Aliarvostettu Lloyd Hopkins -trilogia syynissä

Amerikkalainen kirjailija James Ellroy on jo ansainnut legendan nimikkeen. Miehen romaanijärkäleet Musta Dahlia, L.A. – langennut kaupunki ja muut ovat olleet vuosikausia ihmisten suosiossa, sekä meillä että muualla. Metsästin jokunen vuosi sitten kaikki Ellroyn fiktiiviset romaanit haltuuni ja aloitin lukemisen oikeaoppisesti ensimmäisestä eli Brownin sielunmessusta (Brown's Requiem, 1981). Kuuluisimman sarjan, eli Los Angeles -kvartetin lopetin kesken em. L.A. – langennut kaupunki (L.A. Confidential, 1990) jälkeen. Ei vain enää kiinnostanut White Jazz – Musiikkia pimeästä (1992). Sanoisin, että paras kirja tuosta kvartetista oli elokuvien takia kuuluisammiksi nousseista Mustasta dahliasta ja L.A. Confidentialista huolimatta välissä ilmestynyt kakkoskirja Hollywood – Suuri tyhjyys (The Big Nowhere, 1988).

Alamaailma-trilogia, jättimäiset järkäleet, joihin kuuluvat Amerikan tabloidi (1995), Cold Six Thousand – Verirahat (2001) ja Levoton veri (Blood's a Rover, 2009) pistin myyntiin lukematta niitä. Ties vaikka olisivat kuinka hyviä, mutta kuten edellä jo mainitsin, takki oli Ellroyn suhteen täysin tyhjä. Jostain syystä säästin kuitenkin yhden trilogian.

Ns. Lloyd Hopkins -trilogia olikin julkaistu alunperin jo ennen Mustaa Dahliaa, joten ne olisi pitänyt siis lukea ennen kvartettia. Joka tapauksessa säästin ne myöhempää lukukertaa varten. Kun lopulta sain ikuisuusprojekti Kivenpyörittäjän kylän luettua ja seuraavana oli ensimmäinen tästä trilogiasta, Hurmeinen kuu (Blood on the Moon, 1983), kävin innoissani sen kimppuun. Ja hups, alle viikko meni lukiessa!

Ensimmäinen osa Los Angelesin poliisivoimien väkivaltaosaston etsivä Lloyd Hopkinsista kertovassa kirjasarjassa alkaa todella rankalla ensimmäisellä luvulla, jossa piirretään tylyt suuntaviivat kirjan etenemiselle. Pahoinpitely ja sitä seurannut raiskaus sai lukijan miettimään jatkamisen mielekkyyttä. Päätin kuitenkin jatkaa ja hyvä niin. Ellroy kuljetti tarinaa tyylilleen uskollisesti ja viihdyttävästi. Kliseisesti sanottuna kirjaa ei suorastaan malttanut laskea käsistään vaan koko ajan teki mieli lukea lisää, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hopkinsin ongelmat alkoivat tässä osassa kasaantua, mutta mitään ylitsepääsemätöntä ei ollut vielä tapahtunut. Ei vaikka vaimo Janice otti tyttäret mukaansa ja häipyi San Franciscoon. Jännitys säilyi hyvin loppuun saakka.

Toisessa osassa Yön syli (Because the Night, 1984) jatketaan siitä, mihin edellinen jäi. Hopkins on toipunut ja palannut töihin. Hän jäljittää kylmäveristä tappajaa, joka on lahdannut kolme sivullista ryöstäessään viinakaupan Hollywoodissa. Jäljet vievät omaa sairasta piiriään pyörittävän psykiatrin luokse. Ruumispino kasvaa, ennen kuin Hopkins ehtii oikeiden syyllisten kimppuun. Etsiväsankarillamme alkaa olla puolustajat vähissä ja ongelmia vain sataa päälle. Suurimmaksi osaksi Hopkinsin omasta syystä. Vaimoa ja tyttäriä ikävöidään, mutta sinkku-Hopkinsilla on nyt paremmat mahdollisuudet uppoutua työhön.

Viimeisessä osassa Suicide Hill (1986) Hopkinsilla alkaa olla lähtö lähellä. Kaikki puolustajat ovat oppi-isä Dutchia lukuunottamatta kyllästyneet miehen toilailuihin ja yrittävät kammeta Hopkinsin pois virasta. Vaikeaksi homman tekee edelleen se, että Hopkins on paikkakunnan paras ratkomaan henki- ja muita väkivaltarikoksia. Kun erikoiset pankkiryöstöt tulevat Hopkinsin ratkottavaksi yhteistyössä FBI:n kanssa, kyttä tarttuu tiukasti viimeiseen oljenkorteensa lähteä LAPD:n palkkalistoilta kunnon ryminällä. Hopkinsin elämässä on myös positiivinen vaihe, kun vaimo ja lapset ovat palaamassa kotiin. Suicide Hill eroaa aiemmista kahdesta kirjasta siinä, ettei ollut oikein missään vaiheessa sellainen olo, että "saisipa kyttä pahikset kiinni ja antaisi niiden maksaa omaa lääkettään". Hopkinsin jäljittämistä rikollisista vain yksi on ällö raiskaaja, mutta jopa hänet Ellroy on tehnyt jotenkin hellyyttäväksi hölmöksi. Todellista evil-vihulaista jää hieman kaipaamaan.

Toiminta alkaa varsinaisesti luvussa 14, mutta vaikka sitä jatkuukin kirjan loppuun saakka, on Suicide Hill selkeästi lepsuin teos näistä kolmesta. Tuntuu, ettei Ellroy halunnut jättää Hopkinsille vieläkin rajumpia jäähyväisiä, vaan tyytyi iisimpään vaihtoehtoon. Jos nyt sellaiseksi voi sanoa tarinaa, jossa lahdataan poliiseja ja sivullisia parissa päivässä oikein urakalla.

Kaiken kaikkiaan trilogia oli ihan mukavaa luettavaa, vaikka välillä ahdistikin hieman. Aikaa lukemisessa meni pari viikkoa. Onneksi sarja loppui, kyllä kolmen osan lukeminen putkeen saa riittää yhden kirjailijan tarinoita.

Ykkösosasta Hurmeinen kuu on tehty jo 1980-luvun lopulla elokuva, joka jostain syystä sai kotimaassaan älyttömän nimen Cop. Siinä pääosassa nähtiin James Woods, jonka voisi hyväksyä Hopkinsin rooliin kyllä. IMDB:n tutkailu paljasti, että leffaan on muutettu ainakin Hopkinsin vaimon nimi ja pari lasta oli myös pudotettu pois. Muitakin muutoksia varmasti löytyisi, jos tuon rainan joskus näkisi. Hurmeisesta kuusta saisi kyllä hyvän elokuvan, vaikka sitten päivitettynä tähän päivään. Tosin kirjasarjan yksi hyvä puoli on juuri sen vanhanaikaisuus ilman kännyköitä ja nettiä ja muuta tämän päivän tekniikkaa.