Pitää vaan muistaa jättää se sitten siihen, koska harvemmin kun siitä trilogiasta on jatkettu neljänteen tahi vielä pidemmälle on tullut mitään jälkipolville mairittelevaa kerrottavaa. Toisaalta, eihän tässä ole tarkoitus sitten kuitenkaan laittaa näitä paremmuusjärjestykseen, mitä nyt kehutaan toisia ja haukutaan toiset maanrakoon. Joten ei muuta kuin homma käyntiin!
Pearl Jamin Yield ilmestyi syksyllä 1998. Huristelin Malmilta kauppikselta bussilla Itäkeskukseen, jossa Pate oli hommissa Spinefarmin liikkeessä. Hämärästi muistelen, ettei kiekkoa ollut silloin vielä musakauppaan asti saatu, joten jouduin hakemaan levyn jostain muualta. No, tulihan turistua mukavia aikansa kuluksi.
Ajattelin, minkä Pearl Jamin levyn tähän olisi valinnut. Tavallaan Vitalogy (1994) olisi sopinut mainiosti, olihan PJ tuolloin yksi maailman suosituimmista bändeistä, mutta äijät pistivät kehiin niin erilaisen levyn kuin mahdollista eivätkä vieläkään suostuneet tekemään suosion jatkumisen taanneita videoita. Sen levyn jälkeen tuli välissä Neil Youngin kanssa levytetty Mirrorball (1995) ja oma No Code (1996), joista jälkimmäisen voisi myös nostaa tälle listalle. Silti päädyin Yieldiin, koska sen jälkeen en ostanut Pearl Jamin levyjä pitkään aikaan ja muutenkin tuli kuunneltua kaikenlaista muuta.
Mitäpä Yieldistä sanoisi? Ainakin levy oli siitä merkittävä, että bändi julkaisi pitkästä aikaa promovideon. Do the Evolution sai kunnian olla tämä kyseinen kappale, josta video saatettiin kansojen ihmeteltäväksi. Pätkän ohjaajina toimivat Kevin Altieri (Batman-animaatiosarja) ja Todd McFarlane (Spawn-sarjakuva). Hienon näköinen ja puhutteleva aihe vielä tänäkin päivänä, lähes 20 vuotta sitten.
Nyt kun levyä kuuntelee, tuntuu siltä kuin tästä PJ:n toinen - ja edelleen jatkuva - puoliaika lähti käyntiin. Enää ei oltu se grungen head honcho vaan levyjä tehtiin itselle ja faneille, ei kaikille mahdollisille maallisen mammonan tavoittelun toivossa. Tokihan tästä oli jo ollut viitteitä ja faktapuhettakin bändin toimesta aina Jeremy-videon ja -biisin palkitsemisesta lähtien, mutta media ja yleisö taisivat vain olla hitaita ymmärtämään.
Tuosta alta voi katsoa hyvän soittolistan levyn lähes kaikista biiseistä (vain kaksi puuttuu), mitkä bändi on soittanut vuosien saatossa livenä. Yksi syy, miksi Pearl Jam on niin loistava on se, että äijät voivat soittaa minkä tahansa biisin millä tahansa keikalla.
Brain of J aloittaa levyn vauhdikkaasti. Faithful on erinomainen biisi. Given to Fly puolestaan levyn hitti. Wishlistissä on rauhallinen fiilis ja hyvät kitaroinnit. Edellä mainitun Do the Evolutionin jälkeen vähän yli minuutin mittainen Red Bar on juuri niin hölmö välipala, että olkoon. Push Me, Pull Me -biisi on Eddie Vedderin jälleen yksi kunnianosoitus The Wholle.
14 kappaleen mittaisena Yield on liian pitkä levy. Muutaman raidan kun olisivat jättäneet pois, olisi levystä tullut tiukempi paketti.
Pientä musiikkiako?
Stone Temple Pilotsin kolmoslevy Tiny Music... Songs from the Vatican Gift Shop (1996) oli vielä onnistunut tekele, mutta sitä seurannut № 4 jäi tyystin kokematta. Ainoastaan pari biisiä on tullut tutuksi kokoelman myötä vuosia myöhemmin. Kehutaan tässä siis tuota Tiny Musicia.STP oli kokenut jättisuosion kahdella ensimmäisellä levyllään ja myös menestyksen tuomat haittapuolet, lähinnä vokalisti Scott Weilandin huumeriippuvuuden. Siitä huolimatta bändi onnistui kokoamaan rivinsä ja julkaisemaan erinomaisen levyn. Sen tyyli oli erilainen aiempien levyjen - varsinkin debyyttialbumi Coren (1992)- meiningistä. Vaikutteita oli otettu 1960- ja 1970-lukujen popmusiikista.
Hittejähän levyltä irtosi, vaikka tyyli olikin muuttunut. Itselle levy upposi hienosti. Taisin muuten käydä ostamassa tämän Musa-Fazulta itse Tony Talevalta. Silloin taisin ostaa myös Panteran The Great Southern Trendkillin. Olisi pitänyt aikoinaan laittaa levyjen ostopäivätkin jonnekin ylös, kun niitä näemmä näissä nostalgiafiiliksissä voi sattua tarvitsemaan. Alla oleva Trippin' on a Hole in a Paper Heart on muuten huikean hieno roketti.
Osa Tiny Musicin... biiseistä kuulostaa edelleen aivan huippuhyviltä. Osa taas menee täyteosastolle. Silti tämän levyn kohdalla tuli sellainen fiilis, että voisi kuunnella vielä monta kertaa myöhemminkin, vaikka tämä blogihomma tulikin heidän osaltaan nyt käytyä läpi.
Stone Temple Pilots on tällä hetkellä ajankohtainen, jälleen kerran. Linkin Parkissa päätyönään laulava Chester Bennington (aina tuosta nimestä tulee mieleen Airheads-leffa) on esiintynyt STP:n vokalistina nyt jonkin verran ja uutta materiaalia on tulossa loppuvuodesta. Ehkä ne uudet biisit kuulostavat jo paremmilta, jotenkin Chester on joutunut väkisin yrittää kuulostaa Scottilta keikoilla, eikä homma toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Scott Weiland puolestaan on edelleen vintti sekaisin ja soittelee taustabändinsä kanssa ties missä kissanristiäisissä ja näyttää kamalalta. Kannattaa tsekata juutuubasta. Ei naurattanut.
Pois alta risut ja männynkävyt!
Panteran vuonna 1994 ilmestynyt Far Beyond Driven taisi mennä jenkeissä suoraan listaykköseksi. Texasin ja NOLA:n pojat olivat suositumpia kuin koskaan. Ei muuta kuin jatkoa kehiin ja sitä saatiin yllä mainitun The Great Southern Trendkillin (1996) muodossa. Meinasin kirjoittaa tuosta levystä, mutta sen kohtaloksi jää olla se, jota vielä ostettiin jonkin verran eikä menestys kaikonnut minnekään. Sen sijaan pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Reinventing the Steel oli pettymys.
Luin jostain levyn tulleen kauppoihin. Ei muuta kuin kuvetta kaivamaan ja kiekko haltuun. Menin Töölössä asuvalle kaverilleni suoraan tuoreen, muistaakseni Keltaisesta jäänsärkijästä ostetun lätyn kanssa ja laitettiin soimaan. Myönnän, että oli häiritseviäkin tekijöitä, koska ensikuuntelun hetkellä pelattiin pleikkarilla NHL:ää. Silti oli yllätys, kun levy loppui eikä sitä edes tajunnut pariin minuuttiin. Hölmistyneiden katseiden jälkeen päätimme kuunnella levyn uudelleen. Ei se kuitenkaan mitään auttanut. Levy oli pliisu ja mitäänsanomaton junttaus. En tässä muista yhtään levyn kappaletta, enkä jaksa luntata wikipediasta.
Pitkään kuitenkin säilytin tätäkin yhtenä osana Panteran diskografiaa hyllyssä, mutta lopulta päätin luopua levystä, enkä ole sitä katunut. Jos haluan Panteraa kuunnella, tulee useimmiten laitettua em. Trendkill.
Pakkohan sitä lopulta oli luntata YouTubesta. Avausraita Hellbound potkaisi sittenkin ihan hyvin, mutta ei riitä. Goddamn Electric yrittää, mutta ei lähde, ei millään. Okei, sitten paranee: Yesterday Don't Mean Sh** on ihan hyvä tykitys ja pärjää Panteran katalogissa. Soolokin sopi paljon paremmin paikoilleen kuin esim. I'm Brokenissa, mutta sehän ei vielä ole saavutus eikä mikään.
Seuraavassa biisissä on kyllä mielenkiintoiset kitaroinnit kaiken muun perusjunttauksen päälle. Sinkkubiisi Revolution is My Name onkin varsin hyvä, rennompi Pantera-veto. Siitä pinnat himaan, nyt kun pitkästä aikaa kuunteli biisin. Loppupätkään levyä en nyt jaksanut sen enempää keskittyä. Harmi, ettei bändi päässyt tekemään comebackia.
Aurinkoinen Kalifornia
The Offspring sai toisen mahdollisuuden jättisuosioon, kun nerokkaan pölkkypäinen Pretty Fly (for a White Guy) jysähti listoille vuonna 1998. Pari vuotta myöhemmin bändi yritti toisintoa (Original Prankster), mutta Conspiracy of One oli pullollaan tylsempiä versioita Offarien hittikavalkaadista. Oli aika päästää kalifornialaiset pienelle tauolle.Parhaiten nämä ajat Offspringin suhteen muistuvat mieleen Moon TV:n legendaarisista festariraporteista, joissa Sacha Remling kyseli Dexteriltä ja Noodlesilta hauskan päättömiä kysymyksiä, joita jenkkimiljonäärit eivät ymmärtäneet yhtään hyvällä huumorilla. Yritin löytää tuota pätkää juutuubasta, mutta ei onnistunut. Sen sijaan meinasin jämähtää katsomaan vuoden 2000 Rantarockin raportteja. Uskomattoman hyvää shittiä :D
Conspiracy of One on tyypillistä Offari-punkkia, ilman varsinaisia hittejä, vaikka Want You Bad sitä yrittikin. Million Miles Away on ihan ookoo ralli ja niin on myös One Fine Day. Minkäköhänlainen levy tätä seurannut Splinter olisi, jos nyt kuuntelisi? Veikkaan, että aika heikko ja väkisinväännetty tekele sekin.
Kommarit rules!
Rage Against the Machinen kolmas pitkäsoitto The Battle of Los Angeles oli kovasti odotettu levy aikoinaan vuonna 1999. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan ja kaikenlainen numetalli alkoi jo tulla korvista ulos. Siihen kategoriaahan RATM on pakko sijoittaa. Onhan Battlella useita erinomaisia ralleja (mm. Sleep Now in the Fire ja Calm Like a Bomb).Kun tätä levyä on kuunnellut, huomaa miten Zach de la Rochan raivoaminen on aika puuduttavaa. Silti biisit etenevät kuin tavarajuna, tasaisen ja tappavan varmasti.
Tämän levyn jälkeen tuli liveä, kokoelmaa ja coverlevyä, jonka jälkeen vuoron sai Audioslave. Mitä muuten Zach teki kaikki nämä vuodet?
Kaljupäisen kurpitsapään muodonmuutos
Smashing Pumpkins oli pakko ottaa tähän mukaan. Billy Corganin johtama remmi oli selvinnyt yliannostuksista ynnä muista sekoiluista ja levyttänyt siinä välissä erinomaisia levyjä, kuten Siamese Dreamin (1993), Pisces Iscariotin (1994) ja Mellon Collie and the Infinite Sadnessin (1995). Mitä sitten seurasi chicagolaisten uralla? Täysin erilainen levy, se oli selviö. Adore julkaistiin vuonna 1998 ja siitä alkoi Smässäreiden alamäki. Ennen vuonna 2000 tapahtunutta bändin hajoamista ilmestyneet Machina ja Machina II ovat jääneet täysin kuuntelutta meikäläisen toimesta.Takaisin Adoreen. Levyn ensimmäinen sinkku ja video, likimain nimibiisistä Ava Adore oli sen verran outo sillisalaatti, jossa yhdistyi Smashing Pumpkins Depeche Modeen ja oli siellä jotain muitakin, miltä vaikutetta oli otettu mukaan. Samaan aikaanhan taisivat myös Paradise Lostin jannut seota Depeche Moden musiikkiin ja suosioon ja yrittivät kopioida sitä One Second -levyllään. Mutta se siitä aiheesta tällä kertaa.
Olen nyt yrittänyt jokusen kerran kuunnella tuota levyä (sehän itse asiassa tässä koko kirjoitussarjassa oli tarkoituksena: kuunnella näitä unholaan jääneitä plattoja), mutta mitään ei tunnu jäävän muistiin. Onhan tuo Ava Adore kuitenkin ihan tarttuva ralli, sen enempää biisin sanoituksiin puuttumatta. Muista biiseistä voi mainita sellaiset kuin Daphne Descends ja Tear.
Olihan tuo aika Corganille vaikeaa, kun paras kaveri, ex-rumpali Jimmy Chamberlin ei ollut enää mukana kuvioissa, äiti oli kuollut ja avioliitto päättynyt eroon. Joten ei muuta kuin byhyy, mouruavat kitarat narikkaan ja valittavaa konemusaa tilalle.
Se oikea Vuoden albumi?
Sitten vihdoin se blogille nimen antanut levy. Mitä Faith No Morelta olisi voinut odottaa kuin parasta mahdollista sekoilulevyä. Olihan sitä saatu jo The Real Thingistä (1989) lähtien. Angel Dust (1992) hipoi täydellisyyttä ja King for a Day... Fool for a Lifetime (1995) jatkoi olemalla sekin lähes täydellinen omassa kaaosmaisuudessaan. Miksi sitten vuonna 1997 ilmestynyt Album of the Year ei ollut hyvä?Muistan, että itse diggailin levyä varsin paljon, mutta kavereilta tuli erilaista kommenttia. Ei kuulemma ollut mitään saumaa olla vuoden levy. Nyt kun levyä kuuntelee, olen ihastunut kovasti sen kappaleisiin. Avausraita Collision lähtee jyräämään heti ensisekunnista lähtien. Stripsearch on hauska rauhallinen veto heti perään, mutta sen jälkeen vuoron saa bändin hittikavalkaadia täydentävä Last Cup of Sorrow. Erinomaisia biisejä ovat myös Naked in Front of the Computer ja Helpless.
Ennen hittibiisi Ashes to Ashesiä kuultava Mouth to Mouth on hauska, itämaisia soundeja hevijunttaan yhdistävä biisi, josta tulee jollain ihmeellisellä tavalla mieleen Stone Temple Pilots. Tässä vaiheessa on siis takana seitsemän kappaletta, jotka ovat omalla tavallaan kaikki erinomaisia ja tekevät levystä yhtenäisen kokonaisuuden. Jokaisella on varmasti mielipide siitä, oliko levyntekovaiheessa bändi luhistumispisteessä ja siksi sortuivat keskinkertaiseen suoritukseen eivätkä onnistuneet enää uudistumaan ja samalla luomaan jälleen jotain mullistavaa.
She Loves Me Not, joka tulee seuraavana, on sekin juuri sellainen FNM-biisi, jollaisiin oltiin jo vuosien aikana totuttu. Basisti ja biisinikkari Billy Gouldin mukaan lounge-musiikkia tapaileva ralli ei melkein päässyt mukaan levylle, mutta lopulta rumpali Mike "Puffy" Bordin ja vokalisti Mike Patton diggasivat tästä Boyz II Meniin Gouldin vertaamasta kappaleesta ja se pääsi mukaan levylle. Hyvä niin.
Oma cd-versio sisältää myös bonuslevyn, jolla on läjäpäin remixejä. Ei kuitenkaan mm. Rammsteinin miksauksen sisältävä Japanin-versio vaan perusbonuslätty. Kovin usein ei tuo kakkoslevy ole soittimessa käynyt, enkä oikein näillä uusintakuunteluillakaan siitä innostunut.
Siinäpä se kakkososa. Sen verran innostaa, kun vauhtiin pääsi, että trilogia täydentyy vielä piakkoin. Siihen tulee mukaan pari härmäläistä ja muutama ulkomaan orkesteri.
