusta ja takaisin samaan pubiin. Pikku käväisy pizzalla lähibaarissa ja sitten taksilla takaisin terminaaliin.

Nyt kävelimme suoraa tietä (Folkungagatan) ylöspäin. Matkalla piipahdettiin nurkkakioskiin, pelattiin paikallisten pikkupoikien kanssa häkkikentällä futista, syötiin grillimuonaa ja poikettiin hieman reitiltä (allekirjoittanut ja yksi rohkea), kunnes löydettiin Götgatanilla sijaitseva hotelli. Olimme sen verran aikaisessa, etteivät huoneet tietenkään olleet saatavilla. Ei muuta kuin tavarat säilytyshuoneeseen ja läheiselle Medborgarsplatsen-torille terassia etsimään. Etsimme myös ruokapaikkaa, mutta kun muutama pubi eivät näyttäneet houkuttelevilta, päädyimme torilla olleelle terassille, josta sai mm. erittäin herkkullisen halloumi-burgerin.

Matkalla hotellille.

Medborgarsplatsen.

Hyvää ruokaa ja olutta suht huokeaan hintaan. En muista baarin nimeä.

Syötyäni burgerin päätin lähteä etsimään tuliaisia lapsille ja vaimolle. Lelukauppa oli hankala löytää, mutta löysin matkan varrelta tee- ja kahvikaupan, postikortin sain lähetettyä sekä bongasin muutaman patsaan, joista voi lukea lisää täältä. Lopulta löysin tutun BR-kaupan käveltyäni aika pitkän aikaa Götgatania kohti Globenia. Ihastelin, miten söderiläiset (ja varmaan muualtakin tulleet) kansoittivat kauppakatunsa - ja muutkin kadut - lauantaipäivänä. Kadut suorastaan kuhisivat ihmisiä. Päädyin siihen tulokseen, että Tukholmassa ei ole isoja kauppakeskuksia eikä automarketteja, joihin porukka lähtisi ostoksille. Kivijalkamyymälöitä käytettiin kuin Suomessakin aikoinaan.

Kiersin pikku lenkin ja ihastelin hienoja paikkoja ja katuja sekä vielä yhtä patsasta, kunnes olin jälleen torilla ja terassilla. Saimme lopulta kaikki hotellihuoneisiin avaimet ja pääsimme tutustumaan paikkoihin. Käväisin suihkussa ja vaihdoin sopivat vaatteet keikkaa varten. Kokoontuminen oli sovittu samaiselle terassille, mutta porukka saapui hotellin edustalle suht samoihin aikoihin, joten lähtö tapahtui siitä. Sitä ennen ehdin kuitenkin hyvin pikaisesti tavata hotellin kulmalla vanhat koripallokaverini ja vaihtaa nopeasti kuulumiset, kunnes oli aika mennä syömään. Tarkoitus oli mennä Burger Kingiin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, mutta suunnitelmat muuttuivat nopeasti ja lopulta söin muutaman slaissin Pizza Hutin kiekkoa, jonka Aivi ja Tiia ystävällisesti tarjosivat.

Meisi kuvaa kun Aivi kuvaa Elisan irokeesia.

Lopulta oli aika lähteä kohti keikkapaikkaa. Helpoin tapa oli paikallisjunalla, kaksi pysäkkiä oli välissä ennen Solnan asemaa. Steissiltä oli hieman kävelymatkaa, mutta fiilis alkoi nousta juuri sopivaan aikaan. Olimme tässä vaiheessa nelistään liikkeellä, Muiro & Carina, minä ja Tuula olimme ainoat, jotka ehtivät siihen junaan jolla matkustimme Solnaan. Muut tulivat perässä, eikä tullut heitä nähtyä ennen kuin keikan jälkeen. Ajattelin asian niin, että kun olin maksanut paljon rahaa keikkaan liittyen ja odotukset keikan suhteen olivat todella kovat, en tahtonut missata hetkeäkään notkumalla pendeltåg-aseman ulkopuolella tai terassilla tai jossain muualla.

Kaksi vuotta sitten Pearl Jam esiintyi täpötäydessä Globenissa, mutta nyt esiintymispaikaksi oli vaihtunut uusi jättimäinen Friends Arena, futisstadion, josta voi tehdä suljettavan katon myötä normaalia isomman sisähallin. Lippuja ei oltu kuitenkaan myyty kuin hieman reilu 10 000 kpl, joten paikka vaikutti aika kolkolta ja tyhjältä. Tunnelma oli kuitenkin erittäin hyvä. Bändi saapui lauteille pari minuuttia klo 20 jälkeen, joten olin innoissani siitä, että tulisin kuulemaan reilut 30 biisiä seuraavan kolmen tunnin aikana.

Keikka alkoi debyyttilevyn kappaleella Release, josta olin alkanut pitää yhä enemmän, sen oltua Pearl Jam Twenty -dokumentin ja -soundtrackin avausraitana ja myös hieman yllättäen elokuvassa Rautakaupunki. Kylmät väreet kulkivat läpi kropan, enkä muista milloin viimeksi olisin kokenut saman rokkikonsertissa. Se, miten yleisö lauloi mukana heti ensimmäisistä hetkistä lähtien oli aivan uskomaton kokemus.

Loistavia biisejä tuli peräperää, eikä missään vaiheessa tullut kyllästymisen tunnetta. Eikä keikan jälkeen ollut harmistunut olo, vaikka olisinkin halunnut kuulla muutaman kappaleen, jotka tällä kertaa jäivät pois. On mahtavaa, että bändi haluaa soittaa mahdollisimman monta kappaletta illan aikana ja myös vaihtaa settilistaa joka keikalle. Hauska hetki nähtiin, kun eturivissä ollut nainen heitti conversensa Vedderille, pyytäen niihin nimmarit. Ensin solisti vaikutti nyysivät tennarit, siirtyen show'ssa eteenpäin kehoittaen: "Just Breathe".

Biisin jälkeen ensin kosketinsoittaja Boom Gaspar pisti puumerkkinsä toiseen kenkään ja sen jälkeen myös Eddie Vedder signeerasi onnellisen fanin jalkineet.

Tietenkin ne tärkeimmät hitit tulevat lähes joka keikalla ja uusimmalta levyltä (Lightning Bolt) tulevat samat biisit joka keikalla, mutta muuten ei voi tietää, saako kuulla Rockin' in a Free World -coverin vai kuten tällä kertaa version Pink Floydin Mother-kappaleesta. Lisäksi pidin siitä, että muutaman viimeisen biisin ajan areenan kattovalot olivat päällä, vaikka keikka vielä jatkui. Otin muutaman huonon kuvan, mutta tämä videonpätkä onnistui ihan hyvin. The Whon biisi Baba O'Riley:

Keikan lopulta päätyttyä klo 23 aikoihin bongasin vihdoin muutaman kaverin ja sitten heitä tulikin lisää. Myös puhelinyhteydet alkoivat toimia ja porukka saatiin suhteellisen hyvin kasaan lähijunan aseman kulmille. Otettiin sillan alla timanttinen pienen porukan yhteiskuva.

Osa Los Patkamatkat -porukasta potretissa Solna stationin sillan alla.

Vettä alkoi tässä vaiheessa sataa hieman, mutta se ei haitannut. Osa ryhmästämme olisi halunnut mennä jonottamaan juna-asemalle, mutta osa oli sitä mieltä, että meno oli kuin Korsosta Ankkarockin päätyttyä, joten siirryimme lähikadulle hakemaan taksia käsipystyllä. Takseja tulikin tasaiseen tahtiin ja koko lössi saatiin siirrettyä Solnasta Södermalmille aika nopeastikin.

Jo aiemmin oli sovittu, että menemme Burger Kingiin keikanjälkeismätöille. Näin tehtiinkin Aivin vastustuksesta huolimatta. Hän haki iltapalansa kreikkalaisgrilliltä. Kuulemma hyvää oli. Niin oli ihan kelvollista BK:n pöperötkin. Hauska juttu oli, kun pyysin ruokani mukaan. Kävin sitten hakemassa juoman ja myyjäpoitsu kysyi, olenko samaa ryhmää vieressäni limua ottaneen kanssa? Vastasin joo, johon hän että kun nämä kaikki muut syövät täällä, niin haluanko silti safkat mukaan? Hauskaa huolenpitoa. Lopulta söin aterian ravintolan puolella ja hain sen jälkeen pienet iltaherkut läheisestä 7-11:stä. Sen jälkeen kaatosateessa nopeasti hotellille ja telkkarista kökköä toimintaleffaa katsomaan. Nopeasti uni kuitenkin vei voiton ja kun Kartsakin oli valmis unten maille, alkoi meidän huoneessa hiljaisuus.

Aamulla porukka kerääntyi aamiaiselle. Ei mitään erityisen herkkua tarjolla, mutta ihan kelvolliset aamumätöt sai syödäkseen. Erikoisuutena vohvelit, jotka sai tehdä itse. Mulla ja Elisalla ei ihan onnistunut täydellisesti, mutta eipä niitä oikein halunnut kukaan syödäkään, maistaa vaan. Huoneen luovutuksen jälkeen kokoonnuttiin hotellin terassille, toiset vauhdikkaammissa tunnelmissa, toiset vähemmän. Terassilla harrastettiin myös hiusmuotoilua, joka onnistui mielestäni varsin hyvin.

Taustalla kurkkaa Elisa, joka halusi lainata lätsääni ja korvaukseksi väänsi mulle päähän tortun.

Kävimme vielä viimeisen kerran syömässä Burger Kingissä, ennen kuin lähdimme kävelemään kohti terminaalia. Sielläkin tunnelma oli varsin vaisu ja odottavainen. Onneksi laivan lähtöön ei ollut enää kauaa.

Tuula, Möksä, Jore ja Manne. Taustalla Late ja Hillot.

Menimme heti hyteissä käytyämme kannelle baariin, josta sai juotavaa ja jonka lavalla kansaa viihdytti rockabillybändi.

Taustalla Tukholma, etualalla mainiota porukkaa.

Rock 'n' Roll

Mietin, miten jaksaisin vielä yhden illan ja yön, jos meininki yltyy liian vauhdikkaaksi. Eihän laivalla ole mitään tekemistä, ellei ryyppää itseään tainnoksiin. Onneksi jalkapallomatsi alkoi ja sitä pystyi seuraamaan baarissa, jonne olikin kertynyt aikamoinen fanijoukko. Harmi vaan, että Hollanti meni voittamaan Mexicon kurjimmalla mahdollisella tavalla. Futiksen jälkeen alkoi karaoke. Yllätyin iloisesti, kun niin moni reissussa mukana ollut meidän ryhmän jäsen pisteli menemään niin hyvin omat kappaleensa. Karaoke-iloittelun katkaisi seuraava futismatsi, jota jaksoin katsoa ensimmäisen puoliajan.

Tiian vuoro karaokessa. Linda joraa täysillä.

Siirryin hyttiin tavoitteenani kunnon yöunet. Ehdin vielä käväisemään uudelleen taxfreessä hakemassa muutaman harkitsemani tuliaisen. Pete puolestaan oli viettänyt koko illan yksin hytissä kännykällä pelaten ja pienen juttutuokion jälkeen hän päätti myös käydä nukkumaan. Kartsa tuli pian myös nukkumaan hyvän nousuhumalansa pois. Kun Linda tuli lopulta neljännelle paikalle, oli hytti täysi ja rauhallinen.

Aamulla jokainen heräili hyteissään. Toiset paremmassa olotilassa, toiset hieman heikomassa. Onneksi kaikki ehtivät maihin, ennen kuin paatti suuntasi kohti Tallinnaa. Jätimme jäähyväiset terminaalin pihalla. Olin tilannut vanhempani lounasseuraksi kaupunkiin ja lähdin heidän kanssaan etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Lounas alkoi monessa paikassa vasta klo 12 ja olimme vartin verran etuajassa. Päädyimme lopulta Königiin, jossa oli tarjolla erinomainen uunilohiateria.

Matkalla juna-asemalle kävimme kävelyllä Kaisaniemen puistossa ja hakemassa Anttilasta oman tuliaiseni eli Popedan kuuden levyn boksin, joka oli halvennettu kelpoon 20 euron hintaan. Vanhemmat hyppäsivät junaan ja minä siirryin Kampin keskukseen odottamaan bussin lähtöä kohti koti-Tamperetta.

Paluumatkalla sain luettua Maria Langin dekkarin loppuun ja kuuntelin pari kertaa läpi kaksi Pearl Jamin uusinta levyä, fiilistellen toissa illan keikkaa. Bussi oli ajallaan perillä ja lähdin vauhdilla kohti Verkarannan portaita, johon perhe oli sanonut tulevansa. Ilo olikin ylimmillään, kun lapset huomasivat iskän odottavan portailla. Ennen kotiinlähtöä kävimme vielä Koskikeskuksen Daddy's Dinerissa syömässä. Pakko moittia palvelua: oli hidasta eikä vastannut lainkaan ennakko-odotuksia. Burgeri oli kuitenkin ihan hyvä. Kotimatkalla taisimme poiketa vielä Sokoksella.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin tämä matkaraporttikin. Loppuun selitys raportin otsikolle: meni 22 vuotta ennen kuin näin Pearl Jamin vihdoin livenä lavalla. Olin aikoinaan kesällä 1992 Ruisrockissa, jossa yhtyeen piti esiintyä. Vokalisti Eddie Vedder oli kuitenkin pökertynyt samana viikonloppuna olleen Roskilden lavalle ja keikkoja peruttiin. Harmitti vietävästi, eikä illan päätteeksi esiintynyt Nirvana riittänyt korvaamaan menetystä, ei koskaan näiden vuosien aikana. Vain kerran on ollut yhtä lähellä nähdä PJ livenä, vuonna 1993 kun he olivat lämmittelemässä Neil Youngia Jäähallissa. En koskaan ostanut keikalle lippua, mikä sapettaa vieläkin hieman. Jos olisin soittanut Patelle, olisin saanut tietää hänen olevan menossa keikalle ja olisin liittynyt seuraan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sano.

Kiitokset Latelle, Tiialle, Möksälle, Jannelle, Kartsalle, Petelle, Elisalle, Lindalle, Jorelle, Mannelle, Samille, Tuulalle, Aiville, Andelle, Muinosille ja kaikille muille, jotka teitte tästä reissusta loistavan! Ja erityiskiitos myös perheelle, kun päästitte äijän ensi kertaa kolmeksi yöksi yksin reissuun.

Katutaidetta osa 3 - Kabs jatkuu

Mainio Kabs-päivitys innosti jopa infopalautteeseen, jonka tiimoilta oli pakko käydä Tammelassa tutkimassa paikkoja, josko tosiaan lisää hienoja taideteoksia olisi löydettävissä. Sitä ennen tuli kuitenkin nähtyä pari muuta täällä lähempänä kotia.

Ensimmäisestä on tosin jäljellä enää korva jne. Puutarhakadun ja Kortelahdenkadun risteyksessä olevassa sähköboksissa on ollut hieno kuva. Sen voi tsekata täältä (Flickr)

Kävin nautiskelemassa loistavan debyyttialbumin juuri julkaisseen Gim Kordonin keikan O'Connellsissa. Irkkupubin kupeessa, suoraan Precious Tattoon ikkunan alla on sähkölaatikko, jonka kyljestä bongasin muutaman tarran ja ennennäkemättömän Kabs-kuvan. Mainio ilta kerta kaikkiaan.

Tutkailin tarkemmin kuva-arkistojani ja huomasin, että olen unohtanut yhden kuvan edellisestä päivityksestä. Se löytyy Hämeenkadun ja Pellavatehtaankadun risteyksestä.

Sitten pääsin vihdoin Tammelaan, tarkastamaan palautteessa saamani kohteen eli Tokmannin kulmat. Ja sieltähän niitä löytyi oikein kunnolla. Ensin kaupan seinustalla olevassa putkessa oli seuraavanlainen hieno kuva:

Kaupan eteläpuolisessa päädyssä on joku pömpeli, jonka yläpuolella on vielä yksi pömpeli ja sen seinusta on täynnä Kabsin ja muiden tarrakuvia. Harmi, että tarrat alkavat jo irrota pinnasta ja repsottavat reunoistaan.

Alemmassa kuvassa Kabsin vierellä lukuisilla erilaisilla tarroillaan kaupunkikuvaa elävöittäneet Edmond ja Cinto. Tuota oikeanpuoleista en tunnista. Olisikohan Slaxin käsialaa?

Kotimatkalla kävelin Hämeenpuistoa pitkin ja bongasin liikennemerkin takapuolelta vielä yhden Kabs-tarran.

Saas nähdä, ennätänkö vielä Pispalan Famelle tutkimaan tehtaiden sisustoja, ennen kuin ne romutetaan kokonaan tai poltetaan vielä pahemmin. Naapuripitäjissä (mm. Nokialla) on ilmeisesti Kabsin graffiteja ja myös uittotunnelin kulmilla pitäisi olla yksi piissi.

Kiitokset vielä kahdesta anonyymistä palautteesta, laittakaa ihmeessä lisää palautetta ja infoa näistä taiteiluista tulemaan.

Leffa-arvostelussa ihmeellistä elämää

Katsoimme muutama ilta sitten Walter Mittyn ihmeellisen elämän. Ben Stiller ei oikein ole koskaan iskenyt enkä ole ymmärtänyt miehen sukseeta leffamaailmassa. Mutta mikäs siinä, jos porukka tykkää. Tämä leffa oli kuitenkin ihan mukavaa katsottavaa. Tietenkin vuorista ja vuonoista ja sen sellaisista maisemista tykkäävänä pidin erityisesti niistä kohtauksista, joissa Walter oli joko Grönlannissa, Islannissa tai Himalajalla.

Suosittelen tätä kaikille leppoisasta kerronnasta pitäville. Vaikka on mukana ihan tiukkoja toimintakohtauksiakin, aina kun Walter jämähtää fantasiatiloihinsa.

>> Leffa-arvio kokonaisuudessaan Filmitähti.fi-sivuilla

Katutaidetta osa 2 - Kabs

Kuten aiemmassa päivityksessä kerroin, olen täällä Tampereella innostunut kuvailemaan kaikenlaista katutaidetta. Sitä tässä kaupungissa piisaa oikein kunnolla, ja suurin osa taiteesta on lähietäisyydellä. Kävellen ja nyt pyörällä pääsee helposti ja nopeasti ihastelemaan ja kuvaamaan mm. graffiteja. Lisäksi täältäkin löytyy runsaasti sähkö- ym. bokseja, joissa on hauskoja tarroja. Niistä enemmän osassa 3, mutta ensin nostan esiin yhden erityisen hienon taiteilijan.

Törmäsin Kabsin kuviin muistaakseni ensimmäisen kerran, kun kävin viime talvena kuvaamassa Kekkosentien alikulkua Tammerkosken itäpuolella. Tolpassa oli tarra, jonka kuvasin, mutta mielenkiinto kohdistui silloin enemmän siltojen alta löytyviin graffiteihin. Enkä kiinnittänyt sen enempää huomiota sillantolppaan tehtyyn hienoon naamakuvaan, ennen kuin aloin katsomaan tarroista ottamia kuviani tarkemmin ja huomasin samankaltaisuuden näiden teosten kohdalla ja signeerauksen olevan sama.

Tammikuun alusta tähän saakka olen bongannut kaupungilta 17 erilaista Kabs-teosta. Löysin Flickristä albumin, johon on lisätty vielä muutama sellainen tarra, joita en ole elävänä nähnyt. Yritin kovasti keksiä, missä nuo tarrat voisivat olla, mutta kuvassa oleva ympäristö (puisto, talot) eivät soittaneet kelloa. Jatkan etsimistä ja toivon, että se, joka on näiden erittäin hienojen kuvien takana jatkaisi niiden tekemistä ja jakamista ohikulkijoiden iloksi.

Pidemmittä puheitta aloitetaan tämä näyttely. Ensimmäisenä vuorossa on siis Kekkosentien sillan alta, Tammerkosken yläjuoksun rannalta löytynyt tarra.

Samaisen sillan alta löytyy myös yksi piissi:

Satakunnankadun varrella, Pellavatehtaankadun risteyksen tuntumassa, oli kuvaushetkellä hieno, mietiskelevä mies.

Satakunnankadun ja Näsilinnankadun risteyksessä, Viiden tähden leffadivarin vieressä olevassa sähköboksissa on hassu hattupää.

Puutarhakadun loppupäässä, Pyynikintorin ja Taidemuseon välissä sijaitsevan grillikioskin vieressä on sähköboksi, johon on liimattu kyykyssä oleva tupakoiva pipopää. Parin metrin päässä on hiekoituslaatikko, jossa on useita tarroja, yksi niistä Kabsin käsialaa.

Junaradan ylittävän, keskustasta Tammelaan vievän sillan länsipuolella eli Tuomiokirkon puolella, koulun pihalla olevan muuntajan vieressä olevassa liikennemerkissä on seuraavanlainen tarra:

Kyttälässä, Tuomiokirkonkadulla Verkatehtaankadun risteyksen ja Swamp Music -levykaupan lähellä on sähköboksi, jossa on mm. istuvan tytön kuva:

Lähellä tuota boksia on toinen sähkökaappi, jonka kyljessä on tussipiirros, jonka tekijästä ei ole varmuutta, mutta kun kuvaa vertaa näihin Kabsin töihin, on samannäköisyys ilmeinen. Mietin, otanko tämän mukaan, ja lopulta päädyin ottamaan. Harmi, että tämäkin - vaikka yksinkertainen onkin - on pitänyt sotkea ylimääräisellä tekstillä.

Tampereen Asematunnelissa on ainakin toistaiseksi vielä kolme Kabs-tarraa, joista harmillisesti kaksi on kärsinyt repimisestä. Yksi on kuitenkin kunnossa.

Lapintien, junaradan ja Tampellan esplanadin välisessä ryteikössä on Galleria 234, jonkinlainen vanha tehtaan vartijan koppi, josta on tehty katutaidenäyttelytila.

Täällä esittelyvideo paikasta ja täällä Facebook-sivusto.

Tammelan puistokatu 14-16:n edustalla on sähkökaappi, jonka kyljessä on sormivärityyppi.

Kaupin metsästä, Tammelan puistokadun pohjoispään ja Kekkosentien yläpuolella on muuntaja ja jonkinlainen ilmastointipiippu. Molemmat ovat saaneet osansa graffititaiteilijoiden panoksesta. Yksi Kabs löytyi myös täältä. Tämän löysin aamuisella pyörälenkilläni pitkänäperjantaina.

Samaisella lenkillä huomasin, että Tammelassa, Itsenäisyydenkadun varrella olevassa sähköboksissa on suhteellisen paljon kärsinyt tarra.

Huikean pitkäperjantain päätti vielä Kehräsaaren sillan itäpäässä, hotelli Ilvekselle päin mentäessä muuntajan ovessa on allapäin olevan miehen kuva. Kuvasin aiemmin viereisessä seinässä olevan WSYP-graffitin, mutta jostain syystä en tuolloin huomannut Kabs-tarraa. No, asia tuli nyt korjattua ja tarra ikuistettua.

Aion siis innolla jatkaa Kabsin tarrojen ja graffitipiissien metsästystä. On hieno tunne, kun katselee kulkiessaan ympärilleen ja löytää uuden, ennennäkemättömän kuvan. Seuraavassa katutaidepäivityksessä on sitten vuorossa mahdollisesti muita tarroja, lisää stensilejä tai sitten graffiteja. Niitä on vaan niin paljon, että menee pitkään, että saa niistä jotain järkevää sanottua ja valittua hyvät, hienot työt.