What we got here is failure... to communicate

Legendaarisella ja Oscar-palkitulla näyttelijä Paul Newmanilla (1925-2008) ei ole mikään merkkipäivä tai –vuosi, mutta hän ansaitsee paikkansa Filmitähti.fi-sivujen Valokeilassa-osiossa ja täällä Amurin tiikerin pesässä. Innostuksen tähän päivitykseen sain, kun tovi sitten katsoimme vihdoinkin yhden Newmanin tunnetuimmista elokuvista, Lannistumattoman Luken. Leffa oli odotellut hyllyssä katsontavuoroaan jo pitkään Niinhän sitä sanotaan, parempi myöhään kun ei milloinkaan. Olin viimeksi nähnyt Luken varmaankin parikymmentä vuotta sitten, mutta siitä löytyvä se yksi sitaatti sekä se yksi kohtaus ovat pitäneet elokuvan mielessä nämä vuodet. Jollain elokuvilla se vain on näin.

Aloin Luken katsomisen jälkeen miettimään, että kaikki hyllystä löytyvät elokuvat, joissa Newman on mukana, ovat todella hyviä. Ja ehdottomasti sen takia, että tutun virnistävän hymynsä lisäksi Newman oli erinomainen näyttelijä, joka onnistui tuomaan valkokankaalle tähtisuorituksia, jotka oli verhottu jokamiehen vaatteisiin.

Newman aloitti näyttelijänuransa tuttuun tapaan TV-sarjoissa 1950-luvun alussa. Jo vuoden 1956 Kadun kuningas (Somebody up there Likes Me) oli ensimmäisen pääosansa tehneelle Newmanille menestys. Sen pääosaan oli alun perin kiinnitetty James Dean, joka kuoli ennen kuin kuvaukset alkoivat. Deanin oli myös tarkoitus esittää pääosaa Billy the Kid –elokuvassa, mutta sekin rooli annettiin myöhemmin Newmanille. Voisi siis sanoa, että James Dean auttoi vahingossa Paul Newmania aika lailla tämän uran alkuvaiheissa.

Yksi ensimmäisistä elokuvista, jonka Newmanilta näin, oli Kissa kuumalla katolla (Some Like it Hot, 1958), josta en pikkupoikana juuri mitään ymmärtänyt. Mitä nyt muuta kuin, että neljä aikuista huutavat paljon ja mukana on Newmanin lisäksi Elizabeth Taylor, joka oli iso julkkis. Seuraava Newmanin pätkä, minkä näin oli Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961), jossa Newman esittää ensimmäistä kertaa ”Fast” Eddie Felsonia, biljardihuijaria, joka yrittää huiputtaa vääriä tyyppejä. Newman sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, mutta vielä ei tärpännyt.

Saman vuoden Pariisin rytmiä (Paris Blues) taisi jo aikoinaan jäädä hieman Felsonin tarinan varjoon, mutta on silti todella hyvä elokuva. Siinä kerrotaan kahdesta nuoresta amerikkalaisjazzmuusikosta ja heidän edesottamuksistaan Pariisissa, joka oli tuolloin paljon suvaitsevampi paikka kuin mikään kaupunki Yhdysvalloissa. Mukana Newmanin kaverina nähtiin aina hyvä Sidney Poitier sekä Newmanin kanssa jo muutaman vuoden naimisissa ollut Joanne Woodward.

Tuottelias ja menestyksekäs 60-luku päättyi Newmanin osalta kahteen unohtumattomaan elokuvaan. Ensimmäinen oli vuoden 1967 Lannistumaton Luke, jossa ongelmiin hakeutuva Luke Jackson päätyy työleirille vangiksi vähäpätöisen rikkomuksen johdosta. Luken pakonomainen tarve hakea hyvistäkin asioista ongelmia ajaa miehen pakosalle ja yhä uudelleen ongelmiin vankilanjohdon kanssa. Lukessa voi nähdä yhtäläisyyksiä saman ajan legendaarisesta Papillon-elokuvasta, jossa Steve McQueenin esittämä elinkautisvanki yrittää pakoon aina uudestaan ja uudestaan, kunnes onnistuu tavoitteessaan. Ne yllä mainitut tämän elokuvan tunnetut kohdat ovat tietenkin Guns N’ Rosesin Civil War -biisin avaava sitaatti “What we got here is failure to communicate…” ja 50 keitetyn munan syöntikohtaus.

Loput Newmanin valokeilajutusta voi lukea täällä: filmitähti.fi