Hopeatukan täysosumatrilogia

Televisiosta tuttu menestyskirjailija Miika Nousiainen oli aikoinaan jonkinlainen hyvänpäiväntuttu, kun liityin Maikkarin puulaakifutisporukkaan. Sen verran innokas olin joukkueen toiminnasta, että päädyin hoitamaan joukkueenjohtajan tehtäviä parin vuoden ajaksi. Tiesin Miikan futismieheksi ja hänen pelanneen joukkueessa aiemmin. Kyselin häntä mukaan ja taisipa mies käydäkin ainakin yhdessä pelissä pelaamassa. Sen jälkeen hänen tiensä veivät välillä muihin maisemiin eikä harmaahapsu kirmannut Maikkarin riveissä hiekkakentillä.

Sittemmin Miika on tosiaan päätynyt vakiopanelistiksi menestyksekkääseen visailuohjelmaan ja kirjoittanut kolme suosittua kirjaa. Ainakin esikoisteos Vadelmavenepakolaisesta on tehty myös näytelmä, jota on esitetty jokusessakin teatterissa.

Vadelmavenepakolainen ja kakkoskirja Maaninkavaara ovat tavallaan kuin kaksoset. Molemmissa on päähenkilö, jota voisi pitää täysin hulluna, mutta jonka tietyt pointit ovat niin paikkansa pitäviä, että niitä tekisi mieli alkaa käyttämään elämän parantamiseksi. Kirjat ovat erittäin hauskaa luettavaa ja niihin jää helposti koukkuun. On myös mukavaa, ettei kummassakaan kirjassa ole suomalaiskirjoille tuttua örvellystä ja muuta kännisekoilua, homma pysyy kasassa eikä turhaa sivuntäytettä ole. Päähenkilöillä on selkeä päämäärä, johon he pyrkivät. Miikalla on myös ilmiömäinen kyky liittää kirjoituksiin uskomaton määrä nippelitietoa, jota lukija ei voi kuin hämmästellen lukea.

Kolmoskirja Metsäjätti on sitten toista maata. Aluksi ei aihe hirveästi lämmittänyt, olinhan itse lukuhetkellä irtisanottuna pitkäaikaisesta työpaikastani ja mennyt syksy suomalaisilla työpaikoilla oli synkkä. Silti, kun vauhtiin alkoi pääsemään, ei kirjaa tahtonut pistää syrjään. Metsäjätissä ei ole sekoilevaa päähenkilöä ja myötähäpeän aiheuttajaa, sen sijaan tarina on varsin realistinen kuvaus pienen tehdaskaupungin meiningistä. Päähenkilöt Pasi ja Janne ovat omaa ikäluokkaani ja heidän elämänvaiheisiinsa on helppo samaistua. Eikä Metsäjätti olisi Nousiaisen tuotantoa, ellei mukana olisi ainakin muutamaa sopivan hauskaa hupailupätkää tunnelmaa keventämässä.

Oli kuitenkin lopulta ihan hyvä juttu, että kolmannessa kirjassa juoni oli erilainen. Muuten olisi voinut tulla kyllästymisreaktio. Seuraavassa kirjassa Nousiainen voikin sitten palata halutessaan sekoboltseista kertomiseen.