Sitten on Heikki Turunen. Pohjois-Karjalan tuntojen tulkki. Legendaarinen kirjailija, jonka kirjoja on luettu vuosien varrella vaikka millä mitalla. Tunnetuimpia ovat mm. Simpauttaja (1973) ja Joensuun Elli (1974). Niistä on myös tehty elokuvat. Kuten on myös tästä tämän päivityksen aiheena olevasta kirjasta, joka oli edellämainittujen jälkeen Turusen kolmas romaani, se ilmestyi vuonna 1976.
En ole Markku Pölösen vuonna 1995 ohjaamaa samannimistä elokuvaa nähnyt. Muistan vain joitakin kuvia nähneeni. Leffa ei siis päässyt vaikuttamaan lukukokemukseen lainkaan. Olin aikoinani napannut tämän painoksen siksi, että sen kansipaperin kuvan oli tehnyt erinomaisia luontokuvia piirtänyt ja maalannut Seppo Polameri. Painos on kirjakerhon ja ilmeisesti siksi teksti on sellaisessa muodossa kuin on.
Oli todella raskasta lukea sivuja, joissa ei ollut yhtään väliä. Vasemmasta yläreunasta lähti tekstipötkö, joka jatkui aina oikeaan alareunaan saakka, katkeamattomana nauhana ja teksti oli yhtä tajunnanvirtaa, jota lukiessa alkaa hengästyttää. Olin aivan varma, kun olin tällaisen aivan täynnä olevan sivun lukenut, ettei niitä voisi tulla enää lisää. Mutta niin vain ihan kirjan loppupuolella vastaan tuli kokonainen aukema, jossa oli sama tilanne. Siinä vaiheessa jo nauratti.
Välillä lukeminen oli helppoa, kun löpinät pysyivät lyhyinä. Välillä taas vaikeaa, koska ei ymmärtänyt paikallisen murteen sanoja. Vuoropuhelut olivat suurimmaksi osaksi tätä murrekieltä (tietenkin).
Tarinassa on joitakin kohtia, jotka ovat jälleen ajankohtaisia, kuten maaseudun autioituminen ja elämisen vaikeus kaukana kaikesta. Tuntuu siltä, että hyvinvointi-Suomi korjasi tämän tilanteen seuraavien parin vuosikymmenen ajaksi, mutta nyt 2000-luvulla ollaan jälleen surkeassa jamassa. Tällä kertaa ei vain ole tarjolla mitään helppoa ratkaisua, kuten tuolloin oli mm. muutto Ruotsiin tehtaille työskentelemään.
Aloitin Kivenpyörittäjän kylän lukemisen jo yli vuosi sitten ja siitä muodostui hyvä huumorin aihe tässä ajan kuluessa. Luin välissä mm. Black Sabbathin elämäkerran ja pari muutakin kirjaa. Aina kuitenkin hyllyssä pönötti odottamassa tämä nide. Lopulta sain sen verran itseä niskasta kiinni, että humautin kirjan loppuun ja sain palautettua sen omalle paikalleen veijaritarinoiden hyllyssä. Sitten valikoin hyllystä vuorossa seuraavana olevan teoksen, joka suorastaan huutaa tarttumaan lukunautintoon: Heikki Turusen Hupeli, vuodelta 1978. Ainakaan ihan heti ei tuosta kirjasta ole tällaista arviota tarjolla tänne blogiin, koska lukulistalla on edellä ainakin 13 kirjaa.
1 comment:
Voi Kivenpyörittäjien kylä sentään! Mutta nyt se on luettu. Klassikkohan se on, joten voit olla ylpeä. ;) Seuraavaksi ehkä jotain kevyempää.
Post a Comment